Avaa päävalikko

Tyypillinen kampakeramiikka eli varsinaiskampakeramiikka (engl. comb-pit ceramic) on kivikautisen keramiikan tyylisuunta, joka on kehittynyt Venäjän Karjalassa ja on levinnyt Fennoskandiaan, Itä-Baltiaan ja muualle Luoteis-Venäjälle. Aikaansa nähden tyypillinen kampakeraaminen kulttuuri oli loistavin kulttuurivaihe, mitä itämerensuomalainen alue on esihistoriassa luonut ja myös ainoa joka levisi koko itämerensuomalaiselle alueelle[1].

Tyypillinen kampakeramiikka kuuluu kampakeramiikan tradition läntiseen ryhmään. Sitä käyttivät metsästäjä-keräilijät, jotka vaihtoivat oman keraamisen tyylisuuntansa tähän uuteen tyylisuuntaan ja omaksuivat sen mukana muitakin kulttuurielementtejä. Suomalaisessa kirjallisuudessa siitä käytetään lyhennettä Ka II. Lisänumerolla 1 ja 2 viitataan sen vanhempaan (Ka II,1 tai Ka II:1) ja nuorempaan (Ka II,2 tai Ka II:2) vaiheeseen. Tyypillistä kampakeramiikkaa valmistettiin koko levinneisyysalue huomioiden noin 4500−3100 eaa., josta Suomessa noin 4100−3500 eaa.[2][3][4][5][6]

PiirteitäMuokkaa

Tyypillisessä kampakeramiikassa säilyi monet varhaiskampakeramiikan valmistustavat ja tyyliominaisuudet. Astiat valistettiin pohjakappaleen ympärille kiinnittäen siihen kiertäen kaulittuja 4−6 cm leveitä savinauhoja, joita siveltiin kiinni toisiinsa. Ruukkujen pohjat muotoiltiin pyöreiksi tai suipoiksi, jolloin ruukun yleinen muoto muistutti katkaistua kananmunaa. Seinämät nousivat suoraan ylös tai ne kallistettiin hieman sisällepäin. Koristelussa käytettiin kampaleimoja ja kuoppia, jotka kattoivat pohjan, seinämän ja reunankin. Pieniä astioita ja kuppeja on säilynyt vähän, mutta tasapohjaiset astiat ovat olleet harvinaisia. Yleensä astiat olivat varsin suuria. Esimerkiksi Liedosta löytyi suuren astian kappaleet, joiden perusteella on voitu rekonstruoida astian dimenssiot: se oli yli 40 cm korkea, suuaukko oli halkaisijaltaan 54 cm, astian tilavuus oli noin 72 litraa ja astia oli painanut yli kymmenen kilogrammaa.[4][7][8][9]

Vanhempi tyypillinen kampakeramiikka (Ka II:1)Muokkaa

Saviainekseen sekoitettiin enemmän hiekkaa ja vähemmän kivimurskaa, mutta yhteensä sitä laitettiin säästeliäämmin kuin varhaiskampakeramiikassa. Virossa sekaan lisättiin myös rikkoutuneiden astioiden murskaa. Astian seinämää saatettiin kallistaa hieman sisällepäin niin, että astiasta tuli suustaan keskiosaa hieman kapeampi. Suuaukon reuna vahvistettiin lisäämällä reunan sisäosaan savea, jotta esimerkiksi astian nostaminen kävi helpommaksi. Saven annettiin poltettaessa hapettua riittävän pitkään, mikä näkyi vaalean ruskeana tai punertavana värinä. Väri johtui saven joukossa olevan raudan hapettumisesta.[4][7][10][11]

Astiat koristeltiin pääasiassa kahdella leimaelementillä: kampaleimalla ja kuopilla. Kuopat olivat aiempaa suurempia ja syviä. Muitakin kuvioita saatettiin käyttää, kuten soikeita kampaleimoja, pisteviivoja ja urapainanteita. Tiheään painetuista rinnakkaisista leimoista muodostettiin kuvioita, joita olivat esimerkiksi viistot vierekkäiset kampaleimat, kampaleimoista tehtyjä nelikulmioita tai kuusenoksa-kuviot. Kutakin koristekuviota sovellettiin vaakasuuntaisina vyöhykkeinä, jotka eivät sekoittuneet tai leikanneet toisiansa. Esimerkiksi kampaleimavyöhykkeen alapuolelle saatettiin painaa peräkkäisten kuoppien rivi.[4][7]

Huippu- eli geometriseksi tyyliksi (Ka II:1b) kutsutaan sitä tyylisuuntaa, jossa geometristen kuvioiden osuus korostui edelleen ja sai uusia aiheita koristelussa. Huipputyyli sijoittuu vanhemman vaiheen loppupuoliskoon.[4]

Nuorempi tyypillinen kampakeramiikka (Ka II:2)Muokkaa

Etenkin Saimaan ympäristössä saven sekoitteena käytettiin myös asbestikuituja, murskattua kiillettä, kotiloiden kalkkikuorta ja muuta orgaanista ainetta. Tätä keramiikan traditiota kutsutaan asbestikeramiikaksi. Orgaaninen aine paloi astian polttamisen yhteydessä, jolloin astian seinämä jäi huokoiseksi.[4][7][10][12]

Kampaleimat painettiin aiempaa harvemmin niin, että niiden väliin jäi enemmän tyhjää tilaa. Koristelu monipuolistui ja leimoista muodostettiin mutkikkaampia kuvioita, kuten sik-sakkia, ristejä, vinoneliöitä, kolmioita, kulmavyöhykkeitä sekä ihmis- ja lintuhahmoja. Lintuaiheita on löydetty esimerkiksi Kokemäen Pispasta, Euran Kolmhaarasta, Viron Akalista, Lommiksesta ja Valmasta. Nuoremmassa tyylissä leimoja ei enää painettu niin syvälle ja kampaleimat ohenivat. Astioita saatettiin maalata punaiseksi tai mustaksi.[4][7]

Elinkaari ja leviäminenMuokkaa

SyntyMuokkaa

Tyypillisen kampakeramiikan syntypaikka on melko varmasti Venäjän Karjalassa Laatokan ympäristössä noin 4500 eaa. Siellä vaikuttivat lähekkäin varhaiskampakeramiikka, Narvan keramiikka ja Ljalovon kuoppakeramiikka. Kuoppakeramiikka levisi alueelle Ylä-Volgan suunnalta ja viestittää kulttuurivaikutteista ja tavaranvaihdosta sieltä. Tyypillisen kampakeramiikan syntymekanismia ei tunneta, mutta sen tiedetään levinneen kulttuurivirtauksien mukana hyvin laajalle alueelle.[6][7][10]

Tyypillisen kampakeramiikan laajin leviämisalue ulottuu Ruotsissa Kalixjoelle [13], Suomessa Kemijärven ja Rovaniemen korkeudelle, Venäjällä Vienan Karjalaan, Aunukseen ja Inkeriin sekä Viroon ja Latviassa Väinäjoelle saakka. Erikoisesti Kaliningradissa on löytynyt yksittäinen erillinen asuinpaikka. Se levisi myös itään Äänisen taakse Kargopolin piiriin rajalle, missä asuinpaikkoja löytyy jopa Vienanjoelta, Suhonan joelta ja Volgan latvoilta.[5]

Fennoskandia ja VenäjäMuokkaa

Uusi tyyli levisi Suomeen Kaakkois-Suomesta käsin noin 4100 eaa. alkaen, missä se korvasi ensimmäiseksi varhaiskampakeraamisen tyylin. Sen keskeinen alue oli Saimaan ympäristö, vaikka se levisikin lähes koko maahan Lappia lukuun ottamatta. Säräisniemen keramiikkaa valmistettiin enää Kuolan niemimaalla eivätkä keramiikasta luopuneet ryhmät enää alkaneet valmistaa tyypillistä kampakeramiikkaa. Pohjoinen levinneisyysraja kulku siten Ruotsissa Kalixjoen, Suomessa Rovaniemen, Kemijärven ja Kuusamon kautta Venäjälle Vienanmeren kaikille rannoille. Itäraja seurasi Vienanjokea ja Sukhonaa Volgalle asti. Etelä-Suomeen jäi vielä Jäkärlän ryhmä valmistamaan omaa Jäkärlän keramiikkaansa ja Saimaan eteläpuolelle ryhmiä, jotka valmistivat asbestisekoitteista varhaiskampakeramiikkaa. Nämä ryhmät luopuivat omasta tyylistään 3700 eaa. mennessä ja siirtyivät käyttämään tyypillistä kampakeramiikkaa. Tyypillinen kampakeramiikka vaikutti Suomessa noin 4100−3500 eaa.[4][5][6][10]

BaltiaMuokkaa

Venäjän Karjalasta tyyli levisi Karjalankannaksen kautta lounaaseen Viroon ja edelleen Latviaan syrjäyttäen täällä Narvan keramiikan. Pietarissa tyypillistä kampakeramiikkaa valmistettiin Ohtajoen suistossa noin 4200 eaa.[14]. Pohjois-Virossa on saatu määritettyä keramiikasta ajoituksia vain muutama. Riigikülassa on ajoitus 4100 eaa.[15], sisämaan Tamulassa 4150 eaa.[7] ja suurien saarien asuinpaikoilla Hiidenmaan Kõpussa 4160 eaa.[15] ja Ruhnussa 4200 eaa.[15]

Luoteis-Latviasta Zvejniekin asuinpaikalta on vielä hyvin varhainen ajoitus 4100 eaa., mutta tämän jälkeen nopea leviämisvauhti asettuu. Etelä-Latvia Lubānan järvellä löytyy ensimmäisen kerran kampakeramiikkaa noin 3600 eaa., Šventojissa noin 3450 eaa. ja Sārnatessa noin 3300 eaa.[15][16][17]

Leviäminen hiipui etelässä kokonaan ja jäljelle jäänyt osa Narvan kulttuuria jatkoi keramiikkansa valmistamista nuorakeramiikan saapumiseen saakka noin 3200 eaa. Rannikon Kaliningradissa Liettuan ja Puolan välissä on löydetty varsinaisen levinneisyysalueen ulkopuolelta yksittäinen asuinpaikka, jossa on löytynyt tyypillistä kampakeramiikkaa. Asuinpaikka on varmaan osallistunut pohjoisten alueiden meripihkakauppaan tavalla tai toisella.[5][6][7]

Karjalan eteläpuolelleMuokkaa

Keramiikka levisi etelään Pietarin alueelle ja sieltä edelleen Novgorodin aluelle. Alue rajautui muihin samanaikaisiin keraamisiin kulttuurialueisiin, kuten etelässä vaikuttaneisiin Valdain ylängön ja Mstan keraamisiin traditioihin.[7]

HäviäminenMuokkaa

Samaan aikaan, kun tyypillinen kampakeramiikka vielä levittäytyi äärialueillaan, alkoi alueen sisäosissa näkyä merkkejä vaiheittaisista muutoksista kohti myöhäiskampakeramiikkaa. Nämä muutokset keramiikassa, jossa polton laatu ja koristelun tyyli muuttui, ovat kampakeraamisen tyylin kehittymistä. Vallitseva tyyli vaihtui lopulta koko alueella myöhäiskampakeramiikkaan. Prosessille oli tyypillistä yhtenäisen tradition muuttuminen lukuisiksi paikallisiksi traditioiksi, mikä tapahtui levinneisyysalueen eri osissa eri aikaan.[18]

Suomessa se alkoi jo 3700 eaa. alkaen, kun rannikkoalueilla entisen Jäkärlän ryhmän alueella syntyi myöhäiskampakeramiikan alatyyli, jota kutsutaan Uskelan keramiikaksi. Sillä alueella, missä valmistettiin astiat käyttäen asbestisekoitteita, valtasi alaa Kierikin keramiikka 3500 eaa. alkaen ja hieman myöhemmin Pöljän keramiikkaa 3100 eaa. alkaen. Nämäkin tyylit olivat myöhäiskampakeramiikan alalajeja.[19][20][21][22]

Karjalankannaksella muuttuminen myöhäiskampakeramiikkaan tapahtui hieman myöhemmin 3300−3100 eaa. alkaen. Karjalaan levisi samoihin aikoihin myös Venäjän kuoppakeramiikkaa, joka tavataan hieman Suomenkin puolella.[23][24]

Tyypillisen kampakeramiikan kausi saattoi päättyä myös toisen tyyppisen keramiikan käyttöönottoon, kun sen valmistajien koko kulttuuri vaihtuimuutenkin. Toisaalta, se on voinut vaihtua johtuen uuden väestön saapumisesta alueelle. Tällainen kulttuuri oli esimerkiksi nuorakeramiikkaa valmistanut ryhmä, joka asettui asumaan metsästäjä-keräilijöiden sekaan Latviassa ennen 3200 eaa., Virossa ehkä jo 3000 eaa. ja Suomessa näiden kahden jälkeen.[18]

TutkimushistoriaMuokkaa

Aluksi kaikki kampakeramiikka luultiin kuuluvan samaan arkeologiseen yhteyteen (1920-luvun Suomessa), mutta myöhemmin huomattiin sen pitkä ajallinen jatkumo. Samalla huomattiin Suomessa tyylin kehityksessä laadullisia ja koristeellisia eroja, joiden mukaan suomalainen kampakeramiikka jaoteltiin eri tyylisuuntiin. Aarne Äyräpää julkaisi vuonna 1930 rannansiirtymiskronologiaan perutuvan aikakaavion, jonka avulla eri tyylit sijoitettiin ajalliseen jatkumoon. Tällöin erotettiin tyypillinen kampakeramiikka, joka edusti tyylin selkeintä ja puhtainta muotoa. Hän erotteli siitä vielä jaon vanhempaan- ja nuorempaan tyylin, mitä voidaan soveltaa Suomen rannikkoseuduilla.[4]

LähteetMuokkaa

  • Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0.
  • Alhonen, Pentti & Huurre, MattiSatakunnan historia I,1. Rauma: Satakunnan maakuntaliitto r.y. & Satakuntaliitto, 1991. ISBN 952-9617-06-2.
  • Salo, UntoAjan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
  • Piezonka, Henny: Stone Age hunter-gatherer ceramics of North-Eastern Europe: New insights into the dispersal of an essential innovation. Documenta Praehistorica, 2012, nro XXXIX, s. 23−51. Ljubljana, Kroatia: Ljubljanan yliopisto. ISSN 1408-967X. Verkkoversio (pdf) Viitattu 2.6.2014. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. Unto Salo: Suomen ja Hämeen synty, s. 34. Teoksessa Suomen Museo 2003. Suomen Muinaismuistoyhdistys, 2004. ISBN 951-9057-55-2.
  2. Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.24–33
  3. Museovirasto: Kampakeraaminen kulttuuri, joka käyttää kalibroimattomia ajoituksia (päivitetty 27.6.2012).
  4. a b c d e f g h i Pesonen, Petro: Tyypillinen kampakeramiikka (Ka II)(Helsingin Yliopisto), joka käyttää kalibroimattomia ajoituksia (päivitetty 13.3.1999).
  5. a b c d Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.43–53
  6. a b c d Piezonka, Henny: Stone Age hunter-gatherer ceramics of North-Eastern Europe, 2012, s.43−46
  7. a b c d e f g h i Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria, s. 54–64. Suomentanut Oittinen, Hannu & Tvauri, Anders. Porvoo: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-879-4.
  8. Museovirasto: Kampakeraaminen kulttuuri
  9. Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.238–239
  10. a b c d Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.167–173
  11. Pesonen, Petro: Nuorempi varhaiskampakeramiikka (Ka I:2)(Helsingin Yliopisto, päivitetty 10.3.1999).
  12. Pesonen, Petro: Varhainen asbestikeramiikka(Helsingin Yliopisto, päivitetty 13.3.1999).
  13. Lillberget Riksantikvarieämbetet. 5.3.2009. Swedish National Heritage Board. Viitattu 29.6.2014. (ruotsiksi)
  14. Kulkova, Marianna: Chronology of Neolithic-Early Metal Age Sites at the Okhta River Mouth, UAiR Radiocarbon, vol 54, nro 3–4, 2012
  15. a b c d Kriiska, Aivar: STONE AGE SETTLEMENT AND ECONOMIC PROCESSES IN THE ESTONIAN COASTAL AREA AND ISLANDS, 1996, Helsinki Yliopisto
  16. Liiva, Arvi & Loze, Ilze: Mesolithic and Neolithic Habitation of the Eastern Baltic. Radiocarbon, 1993, 35. vsk, nro 3, s. 503–506. Arizona, USA: University of Arizona. Verkkoversio (pdf) Viitattu 29.5.2014. (englanniksi)
  17. Uwe Danzeglocke: Radiohiiliajoituksen kalibrointiohjelma CalPal Universität zu Köln: Radiocarbon Laboratory. Viitattu 30.5.2014. (englanniksi)
  18. a b Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria, s. 77–78. Suomentanut Oittinen, Hannu & Tvauri, Anders. Porvoo: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-879-4.
  19. Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.54–69
  20. Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.191–199
  21. Etelä-Karjalan museo: Suomen esihistorian aikataulukko
  22. Lavento, Mika & Hornytzkyj, Seppo: On Asbestos Used As Temper In Finnish Subneolithic, Neolithic AND Early Metal Period Pottery. Fennoscandia Archaeologica, 1995, 12. vsk, nro XII, s. 71–75. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura. ISSN 0781-7126. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 6.6.2014. (englanniksi)
  23. Timofeev, V.I. & al.: The Radiocarbon Datings of the Stone age - Early Metal Period on the Karelian Istmus, Geochronometria, 2004, Vol. 23, ss. 93–99
  24. Pesonen, Petro: Itäinen kuoppakeramiikka(Helsingin Yliopisto, päivitetty 14.3.1999).