Avaa päävalikko
Vuoden 1791 perustuslain kansilehti.

Vuoden 1791 perustuslaki oli Ranskan ensimmäinen perustuslaki. Se säädettiin Ranskan suuren vallankumouksen aikana ja teki Ranskasta perustuslaillisen monarkian. Syyskuussa 1791 voimaan astunut perustuslaki ehti olla varsinaisesti voimassa vain vajaan vuoden.

TaustaMuokkaa

Ranskan säätykokouksen kolmas sääty oli kesäkuussa 1789 julistautunut kansalliskokoukseksi tarkoituksenaan säätää maalle perustuslaki vuosisatoja jatkuneen itsevaltiuden jälkeen. Näin syntynyt perustuslakia säätävä kansalliskokous työskenteli yli kaksi vuotta.[1] Perustuslaki valmisteltiin heinäkuussa 1789 asetetussa komiteassa, johon kuuluivat muun muassa Charles de Talleyrand, Emmanuel Joseph Sieyès, Jean-Joseph Mounier ja Isaac le Chapelier.[2] Jo syys–lokakuussa 1789 päätettiin eräistä perusperiaatteista: parlamentista tulisi yksikamarinen, kuningas saisi lakeihin vain lykkäävän veto-oikeuden ehdottoman sijasta ja pienituloiset jätettäisiin ilman äänioikeutta. Perustuslaki viimeisteltiin 23. syyskuuta 1790 asetetussa täydennyskomiteassa, johon kuuluivat Antoine Barnave, Alexandre de Lameth, Adrien Duport, François Buzot ja Jérôme Pétion de Villeneuve. Perustuslaki hyväksyttiin 3. syyskuuta 1791, kuningas Ludvig XVI vahvisti sen 13. syyskuuta ja vannoi uskollisuutta sille seuraavana päivänä.[3]

SisältöMuokkaa

Vuoden 1791 perustuslain lähtökohtana oli vallan kolmijako-oppi ja Bourbonien suvun pysyminen valtaistuimella. Parlamentilla eli lakiasäätävällä kansalliskokouksella oli yksinoikeus lainsäädäntövaltaan. Kuninkaalla oli ainoastaan kahden vaalikauden pituinen lykkäävä veto-oikeus, eikä sekään koskenut budjettiasioita. Kuningas sai edelleen valita ministerit, mutta nämä olivat vastuullisia myös kansalliskokoukselle. Kuningas johti ulkopolitiikkaa, mutta ei saanut solmia kansainvälisiä sopimuksia eikä aloittaa tai lopettaa sotaa ilman kansalliskokouksen hyväksyntää. Hän oli asevoimien ylipäällikkö, mutta kansalliskokous päätti niiden vahvuudesta. Kuninkaan käyttöön annettiin vuodessa 25 miljoonaa livreä.[1][3] Kuninkaan titteli muutettiin Ranskan kuninkaasta ”ranskalaisten kuninkaaksi”.[2] Pääministeriä ei ollut.[3]

Lakiasäätävään kansalliskokoukseen valittiin 745 edustajaa. Miespuolinen väestö jaoteltiin ”aktiivisiin” ja ”passiivisiin”, joista vain ensinmainitut olivat äänioikeutettuja. Aktiivisiksi luokiteltiin ne vähintään 25-vuotiaat miehet, jotka maksoivat vuodessa veroja vähintään kolmen työpäivän arvon verran. Tämä jätti noin seitsemästä miljoonasta aikuisesta miehestä lähes kolme miljoonaa äänioikeuden ulkopuolelle. Kansalliskokouksen vaalit olivat lisäksi epäsuorat ja kaksivaiheiset, ja edustajaehdokkaille oli asetettu vielä huomattavasti korkeampi tuloraja.[1]

Vuoden 1791 perustuslaki vahvisti Ranskan jaon 83:een departementtiin, mikä merkitsi laajaa hallinnon hajauttamista.[1] Elokuussa 1789 annetun ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen keskeiset osat sisällytettiin perustuslakiin.[3]

Voimassaolo ja kumoaminenMuokkaa

Lakiasäätävä kansalliskokous aloitti toimintansa 1. lokakuuta 1791. Jo kesällä 1791 tapahtuneen epäonnistuneen pakoyrityksen seurauksena kuningas Ludvig XVI oli pääosin menettänyt uskottavuutensa perustuslain takuumiehenä, ja lisäksi hänen tapansa käyttää ahkerasti veto-oikeuttaan muodostui pian kiistan aiheeksi. Pariisissa tapahtui 10. elokuuta 1792 toinen vallankumous, jonka yhteydessä lakiasäätävä kansalliskokous pakotettiin panemaan kuningas viralta ja määräämään valittavaksi uusi perustuslakia säätävä kansalliskokous, kansalliskonventti. Tämä käytännössä merkitsi vuoden 1791 perustuslain hylkäämistä. Kansalliskonventti julisti ensi töikseen Ranskan tasavallaksi 21. syyskuuta 1792.[4] Vuonna 1793 säädetty niin sanottu vuoden I perustuslaki ei koskaan astunut voimaan. Ranska sai seuraavan perustuslain vasta syksyllä 1795.[5]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 108, 122–123, 129–131, 133. Otava 1985.
  2. a b The Constitution of 1791 (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 5.1.2019.
  3. a b c d Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 17, 66–69. Longman, Lontoo/New York 1988.
  4. Mykland 1985, s. 154–159.
  5. Jones 1988, s. 70–72.