Avaa päävalikko
Vuoden III perustuslain kansilehti.

Vuoden III perustuslaki oli Ranskan ensimmäisen tasavallan perustuslaki vuosina 1795–1799, niin sanottuna direktorion aikana. Lain nimi viittaa Ranskan vallankumouskalenteriin, jossa ajanlasku aloitettiin uudelleen tasavallan perustamisesta.

Syksyllä 1792 perustetulle tasavallalle oli aluksi kesäkuussa 1793 hyväksytty niin sanottu vuoden I perustuslaki, mutta vallankumoussodan jatkumisen vuoksi sen voimaantulo lykkääntyi eikä lopulta toteutunut koskaan. Thermidorin vallankaappauksen jälkeen Pariisin radikaalit sanskulotit vaativat edelleen tämän demokraattisen perustuslain voimaansaattamista, mutta uudet poliittiset johtajat (ns. thermidoriaanit) pelkäsivät sen mahdollistavan jakobiinien valtaanpaluun.[1] Uutta perustuslakia valmistelemaan asetettiin 3. huhtikuuta 1795 komitea, johon kuuluivat muun muassa La Révellière-Lépeaux, Daunou, Louvet de Couvrai, Thibaudeau ja Lanjuinais. Kansalliskonventti hyväksyi perustuslain 22. elokuuta, se hyväksyttiin kansanäänestyksessä 6. syyskuuta ja ilmoitettiin voimaanastuneeksi 23. syyskuuta 1795.[2]

Vuoden III perustuslaki muistutti vuoden 1791 perustuslakia, mutta sisälsi enemmän konservatiivisuutta suosivia varmistuksia, poikkeuksena kuninkaan puuttuminen. Parlamentti muutettiin kaksikamariseksi: alempana kamarina olisi 500-jäseninen viidensadan neuvosto ja ylempänä kamarina 250-jäseninen vanhojen neuvosto, jonka edustajien oli oltava vähintään 40-vuotiaita. Edustajaehdokkaiden oli täytettävä melko korkea varallisuusehto. Toimeenpanovallan ylimpänä elimenä oli viisihenkinen direktorio, jonka jäsenet vanhojen neuvosto valitsi viidensadan neuvoston laatimalta ehdokaslistalta.[1] Parlamentin paikoista täytettiin vuosittaisissa vaaleissa aina kolmasosa kerrallaan.[2]

Vuoden III perustuslaki ehti olla voimassa neljä vuotta. Marraskuussa 1799 brumairekuun 18. päivän kaappauksella valtaan noussut kenraali Napoleon Bonaparte esitteli 13. joulukuuta 1799 uuden perustuslain (vuoden VIII perustuslaki).[3]

LähteetMuokkaa

  1. a b Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 160–161, 175. Otava 1985.
  2. a b Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 44, 72–74. Longman, Lontoo/New York 1988.
  3. Jones 1988, s. 57.