Avaa päävalikko

Tuileries’n palatsin valtaus

kansannousu Ranskassa 1792, minkä myötä Ranskasta tuli tasavalta
Tuileries’n palatsin valtaus 10. elokuuta 1792, Jean Duplessis-Bertaux’n maalaus samalta vuodelta.

Tuileries’n palatsin valtaus oli 10. elokuuta 1792 tapahtunut Ranskan suuren vallankumouksen käännekohta, Pariisissa puhjennut suunnitelmallinen kansannousu, jossa pariisilaiset kansanjoukot valtasivat kuninkaallisen Tuileries’n palatsin maakunnista saapuneiden vapaaehtoisten sotilaiden tuella. Sen seurauksena kuningas Ludvig XVI syöstiin vallasta, Ranskan monarkia kumottiin ja ensimmäinen tasavalta perustettiin. Tapahtumasarjaa kutsutaan myös ”Ranskan toiseksi vallankumoukseksi”, koska vuonna 1789 puhjennut vallankumous siirtyi sen jälkeen entistä radikaalimpaan vaiheeseen.

Tapahtumien taustaMuokkaa

Vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen Ranskassa oli siirrytty itsevaltiudesta perustuslailliseen monarkiaan ja perustuslaki oli hyväksytty syyskuussa 1791. Kuningas Ludvig XVI taipui hyväksymään perustuslaillisen hallitsijan roolin, mutta kesäkuun 1791 epäonnistuneesta pakoyrityksestä alkaen hänen uskollisuuttaan uutta järjestystä kohtaan epäiltiin. Syyskuussa 1791 valitussa lakiasäätävässä kansalliskokouksessa vaikutusvaltaiseksi puolueeksi kohosivat girondistit, jotka suhtautuivat vihamielisesti monarkiaan ja vaativat sotaa muita taantumuksellisia suurvaltoja vastaan edistääkseen vallankumousta sekä kotimaassa että ulkomailla. Hovin vanhoilliset piirit kuten kuningatar Maria Antoinette kannattivat myös sotaa, mutta toivoivat salaa tappiota, jotta ulkovallat palauttaisivat itsevaltiuden Ranskaan. Sota julistettiinkin Itävallalle 20. huhtikuuta 1792, mutta ranskalaiset joutuivat pian perääntymään ja lisäksi Preussi liittyi sotaan Itävallan rinnalle. Ranskan armeijaa vaivasi sotilaiden ja upseerien jatkuva kapinointi ja karkuruus.[1] Tilanteen vakavuutta korosti kansalliskokouksen 11. heinäkuuta antama virallinen ”isänmaa on vaarassa” -julistus.[2]

Tuileries’n palatsi oli ollut kuninkaan residenssinä siitä alkaen kun kansanjoukot olivat pakottaneet hänet jättämään Versailles’n palatsin lokakuussa 1789. Ludvig XVI koki olevansa kaupungin keskellä sijainneessa palatsissa kuin vankina ja arvaamattomien kansanjoukkojen armoilla. Useissa välikohtauksissa väkijoukot onnistuivat saartamaan palatsin sisäänkäynnit tai jopa tunkeutumaan sisään. Kansalaisia turhautti varsinkin kuninkaan taipumus käyttää veto-oikeuttaan kansalliskokouksen hyväksymien lakien jarruttamiseen.[3] Kuningas myös erotti girondistiministerit hallituksesta 13. kesäkuuta 1792 ja korvasi heidät konservatiivisemmilla feuillanteilla.[2] Veto-kiista kirvoitti 20. kesäkuuta suurmielenosoituksen, jonka yhteydessä Pariisin esikaupunkien sanskulotit tunkeutuivat Tuileries’n palatsiin ja pakottivat Ludvig XVI:n muun muassa panemaan päähänsä vallankumouksen tunnuksena käytetyn punaisen myssyn sekä kohottamaan maljan perustuslaille. Edes tämä ei hälventänyt epäilyjä kuninkaan petturuudesta ja solidaarisuudesta vihollisen kanssa.[1] Useita monarkian kumoamista vaatineita adresseja levitettiin seuraavina viikkoina.[4]

Alempien kansankerrosten tyytymättömyyttä kesällä 1792 kasvatti lisäksi assignaattien kurssien putoaminen ja siitä seurannut elintarvikkeiden hintojen nousu.[1]

Tilanteen kiristyminenMuokkaa

Kesäkuun 20. päivän tapahtumien jälkeen radikaalien ja konservatiivien välinen kuilu kasvoi. Pariisin kommuuni (paikallishallinto) ja määri (pormestari) Jérôme Pétion de Villeneuve kielsivät aseistettujen kansalaisten kokoontumiset.[4] Vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten kenraali Gilbert du Motier de Lafayette vaativat Tuileries’hen tunkeutuneiden rankaisua ja radikalismin keskuksina tunnettujen jakobiiniklubien lakkauttamista.[2] Eräs Ludvig XVI:n vetolla kumoamista laeista oli ollut päätös kutsua maakunnista 20 000 äskettäin värvättyä Ranskan kansalliskaartin vapaaehtoista (ns. fédérés) suojelemaan pääkaupunkia viholliselta. Tästä välittämättä radikaalien vapaaehtoisten muodostamia joukko-osastoja muun muassa Provencesta ja Bretagnesta alkoi heinäkuussa marssia Pariisiin vallankumousta puolustamaan, minkä kansalliskokouskin lopulta valtuutti. Pariisin radikaalit ottivat ne innolla vastaan.[4][2] Varsinkin marseillelaisten vapaaehtoisjoukkojen saapuminen 30. heinäkuuta sähköisti tunnelmaa Pariisissa. Tulokkaat lauloivat Claude Joseph Rouget de Lislen äskettäin sepittämää isänmaallista taistelulaulua, joka ristittiin heidän mukaansa Marseljeesiksi.[1]

Ajatus kansannoususta kehkeytyi varsinkin Pariisin äänestysalueiden eli sektioiden kokouksissa. Ne alkoivat pitää suoraa yhteyttä keskenään kommuunin johdon ohi perustamalla 17. heinäkuuta yhteisen keskustoimiston.[4] Jotkin sektiot alkoivat hyväksyä kokouksiinsa myös ”passiivisia kansalaisia” eli pienituloisia, joilla vuoden 1791 perustuslain mukaan ei ollut äänioikeutta.[2] Girondistien johtajat tekivät viimeisen eleen monarkian pelastamiseksi neuvottelemalla 20. ja 29. heinäkuuta salaa Ludvig XVI:n kanssa uuden hallituksen muodostamisesta.[2] Viimeinen pisara oli vihollisjoukkojen komentajan, Braunschweigin herttua Kaarle Vilhelm Ferdinandin 25. heinäkuuta antama niin sanottu Koblenzin manifesti, jossa Pariisin asukkaita uhattiin armottomalla kostolla ja koko kaupungin hävityksellä, mikäli Ludvig XVI:tta tai kuningasperhettä vahingoitettaisiin.[3][4] Kun tieto siitä saapui heinäkuun lopussa, Pariisi täyttyi villeistä huhuista, agitaatiosta ja levottomuuksista.[4][2] Julistus kääntyi aiottua tarkoitustaan vastaan, sillä ranskalaiset pitivät sitä vain lisätodisteena siitä, että kuningasperhe oli häikäilemättömässä liitossa vihollisen kanssa. Tasavaltalaiset lehtimiehet kuten Jean-Paul Marat ja Camille Desmoulins hyödynsivät tilaisuutta lietsoen vihaa kuningasta ja tämän tukijoita kohtaan. Hyökkäysten maalitauluksi joutui myös Pariisin kommuunin johto.[3]

Tapahtumat Pariisissa 9.–10. elokuutaMuokkaa

 
Tuileries’n piiritys, piirros vuodelta 1804.

Pariisin kansannousu oli suunniteltu operaatio, mutta suunnittelijoiden henkilöllisyyksistä ei ole varmuutta.[1] Osallisina olivat ainakin radikaalit jakobiinit Georges Danton ja Maximilien Robespierre.[3] Tapahtumat alkoivat 9. elokuuta, jolloin Pariisin 48:n sektion valitsemat edustajat valtasivat Pariisin kaupungintalon ja perustivat vallankumouskomitean, joka samalla syrjäytti Pariisin kommuunin johdon.[1][3] Pormestari Pétion salli tämän tapahtua. Kansalliskokous oli samana päivänä antanut julistuksen kuviteltuja kuninkaan siepanneita aatelisia vastaan.[4] Eräät kaupungin poliittiset klubit tukivat kumousta. Seuraavana päivänä sektioiden edustajat alkoivat koota suurta kansanjoukkoa. Heihin liittyi useita yksikköjä fédérés-sotilaita,[3] joita komensi muun muassa François Joseph Westermann.[5] Joukot koottiin neljässä kokoontumispaikassa, mistä ne etenivät piirittämään Tuileries’ta. Yhtynyt joukko käsitti noin 20 000 ihmistä, mukaan lukien tuhansia naisia.[4] Erään tiedon mukaan 25 hyökkääjä kuoli tungoksessa toistensa rusentamina jo ennen taistelun alkua.[3]

Tuileries’n palatsia suojeli kuninkaalle uskollisten kansalliskaartilaisten varuskunta, lähes tuhat sveitsiläiskaartilaista (palkkasotureita) ja useita satoja santarmeja. Palatsi oli vahvasti linnoitettu, mutta suurin osa kansalliskaartilaisista ja santarmeista pakeni yön aikana kuultuaan tulevasta hyökkäyksestä, jolloin jäljelle jäivät vain sveitsiläiskaartilaiset.[3] Aamulla palatsin luo saapui ensin aseettomia mielenosoittajia,[4] mutta pian saapui pääjoukko, jolla oli aseinaan pyssyjä, sapeleita, seipäitä, tikareita, viikatteita ja rautatankoja. Ludvig XVI halusi välttää verilöylyn, joten hän pakeni perheineen puutarhan läpi samassa korttelissa olleeseen niin sanottuun Maneesin saliin, lakiasäätävän kansalliskokouksen istuntosaliin. Palatsin piiritys jatkui kuninkaan poistumisesta huolimatta.[3] Osa piirittäjistä onnistui pääsemään portin läpi palatsin sisäpihalle, missä ammuskelu alkoi. Eräiden kuvausten mukaan sveitsiläiskaartilaiset houkuttelivat väkeä sisäpihalle teeskentelemällä laskevansa aseensa, mutta alkoivatkin sitten tulittaa heitä musketeillaan.[4] Sveitsiläiskaartilaiset jatkoivat rakennuksen puolustamista noin puoleenpäivään saakka, jolloin heidän ammuksensa loppuivat.[3]

Vastarinnan tyrehdyttyä palatsin valloittanut väkijoukko alkoi silmittömästi surmata sveitsiläiskaartilaisia, joista monet hakattiin kappaleiksi kirveillä. Noin 650 sveitsiläiskaartilaista surmattiin ja loput 250 vietiin vankeina Pariisin vankiloihin. Alastomiksi riisuttuja ruumiita silvottiin ja häväistiin, irtileikattuja päitä kuljetettiin seipäissä jne. Myös muuta palatsin ja hovin henkilökuntaa joutui teurastuksen uhreiksi.[3] Palatsin valtaajia kaatui taistelussa yli 300, joista noin 60 marseillelaisia.[4] Valtauksessa oli mukana ase kädessä tunnettu naisvallankumouksellinen Anne-Joseph Théroigne de Méricourt, joka samana päivänä yllytti väkijoukkoa lynkkaamaan läheisen feuillanttien klubin luona 22 vangittua rojalistia. Näistä yhdeksän surmattiin, yhtenä Théroigne de Méricourtin henkilökohtainen vihamiehes, François Suleau -niminen rojalistinen toimittaja, jonka hän hurjimpien väitteiden mukaan puukotti itse kuoliaaksi.[6]

 
Väkijoukko saapuu kansalliskokouksen istuntosaliin, oikealla kuningas Ludvig XVI aitiossa. François Gérardin kuvitus.

Kuningasperheen ja heidän palvelijoidensa saapuessa kansalliskokouksen istuntosaliin girondistiedustaja Pierre Vergniaud ajoi läpi päätöksen, jolla kansalliskokous lupasi myöntää kuninkaalle ”turvapaikan”. Suojatonta rakennusta ympäröi pian kuitenkin monituhatpäinen väkijoukko. Pariisin kommuunin uusi johto toimitti kansalliskokoukselle uhkavaatimuksen, jossa sitä vaadittiin lakkauttamaan monarkia ja hajottamaan samalla itsensä.[3] Puolustuskyvyttömällä kansalliskokouksella ei ollut vaihtoehtoja, mutta se ei uskaltanut suoralta kädeltä julistaa monarkiaa lakkautetuksi, joten se päätti ottaa kuninkaalta vain toistaiseksi vallan pois ja asettaa hänen tilalleen viisihenkisen toimeenpanevan neuvoston (Conseil exécutif).[3][1] Ludvig XVI perheineen istui voimattomana pikakirjoittajan aitiossa päätöksen syntyessä, minkä jälkeen heidät vangittiin ja luovutettiin Pariisin kommuunille. Kansalliskokous päätti myös kutsua koolle uuden perustuslakia säätävän kansalliskokouksen, jonka kokoontuessa se lopettaisi itse toimintansa.[1] Samassa yhteydessä myös kaikki kuninkaan vetolla kumoamat lait määrättiin astumaan voimaan.[2]

SeurauksetMuokkaa

Elokuun 10. päivän kansannousu merkitsi loppua vuoden 1791 perustuslaille. Lakiasäätävän kansalliskokouksen tilalla aloitti 20. syyskuuta uusi parlamentti, kansalliskonventti. Se valittiin aiemmasta tulojen perusteella rajoitetusta äänioikeudesta poiketen miesten yleisellä äänioikeudella, ja sen kokoonpano oli huomattavasti edeltäjäänsä radikaalimpi. Siirtymäkauden aikana elo–syyskuussa valtaa käyttivät rinnakkain vanha kansalliskokous, sen asettama hallitus eli toimeenpaneva neuvosto sekä Pariisin kommuuni.[1] Tärkeäksi poliittiseksi vaikuttajaksi kohosi kansannousun organisoijiin kuulunut Georges Danton, josta tuli saman tien uuden hallituksen oikeusministeri.[2] Uusi Pariisin kommuuni tukahdutti nopeasti pääkaupungissa julkaistut rojalistiset lehdet ja alkoi vangituttaa vanhan yläluokan edustajia kuten aatelisia ja pappeja.[3] Vangittu kuningasperhe suljettiin 12. elokuuta Templen vankilaan. Kansalliskonventti julisti ensi töikseen monarkian kokonaan lakkautetuksi 21. syyskuuta ja tasavallan perustetuksi 22. syyskuuta.[2]

 
Tuileries’n valtauksessa kuolleiden muistomerkki Pariisin katakombeissa.

Pääosa Tuileries’n valtauksen yhteydessä vangituista sveitsiläiskaartilaista surmattiin syyskuun alussa Pariisin vankiloissa niin sanottujen syyskuun murhien yhteydessä.[3]

Aiheesta muuallaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 150–152, 154–157. Otava 1985.
  2. a b c d e f g h i j Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 20–22, 24, 80. Longman, Lontoo/New York 1988.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o The August 10th attack on the Tuileries (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 23.12.2018.
  4. a b c d e f g h i j k Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 110, 116–127. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)
  5. Jones 1988, s. 399.
  6. David S. Newhall: Théroigne de Méricourt, Anne-Josèphe (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 23.12.2018.