Wikipedia

Vesikosken kahakka

Vesikosken kahakka (myös Loimaan kahakka,[1] Paperitehtaan taistelu tai ”Loimaan isoviha”[2]) oli 21. marraskuuta 1917 Loimaalla tapahtunut suojeluskunnan ja työväen järjestyskaartin välinen väkivaltainen yhteenotto, jossa sai surmansa yhteensä neljä ihmistä. Tapahtumat liittyivät yleislakon aiheuttamiin levottomuuksiin, vaikka se olikin muualla maassa päättynyt jo vuorokautta aikaisemmin. Loimaalla lakko saatiin käyntiin vasta tiistaina 20. marraskuuta.

Vesikosken kahakka
Osa vuoden 1917 yleislakkoa
Päivämäärä:

21. marraskuuta 1917

Paikka:

Loimaa

Lopputulos:

suojeluskunta vetäytyy Loimaalta

Osapuolet

suojeluskunta

työväen järjestyskaarti

Komentajat

Kalle Piki

Otto Wänni

Vahvuudet

100–150

30–40

Tappiot

2 kuollutta

2 kuollutta

Tapahtumat saivat alkunsa, kun Loimaan, Alastaron ja Vampulan suojeluskunnat päättivät lopettaa työväen järjestyskaartin omavaltaisesti toimeenpanevat elintarvike- ja asetakavarikot. Osapuolet kohtasivat ensimmäistä kertaa jo 10 kilometrin päässä Loimaalta sijaitsevalla Haitulan sillalla, jolloin yksi järjestyskaartilainen haavoittui kuollettavasti. Varsinainen kahakka tapahtui hieman myöhemmin Vesikoskella, jossa syntyneessä laukaustenvaihdossa sai surmansa kaksi suojeluskuntalaista ja yksi järjestyskaartilainen. Väkivaltaisuudet jatkuivat vielä seuraavana päivänä, jolloin yksi suojeluskuntalainen kuoli Kurittulan kylässä sattuneessa välikohtauksessa. Tilanne rauhottui lopulta sunnuntaina 25. marraskuuta tehtyyn osapuolten väliseen rauhansopimukseen, jonka seurauksena valta Loimaalla jäi työväen jarjestyskaartille aina tammikuussa 1918 käynnistyneen sisällissodan loppuvaiheeseen saakka.

Taustaa muokkaa

Muun Suomen tavoin myös Loimaan seudun maatyöväestö ryhtyi maaliskuun vallankumouksen jälkeen vaatimaan kahdeksantuntista työpäivää. Talolliset varautuivat maatyöläisten lakkoon ja sitä mahdollisesti seuraaviin levottomuuksiin perustamalla 22. huhtikuuta 1917 ”tilapäisyhtymäksi” kutsutun järjestyskunnan. Loimaa oli Harjavallan ohella ainoa paikkakunta, jossa suojeluskunnan esiasteena pidettävä järjestyskunta muodostettiin jo huhtikuussa. Maatyöläisten lakkovahdiston perustamisen ajankohtaa ei tiedetä, mutta se toimi viimeistään toukokuun alussa käynnistyneen maatalouslakon aikana.[3]

Seudun ensimmäiset levottomuudet nähtiin lakon yhteydessä, jolloin maatyöläiset piirittivät kolme maalaistaloa. Poliisien irtisanomisten myötä järjestyksenpito oli Loimaalla huhtikuussa siirtynyt järjestystoimikunnalle, joka onnistui rauhoittamaan tilanteen ilman vakavampia yhteenottoja, ja pari päivää myöhemmin lakkoilijat ilmoittivat tyytyvänsä työnantajien asettamiin ehtoihin. Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen kiristyessa, eri puolilla Länsi-Suomea puhkesi kesän aikana uusia maatalouslakkoja, joiden seurauksena porvaristo perusti Loimaalle oman suojeluskaartinsa heinäkuun alussa. 13. heinäkuuta tapahtuneen Huittisten meijerikahakan johdosta Porissa muodostettiin Satakunnan maakunnallinen suojeluskuntaorganisaatio, jonka mallia seuraten se uudelleenorganisoitiin elokuussa Loimaan seudun suojeluskunnaksi. Sen ensimmäiseksi päälliköksi valittiin maanviljelijä Kalle Piki.[4]

 
Simo Saarikon hautajaissaattue Ypäjällä.

Marraskuisia tapahtumia edelsivät vielä naapuripitäjissä Metsämaalla ja Ypäjällä käynnistyneet maatalouslakot, joiden lakkokokouksia Loimaan suojeluskunta oli hajottamassa. Metsämaalla lakko kesti ainoastaan vuorokauden, mutta Ypäjällä siitä tuli viiden viikon pituinen. Vakavin välikohtaus sattui 9. elokuuta Ypäjänkylässä, jossa suojeluskuntaan kuulunut Metsämaan nimismies Frans Heinonen ampui lakkovahtina toimineen 21-vuotiaan työmiehen Simo Saarikon, josta tuli näin vuosien 1917–1918 väkivaltaisuuksien ensimmäinen suomalainen kuolonuhri. Saarikon hautajaisista muodostui suuri yleisötapahtuma, johon osallistui jopa parituhatta ihmistä. Tapauksen oikeudenkäynti pidettiin Humppilassa, jossa järjestetyillä syyskäräjillä yli 2 000 mielenosoittajaa vaati suojeluskuntalaisia vastuuseen hänen kuolemastaan. Järjestystä käräjillä oli valvomassa Loimaan suojeluskunnan 40-miehinen ratsuosasto. Nimismies Heinonen vapautettiin kaikista syytteistä, mutta lopulta Metsämaan punakaarti surmasi hänet sisällissodan aikana helmikuussa 1918.[4][5][6]

Myös Lounais-Suomessa esiintyi muun maan tavoin elintarvikepulaa, jota pahensi maanviljelijöiden ja varakkaan porvariston suorittama elintarvikkeiden hamstraus hintojen nousun toivossa.[7] Seurauksena oli muun muassa samaan aikaan Ypäjän maatalouslakon kanssa tapahtunut Turun voimellakka.[8] Loimaan seudulla taas viljaa oli runsaasti, mutta paikalliset maanviljelijät eivät suostuneet myymään sitä senaatin määräämillä rajahinnoilla.[5] Ruokapulan seurauksena työväen järjestyskaartit suorittivat elintarviketakavarikkoja, joiden yhteydessä porvaristolta vietiin myös aseita.[9]

Syksyllä 1917 Loimaa oli vahvasti punainen pitäjä, sillä lokakuussa järjestetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat yli 61 % kannatuksen.[10] Loimaan työväen järjestyskaarti perustettiin päivää ennen valtakunnallisen yleislakon alkua 13. marraskuuta.[11]

Lakko käynnistyy muokkaa

Yleislakkoa ei Loimaalla saatu kunnolla käyntiin, vaan suojeluskunta hajotti työväen järjestyskaartin jo 14. marraskuuta alkaneen lakon alussa.[12] Loimaan lakkokomitea päätti pyytää apua Turusta, jossa työväen järjestyskaarti oli ottanut vallan. Maanantaina 19. marraskuuta Turusta saapui noin sadan miehen vahvuinen osasto, jossa työväen järjestyskaartin miesten lisäksi oli mukana parisenkymmentä venäläistä matruusia.[5] Turun miliisin organisoimaa joukkoa johti erään tiedon mukaan Tuomas Hyrskymurto.[13]

Hieman ennen puoltapäivää Loimaalle saapunut osasto valtasi ensimmäiseksi rautatieaseman, puhelinkeskuksen ja postitalon sekä sulki Länsi-Suomen Osake-Pankin konttorin. Kauppaliikkeet saatiin suljettua tiistaina, jolloin yleislakko jo päättyi muualla Suomessa. Samassa yhteydessä Loimaan lakkokomitea lakkautettiin ja sen tilalle muodostettiin Turun mallin mukainen vallankumouskomitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin järjestyskaartin päällikkönä toiminut leipuri Otto Vänni.[5]

 
Entinen Loimijoen paperitehdas, josta järjestyskaartilaiset ampuivat.

Turusta saapuneet järjestyskaartilaiset suorittivat myös asetakavarikoita, joita yhdessä paikallisten kanssa tehtiin kirkonkylän ohella Vesikosken, Peltoisten ja Kauhanojan kylissä. Takavarikot sujuivat rauhallisesti, kun osa suojeluskuntalaisista pakeni 15 kilometrin päähän Alastarolle, ja paikkakunnalle jääneetkin luovuttivat aseensa ilman vastarintaa. Useita Loimaan johtavia porvareita kuitenkin pidätettiin väliaikaisesti ja vietiin kuulusteltavaksi Loimaan työväentalolle.[5] Lisäksi järjestyskaartilaiset saivat haltuunsa nelisenkymmentä nimeä sisältäneen osan suojeluskunnan jäsenluettelosta. Tarkastusten jälkeen turkulaiset palasivat kotiinsa vielä tiistai-iltana.[14]

Kahakka muokkaa

Turkulaisten poistuttua päättivät Loimaan, Alastaron ja Vampulan suojeluskunnat lopettaa vallankumouskomitean ja työväen järjestyskaartin omavaltaiset toimet. Keskiviikkoaamuna 100–150 suojeluskuntalaista kokoontui Alastarolla, jossa he ottivat haltuunsa puhelinkeskuksen ja suuntasivat sen jälkeen Loimaalle.[5] Vesikosken työväentalolle kokoontuneet lakkolaiset ehtivät kuitenkin puhelimitse saamaan tiedon suojeluskuntalaisten aikeista. Heitä vastaan lähetettiin Vesikosken ja Hirvikosken järjestyskaartilaisista muodostettu pieni osasto,[15] jolla oli aseinaan vanhoja haulikoita sekä metsästysaseiksi tarkoitettuja luodikoita.[16]

Vastakkaisista suunnista etenevät osapuolet kohtasivat Loimijoen ylittävällä Haitulan sillalla noin 10 kilometrin päässä Loimaalta. Suojeluskuntalaisten avattua tulen, yksi järjestyskaartilainen haavoittui ja muut lähtivät sekasorrossa pakenemaan.[5] Välikohtauksen silminnäkijänä oli muun muassa 14-vuotias Olga Niemelä, joka kertoi: ”Siellä he seisoivat vastakkain hetken. Näimme kuinka rekien kyydistä nousi miehiä ja epämääräistä liikettä, kunnes suojeluskunnan miehet alkoivat ampua. Kauhuksemme näimme työväen järjestyskaartilaisen putoavan ratsun selästä.”[16] Suojeluskuntalaiset saivat vangittua muutaman järjestyskaatilaisen, mutta suuri osa palasi Loimaalle varoittamaan muita. Vatsaan haavoittunut kivityömies Kustaa Jalmari Ruoho kuljetettiin Turun lääninsairaalaan, jossa hän kuoli vammoihinsa 27. marraskuuta.[17]

Parin kilometrin päässä Loimaan kirkonkylästä sijaitsevalla Vesikoskella noin 30–40 järjestyskaartilaista asettui väijyksiin Loimijoen ylittävän sillan tuntumaan Loimijoen paperitehtaan yläkertaan sekä vastarannalle Myllykylän tilan päärakennuksen vintille ja Vesikosken myllyn suojiin. Suojeluskuntalaiset saapuivat paikalle noin puolenpäivän aikaan, jolloin järjestyskaartilaiset avasivat välittömästi heitä vastaan tulen. Suojeluskuntalaiset säntäsivät pakoon tai hakivat suojaa Myllykylän rakennuksista, mutta Vampulalasta kotoisin ollut Oskari Mäkituovola ehti saamaan surmansa maantiellä. Ekmanin makkaratehtaan ulkorakennukseen piiloutunut 27-vuotias suojeluskuntalainen Väinö Ojala (s. 1889[18]) onnistui ampumaan 24-vuotiaan loimaalaisen leipurin Jalmari Liljan (s. 1893[19]), jonka jälkeen myös Ojala ammuttiin. Paikalta paenneet suojeluskuntalaiset vetäytyivät lopulta aina 50 kilometrin päähän Huittisten Lauttakylään saakka.[4][5]

 
Uusi Aura-lehden karttapiirros taistelupaikasta.

Koska puhelinyhteydet olivat poikki, lähetti järjestyskaarti suojeluskuntalaisista tiedon saatuaan elintarvikelautakunnan puheenjohtajana toimineen työmiehen Erkki Jussilan junalla hakemaan apua Turusta. Miliisilaitoksella ryhdyttiin heti Jussilan saavuttua kokoamaan apujoukkoja, ja kello 15 Turun rautatieasemalle kokoontui noin 100 järjetyskaartilaista ja 20 venäläistä matruusia valmiina lähtemään Loimaalle Tuomas Hyrskymurron johdolla.[5] Veturia ei kuitenkaan aluksi järjestynyt, jonka vuoksi osasto pääsi matkaan vasta kello 17, irrotettuaan veturin Helsingistä saapuneesta matkustajajunasta.[20][21] Liedon asemalla junasta jäi 30 järjetyskaartilaisen ja matruusin ryhmä, joka ryhtyi tekemään paikkakunnalla tarkastuksia, muiden jatkaessa Loimaalle.[22] Osasto saapui perille vasta illalla noin kello 19, jolloin taistelu oli jo tauonnut ja tilanne Loimaalla rauhoittunut.[5]

Joidenkin tietojen mukaan Turun järjestyskaartin mukana matkusti myös Punaisen Ristin osasto hoitamaan haavoittuneita ja korjaamaan kaatuneet,[15] mutta toisten lähteet kertovat, että suojeluskuntalaisten ruumiit lojuivat maantien reunassa vuorokauden, ennen kuin ne pastori Kaukovaaran pyynnöstä vietiin pois.[23] Paenneiden suojeluskuntalaisten kautta tieto Loimaan tapahtumista kiiri Helsinkiin, jossa porvarilliset puolueet vielä samana iltana jättivät sosialidemokraattien eduskuntaryhmälle asiaa koskevan kirjelmän. Heidän mukaansa tapahtumista olivat kuitenkin vastuussa yksinomaan porvarit.[24]

Kunnallissairaalassa yöpyneet turkulaiset lähettivät seuraavana aamuna osaston Alastarolle, jossa suojeluskuntalaisen keskiviikkoaamuna lopettama lakko oli illalla aloitettu uudelleen. Matkan varrella järjestyskaartilaiset törmäsivät Kurittulassa kahteen Loimaalta perääntyneeseen suojeluskuntalaiseen, joiden kanssa syntyneessä välikohtauksessa sai surmansa suojeluskuntaan kuulunut talollisen poika Johannes Hurri (s. 1893[25]).[4][15] Järjestyskaarti vangitsi torstaina myös Loimaan suojeluskunnan päällikön Kalle Pien. Hänet toimitettiin Humppilan aseman lähelle Kankareen torppaan, josta Piki kuitenkin onnistui pakenemaan.[23] Loimaalla ja Alastarolla suoritettiin vielä asetarkastuksia, mutta kun mitään ei löytynyt, palasi Turusta saapunut osasto takaisin lauantaina 24. marraskuuta.[5]

Tilanne rauhoittuu muokkaa

 
Järjestyskaartilaisten suojanaan käyttämä Vesikosken mylly.

Osapuolten väliset neuvottelut käynnistyivät Loimaan työväentalolla myöhään perjantai-iltana vallankumouskomitean aloitteesta.[26] Neuvottelujen edelleen jatkuessa, piiloutuneita suojeluskuntalaisia lähetettiin lauantaina etsimään lähetystö, johon kuului kaksi miestä kummaltakin osapuolelta.[23] Järjestyskaarti teki elintarviketakavarikkoja vielä sunnuntaina 25. marraskuuta, kunnes myöhään samana iltana Alastaron majatalossa allekirjoitettiin lakon päättänyt työnantajien ja sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön välinen sopimus. Kokouksen puheenjohtajana oli Huittisten piirieläinlääkäri John Engdahl ja myös vallankumouskomitealla oli mukanaan ulkopaikkakuntalainen edustaja Turusta.[27]

Sopimuksen mukaan suojeluskunnat riisuttiin aseista ja samalla sovittiin, ettei kumpikaan osapuoli ryhdy enää kostotoimiin. Elintarvikelautakunnassa määräysvalta annettiin työväestölle, ja osapuolet sitoutuivat myös noudattamaan korkeimpien viranomaisten määräyksiä. Nimismies erotettiin ja tilalle perustettiin miliisi, jonka kuluja varten sosialidemokrattiselle paikallisjärjestölle annettiin kunnan varoista 15 000 markkaa. Myös Alastarolle tehtiin muutoin samantyyppinen sopimus, mutta järjestyksenpitoon osoitettiin vain kaksi miestä, joista toinen tuli porvaristosta ja toinen työväestöstä.[27]

Osa Loimaalta paenneista suojeluskuntalaisista matkusti sunnuntaina Helsinkiin, jossa he tapasivat prokuraattori P. E. Svinhufvudin sekä eduskunnan puhemiehen Johannes Lundsonin. Apulaisprokuraattori Immi Savoniuksen oli tarkoitus matkustaa maanantaina Loimaalle selvittämään tilannetta, mutta se oli rauhoittunut jo sunnuntain sopimuksen myötä.[28] Tehdyn sopimuksen nojalla työväen järjestyskaarti ja vallankumouskomitea saivat vallan Loimaalla aina sisällissodan loppuvaiheisiin saakka. Sodan sytyttyä tammikuun lopuussa 1918 Loimaan suojeluskuntalaiset piiloutuivat, ja punaisten tiukan valvonnan johdosta vain 20–30 onnistui lähtemään sotimaan valkoisten puolelle.[4]

Uhrien hautajaiset muokkaa

Turun lääninsairaalassa vammoihinsa kuolleen Kustaa Jalmari Ruohon ruumiista syntyi kiista viranomaisten ja Loimaan työväen järjestyskaartin välille. Lääninsairaalan johtaja ei useista pyynnöistä huolimatta suostunut luovuttamaan vainajaa, koska siihen hänen mukaansa tarvittiin maaherra Mikko Collanin lupa. Turkulainen sanomalehti Sosialisti puolestaan väitti, että viranomaiset yrittivät ruumiin avulla kiristää Turun vallankumouskomiteaa vapauttamaan tuolloin pidätettynä olleen maaherran. Ruohon ruumis luovutettiin lopulta joulunalusviikolla ja kuljetettiin juhlallisessa saattueessa punalippuun käärityssä arkussa Turun rautatieasemalle, jossa vastassa olivat Turun työväenyhdistyksen torvisoittokunta ja kunnialaukauksia ampunut Turun järjestyskaartin osasto. Tämän jälkeen vainaja vietiin junalla Loimaalle.[29]

Ruoho ja toinen kaatunut järjestyskaartilainen Jalmari Lilja haudattiin Loimaan hautausmaalle uudenvuodenpäivänä. Sosialistin mukaan hautajaisiin osallistui yli 3 000 ihmistä, joita saapui Loimaalle kahdella junalla eri puolilta Varsinais-Suomea. Mukana oli muun muassa kolme Turun järjestyskaartin komppaniaa. Vesikosken työväentalolle kokoontunut saattoväki marssi kulkueena Loimaan kirkolle torvisoittokuntaa ja punalippuja seuraten. Lehti arvioi kulkueeseen osallistuneen 2 300 henkeä ja hautausmaalla odottaneen vielä tuhatpäisen ihmisjoukon. Siunauksen jälkeen haudalla puhui toimittaja Antti Pietarinen, jota seurasi torvisoittoa, kuorolaulua sekä Turun järjestyskaartin kunnialaukaukset. Tämän jälkeen pidettiin vielä muistojuhla Vesikosken työväentalolla.[30]

Suojeluskuntalaisista Väinö Ojala haudattiin Alastaron hautausmaalle, jonne lehtitietojen mukaan kokoontui saattoväkeä useasta pitäjästä. Paikalla olivat myös Loimaan, Alastaron ja Vampulan suojeluskunnat.[31]

Muistomerkki muokkaa

Tapahtumien 20-vuotispäivänä 1937 paljastettiin Vesikoskella kuvanveistäjä Urho Ahonurhon suunnittelema muistomerkki Vesikosken miekka, joka on omistettu kahakassa kaatuneille suojeluskuntalaisille. Muistomerkki toteutettiin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton Loimaan osaston keräämillä varoilla. Veistos on kokonaisuudessaan 10,5 metriä korkea. Se koostuu graniittisesta jalustasta, jonka huipulla on ylöspäin osoittava teräksinen miekka. Jalustassa on teksti ”Isänmaan ja kodin puolesta väkivaltaa vastaan”. Veistoksen jalustan valmisti alastarolainen Kalle Rautanen ja miekan Kalle Vihannon koneliike Loimaalta. Paljastusseremonioihin osallistui 500 henkeä, ja juhlallisuuksia jatkettiin myöhemmin illalla suojeluskuntatalo Heimolinnassa.[32][33][34]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Varsinais-Suomen käsikirja : Egentliga Finlands handbok, s. 61. Turku: Varsinais-Suomen liitto, 2013. ISBN 978-952-55997-9-4. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Ruskeeniemi, Leena: Loimaalla tapeltiin etuajassa – neljä kuoli vuoden 1917 kahakassa 14.11.2017. Seutu Sanomat. Arkistoitu 14.1.2018. Viitattu 12.1.2018.
  3. ↑ Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa 1, s. 246–247, 301. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85973-9-1.
  4. ↑ a b c d e Heinonen, Valto ; Tervasmäki, Vilho: Loimaan suojeluskunta 1917–1944. Loimaa: Ooli, 2002. ISBN 952-52781-8-2.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Laakso, Veikko: Suur-Loimaan historia 3 : Alastaro, Loimaa, Loimaan kunta, Mellilä ja Metsämaa 1900-luvulla. Loimaa: Loimaan kaupunki, 2003. ISBN 951-96316-2-3.
  6. ↑ Varho, Esko: Helsingin Fabianinkadulla ammuttiin elokuussa 1917, ja silloin porvarit vielä auttoivat työläismiliisiä – Kun Suomesta tuli Suomi osa 8 Kun Suomesta tuli Suomi. 2.9.2017. Yleisradio. Viitattu 13.1.2018.
  7. ↑ Varho, Esko: Päivälleen sata vuotta sitten Suomessa äänestettiin historian tärkeimmissä vaaleissa – maata riivasi nälkä ja pelko Kun Suomesta tuli Suomi. 1.10.2017. Yleisradio. Viitattu 13.1.2018.
  8. ↑ Blom, Urho: Voipula johti hallituksen kaatumiseen 90 vuotta sitten 10.8.2007. Turun Sanomat. Viitattu 13.1.2018.
  9. ↑ Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi, s. 211. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1.
  10. ↑ Salkola 1985a, s. 309.
  11. ↑ Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa 2, s. 100. Helsinki: Opetusministeriö, 1985. ISBN 951-85974-0-5.
  12. ↑ Salkola 1985b, s. 186.
  13. ↑ Salkola 1985b, s. 275.
  14. ↑ Suurlakko ja wallankumouksellinen liike. Loimaalla. Sosialisti, 22.11.1917, nro 262, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  15. ↑ a b c Wiime päiwien tapahtumat Loimaalla. Sosialisti, 24.11.1917, nro 264, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  16. ↑ a b Varjus, Seppo: Tasan 100 vuotta sitten Suomessa äänestettiin vallan kaappauksesta – kaksi tuntia myöhemmin vallankumous peruttiin 16.11.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 13.1.2018.
  17. ↑ Jälkimaininkeja wainonpäiwiltä. Loimaan tapahtumat. Turun Sanomat, 29.11.1917, nro 3935, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  18. ↑ Ojala, Väinö Johannes Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 14.1.2018. Viitattu 13.1.2018.
  19. ↑ Lilja, Jalmari Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 14.1.2018. Viitattu 13.1.2018.
  20. ↑ Lakkomellakat äärimmillään Loimaalla. Turun Sanomat, 22.11.1917, nro 3928, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  21. ↑ Viimeiset tiedot. Eiliset tapahtumt Loimaalla. Sosialisti, 22.11.1917, nro 262, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  22. ↑ Loimalla kamalia väkivaltaisuuksia. Uusi Aura, 22.11.1917, nro 268, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  23. ↑ a b c Loimaan tapahtumat. Uusi Aura, 25.11.1917, nro 271, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.1.2018.
  24. ↑ Loimaan ja Turun tapahtumat. Turun Sanomat, 22.11.1917, nro 3928, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  25. ↑ Hurri, Antti Johannes Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 14.1.2018. Viitattu 13.1.2018.
  26. ↑ Jälkisatoa wainonpäiwiltä. oimaan ja Alastaron tapahtumat. Turun Sanomat, 27.11.1917, nro 3933, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  27. ↑ a b Taistelu Loimaalla ja Alastarolla päättynyt. Uusi Aura, 26.11.1917, nro 272, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  28. ↑ Loimaan hirmutapaukset. Turun Sanomat, 26.11.1917, nro 3932, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  29. ↑ Loimaan lahtarien uhrin, toweri Ruohon hautaus. Sosialisti, 27.12.1917, nro 290, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  30. ↑ Loimaan köyhälistöuhrien hautaus. Sosialisti, 3.1.1918, nro 1, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  31. ↑ Alastaron uutisia. Haudattu. Kunnallisia Sanomia Loimaalta, Alastarolta, Metsämaalta ja Mellilästä, 29.12.1917, nro 44, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.1.2018.
  32. ↑ Raumonen, Terhi: Vesikosken miekka on tulitaistelun muistomerkki. Lieke, 2017, nro 2, s. 10. Alastaro: Sallila Yhtiöt. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.1.2018.
  33. ↑ Kormano, Riitta: Sotamuistomerkki Suomessa : voiton ja tappion modaalista sovittelua, s. 154–155. (väitöskirja). Turku: Turun yliopisto, 2014. ISBN 978-951-29589-6-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  34. ↑ Nummila, Kari: Vesikosken kahakasta on kulunut jo sata vuotta. (maksullinen) Loimaan Lehti, 16.11.2017, 103. vsk, nro 131, s. 16. Loimaa: Priimus Media Oy. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.1.2018.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vesikosken_kahakka&oldid=21450111”