Wikipedia

Mosambikin historia

Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. lokakuuta 2010 kello 18.45 käyttäjän Henswick (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Mosambikin historian ensimmäiset asukkaat olivat saneja, jotka olivat metsästäjä-keräilijöitä. Maanviljelijöitä ja karjankasvattajia levittäytyi alueelle vasta ajanlaskun alun jälkeen. Arabikauppiaat vaikuttivat alueella 900-luvulta lähtien.

Portugalilaiset valloittivat nykyisen Mosambikin rannikkoalueet 1500-luvulla, ja ensimmäisenä eurooppalaisena maan rannikolla oli käynyt portugalilainen Vasco da Gama 1498. Alue oli löyhästi Portugalin hallussa, ja monet paikalliset valtakunnat kävivät pitkään vastustusta etenkin sisämaassa. Vasta vuonna 1891 Portugalin ja Britannian sopimuksen myötä Mosambik sai nykyisen muotonsa.

Toisen maailmansodan jälkeen monet eurooppalaiset siirtomaat itsenäistyivät, mutta Portugali piti ei halunnut myöntää itsenäisyyttä sen siirtomaille. Frelimo käynnisti itsenäisyyssodan 1960-luvulla. Valtio sai itsenäisyytensä lopulta 1975, kun Portugalissa oli neilikkavallankumouksen jälkeen noussut uusi hallitus valtaan. Mosambik oli ensimmäiset vuodet kommunistinen yksipuoluevaltio. Frelimon vastustajaksi perustettu Renamo aloitti sisällissodan 1977. Vuonna 1990 Mosambikissa otettiin käyttöön uusi perustuslaki, joka lakkautti yksipuoluejärjestelmän. Sisällissota päättyi lopulta 1992.

Varhaishistoria

 
Sofalan kartta n. vuodelta 1683.

Mosambikin alueen ensimmäiset asukkaat olivat saneja. Bantukieltä puhuvia maanviljelijöitä ja karjankasvattajia saapui alueelle noin vuoden 100 tienoilla. He etenivät sisämaan ylängöiltä Intian valtamerelle noin vuoteen 400 mennessä. Tämä oli bantujen kansainvaelluksen alkua.[1]

Bantukansat perustivat alueelle useita valtioita, jotka ulottivat valtaansa ajoittain myös nykyisen Mosambikin alueelle. Näihin kuului Maravi Njassajärven itäpuolella, joka oli laajimmillaan noin vuonna 1650. Etelämpänä, Sambesin ja Limpopon välisellä tasangolla kehittyivät Zimbabwen kuningaskunta (noin 1220-1450) ja sen seuraaja Mwene Mutapa (noin 1450–1698).[1]

Afrikan itärannikolla on käyty kauppaa jo antiikinajoista lähtien, mutta Mosambikiin asti kaupankäynti ei vielä todennäköisesti silloin yltänyt. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen kaupankäynti tyrehtyi. Islaminusko herätti jälleen Itä-Afrikan kauppareitit. Arabihistorijoitsija Al-Masudin mukaan arabikauppiaat tekivät säännöllisesti kauppaa Madagaskarilla vuonna 947 ja tiesivät Buzi-joen suulla olevan Sofalan kaupungin, joka oli merkittävä afrikkalaisen kullan myyntipaikka. Maantieteilijä Al-Idrisin mukaan Sofala oli 1100-luvulla merkittävä kauppapaikka, josta hankittiin rautaa, kultaa ja eläintennahkoja.[2]

Swahilit olivat perustaneet 1200-luvulle mennessä useita kaupunkivaltioita Itä-Afrikan rannikolle Somaliasta Mosambikin keskiosiin. Esimekriksi Sofala perustettiin kauppapaikaksi todennäköisesti 800-luvulla. Monet modernin Mosambikin merkittävimmistä satamakaupungeista ovat olleet alkujaan swahilien kauppakeskuksia, kuten Mosambikin saari, Angoche, Ibo ja Inhambane. Tärkein keskuksista oli kuitenkin Sofala, jossa oli 1400-luvulla 10 000 asukasta.[2] Se sijaitsi lähellä nykyistä Beiran kaupunkia Sofalan maakunnassa. Kauppakaravaanit kulkivat Sambesia, ja monia muita jokia sisämaahan nykyiseen Zimbabween, josta tuotiin etenkin kultaa. Vuoteen 1100 mennessä alettiin käymään kauppaa myös sisämaasta tuoduista orjista.[3] On arvioitu, että Mosambikin satamien kautta myytiin noin miljoona orjaa.[4]

Arabiretkeilijät tutkivat myös todennäköisesti Mosambikin sisämaata ja purjehtivat Sambesia pitkin jopa nykyisen Cahora Bassan tekojärven tienoille. He myös perustivat pieniä kaupunkeja Sambesi-joen varrelle. Todennäköisesti nykyiset Teten ja Senan kaupungit ovat alkujaan arabien perustamia.[5]

Portugalilaiset

Portugalilaisten saapuminen

 
Vasco da Gaman kaivo Mosambikissa.

Portugalilaiset valtasivat marokkolaisen Ceutan satamakaupungin 1415. Portugalilaiset kuulivat pian kukoistavasta kultakaupasta ja he alkoivatkin etsiä meritietä Afrikan ympäri. Bartolomeu Dias kiersi ensimmäisen Afrikan eteläkärjen, Hyväntoivonniemen, 1487 mutta hän ei kuitenkaan purjehtinut vielä nykyisen Mosambikin alueelle. Itärannikkoa pitkin etelään matkasi puolestaan samoihin aikoihin kuin Dias Pêro da Covilhã, joka pääsi nykyisen Mosambikin alueelle Sofalaan saakka. Ensimmäisenä merireitit yhdisti Vasco da Gama, joka pyäshtyi Mosambikin saarella, josta jatkoi matkaa Malindiin ja swahilioppaan avulla Intiaan.[5]

Vuoteen 1502 mennessä portugalilaisilla oli jo yhdyskunta Sofalassa, ja vuonna 1507 he asuttivat Mosambikin saaren Intiaan ja Maustesaarille käytävän kaupan välietapiksi.[6] Mosambikin saaresta tuli niin merkittävä kauppakeskus, että portugalilaiset hylkäsivät Kilwa Kisiwanin. Vuoteen 1530 mennessä portugalilaiset hallitsivat pääosaa nykyisen Mosambikin rannikosta Sofalasta pohjoiseen.[5]

Portugalilaiset eivät hallinneet Mosambikia siirtomaana vasta kuin aivan 1800-luvun lopussa. He hallitsivat lähinnä rannikkoa.[7] Ensimmäisen tutkimusmatkan Mosambikin sisämaahan teki António Fernandes, joka vieraili todennäköisesti ensimmäisenä portugalilaisena Mwene Mutapan pääkaupungissa. Hän teki kolme matkaa vuosien 1511–1513 aikana ja kertoi löytämistään kultakaupan reiteistä. Fernandesin löydöt eivät vielä saaneet portugalilaisia kiinnostumaan Mosambikin sisämaan valtaamisesta, vaan he olivat tyytyväisiä kauppaan, jota he tekivät rannikkolinnakkeistaan heimopäälliköiden kanssa.[8]

Kun šonat olivat tappaneet jesuiittapappi Gonçalo da Silveiran 1561, portugalilaiset lähettivät sotilaita sisämaahan 1569–1575 ja yrittivät vallata kulta-alueita. Monet sotilaat kuolivat hyttysten ja tsetsekärpästen levittämiin tauteihin.[6] Jäljelle jääneet joukot hyökkäsivät Senaan ja tappoivat suuren osan kaupungin muslimiväestöstä. Heinäkuussa 1572 Francisco Barreto johtama 650 miehen osasto marssi kohti Teteä, mutta matkalla heidän kimppuun hyökkäsi 16 000 afrikkalaisen muodostama joukko, jota johti Maravien kuningas Mambo. Barreton miehet onnistuivat tappaa noin 4 000 vastustajaa, ennen kuin joutuivat vetäytymään. Vain 180 miestä palasi Senaan, ja Barreto itsekin kuoli kuumeeseen paluumatkalla.[9]

 
Gazan kuningaskunnan hallitsija Gungunhana.

Portugalilaiset joutuivat taistelemaan alueensa hallinnasta 1600-luvulla muiden eurooppalaisten kanssa. Hollantilaiset yrittivät vallata 1607 ja 1608 Mosambikin saaren.[10] Vuonna 1607 hollantilaiset piirittivät saarta kuusi viikkoa, mutta eivät pystyneet valtaamaan São Sebastiãon linnoitusta. Toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hollantilaiset valtasivat kuitenkin brittilaivaston tuella muita Portugalin kohteita Intian valtamerellä. Osapuolten välien eripura jarkui vuoteen 1630, jolloin maat tekivät rauhansopimuksen.[9] Valtausyritysten seurauksena portugalilaiset halusivat ottaa alueen paremmin hallintaansa.[10] Sousa de Menesisin 2 000 miehen joukko löi mm. maravivaltion ja perusti vasallin Mwene Mutapaan.[11] Portugalilaiset hallitsivat hetkellisesti suurta osaa Mosambikin sisämaata nykyisen Zimbabwen pohjoisosiin saakka. Changamiret ajoivat portugalilaiset takaisin rannikolle 1693.[12]

Samaan aikaan kun portugalilaiset taistelivat sisämaassa afrikkalaisia vastaan, arabit hyökkäsivät Mosambikin rannikolle. Vuonna 1650 Omanin arabit valtasivat Masqatin ja hyökkäsivät tämän jälkeen Itä-Afrikkaan. Omanilaisten alukset hyökkäsivät Sansibarille 1652 Mombasaan 1661 ja Mosambikin saarelle 1671. São Sebastiãon linnoitus kesti jälleen, ja omanilaiset eivät yrittäneet uutta hyökkäystä Mosambikiin. Portugalilaiset menettivät kuitenkin Itä-Afrikan alueensa Cabo Delgadosta pohjoiseen.[11]

Portugalilaiset perustivat 1650-luvulla Mosambikiin Sambesin laaksoon järjestelmän, joka oli periaatteiltaan feodalistinen. Portugali vuokrasi uudisasukkaille ja varakkaille kauppiaille maita, eli ns. prazo-tiloja. Prazeroilla, eli prazojen omistajilla, oli täysi valta omaan maa-alueeseensa. Monet prazerot tulivat toimeen keräämällä veroja maillaan asuvilta ihmisiltä, eivätkä viljelleet.[11]

Koko 1700-luvun portugalilaiset taistelivat pitääkseen Mosambikin alueen itsellään. Vuonna 1781 he asuttivat Maputonlahden alueen (eli nykyisen Maputon) pysyvästi ja häätivät hollantilaiset ja itävaltalaiset kauppiaat ulos kaupungista.[12] Mosambikin ja Zimbabwen rajamailla syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa muutamia paikallisten perustamia kuningaskuntia. Ngunijohtaja perusti 1820-luvulla valtakunnan Sofalasta sisämaahan. Soshangane otti valtakunnan haltuunsa 1837, ja nimitti sen Gazan kuningaskunnaksi. Soshangane laajensi valtakuntaansa, ja suurimmillaan 1860-luvulla se käsitti suuren osan eteläistä Mosambikia Sambesilta Limpopolle.[12] Vasta 1895 portugalilaiset onnistuivat lopettamaan kokonaisuudessa Gazan valtion, kun sen viimeinen kuningas Gungunhana jäi vangiksi.

Britannian ja Portugalin kiista eteläisestä Afrikasta alkoi 1800-luvun alussa, kun brittiläiset valtasivat Kapmaan nykyisessä Etelä-Afrikassa. He yrittivät myös valloittaa Maputonlahden etelärannan. Ranska toimi välittäjänä Britannian ja Portugalin kiistoissa ja se myönsi koko Maputonlahden Portugalille 1875. Mosambik sai nykyisen muotonsa toukokuussa 1891, kun Britannia ja Portugali tekivät sopimuksen, jolla he jakoivat kiistellyn eteläisen Afrikan alueen keskenään.[13]

Siirtomaa-aika

Portugalilaiset hallitsivat nykyisen Mosambikin kymmenestä maakunnasta vain neljää 1800-luvun lopussa. Gazan valtakunnan ansiosta eteläiseen Mosambikiin kehittyi poliittista yhtenäisyyttä. Kun portugalilaiset valtasivat Gazan 1895, niin heidän hallussaan oli nykyisen Maputon, Inhambanen ja Gazan alueet. Lisäksi siirtomaaisäntien alaisuudessa oli Moçambiquensaaren ympäristö, eli nykyisen Nampulan alue. Loppu osaa maata hallitsivat prazerot ja kaksi yksityistä yritystä Mozambique Company ja Niassa Company.[14]

Eteläisen Mosambikin merkitys kasvoi 1900-luvun taitteessa. Lourenço Marquezin kaupunki sijaitsi lähellä Etelä-Afrikan Witwatersrandin kultakaivoksia. Vuonna 1894 valmistui rautatie Witwatersrandista Lourenço Marqueziin, minkä jälkeen kaupungin sataman kautta kuljetettiin noin kolmannes rikkaan alueen mineraaleista. Witwatersrandin kaivokset työllisti buurisotien ja toisen maailmanodan välisenä aikana 50 000–100 000 mosambikilaista, minkä ansiosta parhaimmillaan yli puolet siirtomaahallituksen verotuloista tuli ulkomailla työskenteleviltä kansalaisilta.[15]

Portugalin vuoden 1926 sotilasvallankaappauksen vaikutukset näkyivät selvästi Mosambikissa. Vuodesta 1932 Portugalia hallitsi pääministerinä António de Oliveira Salazar, jonka suunnitelmana oli muodostaa omavarainen valtio, jossa Portugali olisi teollisuuden keskus ja siirtomaat tuottaisivat maataloustuotteita ja raaka-aineita. Salazar kielsi maaomistuksen yksityisiltä yrityksiltä ja prazoilta, jotka olivat aiemmin hallinneet noin kahta kolmasosaa Mosambikista. Salazar onnistui saamaan koko Mosambikin Portugalin siirtomaahallintoon.[15]

Salazar perusti Mosambikiin suunnitelmatalouden. Maatalousjärjestelmässä maanviljelijät määrättiin viljelemään tiettyä tuotetta, minkä seurauksena riisin ja puuvillan tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti 1930–1950.[16] Mosambikin talous kehittyikin huomattavasti toisen maailmansodan aikana, mihin vaikutti Portugalin puolueettomuus. Vuosien 1939–1945 aikana Mosambikin vientituotteiden arvo nousi 500 %.[15]

Salazarin löysättyä toisen maailmansodan jälkeen fasistista politiikkaansa Mosambikissa kehittyi teollisuutta, ja maan rannat sekä luonto alkoivat kiinnostaa matkailijoita, joita tuli etenkin Etelä-Afrikasta. Mosambikin viennin kasvu ei kuitenkaan vaikuttanut ihmisten elämäntasoon, sillä suunnitelmataloudessa ei otettu huomioon viljelyä omiin tarpeisiin. Salazar houkutteli myös eurooppalaisia muuttamaan eteläiseen Mosambikiin, ja eurooppalaisten siirtolaisten määrä kasvoi 200 000:nteen.[17] Lisäksi Mosambikin status muuttui siirtomaasta Portugalin merentakaiseksi maakunnaksi.[18]

Itsenäinen Mosambik

 
Paikka, jossa tapahtui Muedan verilöyly 1960.
 
Portugalilaisia sotilaita Mosambikin itsenäisyyssodassa.

Itsenäisyysliike ja itsenäistyminen

Toisen maailmansodan jälkeen monet siirtomaat itsenäistyivät, ja monissa valtiossa itsenäisyysliikkeen aloittivat sotaveteraanit. Portugali ei suostunut antamaan omille siirtomailleen itsenäisyyttä. Portugali oli myös toisessa maailmansodassa puolueeton, joten mosambikilaisia sotaveteraaneja ei ollut.[17]

Siirtomaaisännyyttä vastustavat ajatukset kasvoivat kuitenkin, kun Portugali jatkoi viljan tuottamista myyntiin. Portugalin politiikkaa kohtaan syntyi monia mielenosoituksia. Muedassa vuonna 1960 poliisi avasi tulen protestoijia vastaan. Verilöylyssä kuoli jopa 500 puuvillaviljelijää. [19] Itsenäisyysliike alkoi Mosambikissa vasta 1962, kun ryhmä karkotettuja mosambikilaisia perusti Mosambikin vapautusrintama, eli Frelimon, jonka johtajaksi tuli Yhdysvalloissa asunut Eduardo Mondlane.[17] Portugali kieltäytyi neuvottelemasta Frelimon kanssa Mosambikin itsenäistymisestä.[20] Frelimo aloitti sissisodan itsenäistymisen puolesta Cabo Delgadossa syyskuussa 1964.[21] Frelimon joukot olivat olivat vallanneet vuoteen 1965 mennessä ison osan pohjoista Mosambikia. Portugali vastasi ja pidätti 1 500 Frelimon sotilasta, ja piti liikkeen poissa Mosambikin eteläosista.[20]

Sodan aikana Portugali käynnistyi myös laajan kehityshankkeen siirtomaan uskollisuuden kasvattamiseksi. Cabora Bassan padon rakentaminen toi monia työpaikkoja. Maahan rakennettiin myös teitä, kouluja ja sairaaloita, jotka vaikuttivat taloudelliseen kasvuun. Portugalilaisten yrityksestä huolimatta Frelimo jatkoi sissisotaansa.[20]

Frelimon johtaja Mondlane sai surmansa kirjepommi-iskussa 1969. Hänen seuraajakseen nousi Samora Machel. Portugalilaiset lähettivät 35 000 sotilasta vuonna 1970 Pohjois-Mosambikiin ajamaan Frelimon joukot pois ja hyökkäämään Tansaniassa sijanneisiin Frelimon tulikohtiin. Machel päätti vetäytyä Mosambikista ja siirtää toiminnan keskuksen Malawiin, josta Frelimo teki jatkossa chewojen tuella sissi-iskuja Teten alueelle.[18]

Itsenäisyyssodan vaikutusta Mosambikin itsenäisyyteen on vaikea määritellä, sillä asiaan vaikutti paljon myös Portugalin poliittinen tilanne. Vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen valtaan noussut vasemmisto ei enää halunnut pitää kiinni siirtokunnista. Mosambikille myönnettiin itsenäisyys syyskuussa 1974 Lusakan sopimuksella, ja virallisesti valtio itsenäistyi 25. heinäkuuta 1975. Maan ensimmäiseksi presidentiksi tuli Frelimon johtaja Machel.[20] Itsenäistymisen jälkeen roturistiriidat kiristyivät, ja moni portugalilaissyntyinen pakeni maasta.[22] Lähtiessään portugalilaiset hävittivät jättämänsä omaisuuden. Yksi siirtomaa-ajan muistomerkki on Maputon rantabulevardilla sijaitseva loistohotellin raunio, jonka hissikuilut portugalilaiset ovat valaneet täyteen betonia.[23]

Sisällissota

Mosambikista tuli itsenäistymisensä jälkeen marxistinen yksipuoluejärjestelmä, jossa ainoa puolue oli Frelimo.[20] Frelimo onnistui kehittämään valtiota itsenäistymisen alkuaikoina. Erityisesti yhteiskunnalliset olot paranivat, kun koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmää kehitettiin.[24] Vuonna 1975 Frelimo käynnisti rokotuskampanjan, jonka seurauksena lapsikuolleisuus tippui maassa 20 %. Maailman terveysjärjestön mukaan ohjelma oli yksi Afrikan tehokkaimmista.[25] Lisäksi vuoden 1977 vaaleissa 28 prosenttia valituista oli naisia, mikä oli jopa maailman mittakaavassakin suuri lukumäärä.[24] Frelimon hallinto epäonnistui kuitenkin talouden kehittämisessä, mihin vaikutti etenkin vuoden 1973 öljykriisi, joka vaikutti Mosambikin talouteen. Lisäksi kriisin seurauksena Etelä-Afrikan kultakaivoksilla irtisanottiin kaksikolmasosaa mosambikilaisista työläisistä. Samalla monet portugalilaiset siirtolaiset lähtivät maasta, mikä aiheutti pääoman ja ammattitaidon vähenemisen.[25]

Mosambikin rajanaapurissa valkoisten hallitsemassa Rhodesiassa pelättiin afrikkalaisen itsenäisyysliikkeen saapumista myös maahan. Rhodesia vastasi perustamalla Mosambikin kansallinen vastarintaliike, Renamon, joka aloitti sisällissodan 1977.[24][26] Kun Rhodesia itsenäistyi Zimbabwena 1980 Etelä-Afrikan puolustusvoimat (SADF) otti sen alaisuuteensa. SADF koulutti Renamon sotilaita Etelä-Afrikassa, Phalaborwassa. Renamoa tukivat lisäksi länsimaissa monet antikommunistiset järjestöt. Etelä-Afrikka ja Mosambik allekirjoittivat 16. maaliskuuta 1984 Nkomatin sopimuksen, joka kielsi maita tukemasta toisilleen vihamielisiä tahoja. Tästä huolimatta SADF jatkoi todennäköisesti salaista tukeaan Renamolle, jota auttoi myös Malawin presidentti Hastings Banda, joka antoi järjestölle turvapaikan maastaan.[27]

Presidentti Machel tapasi joulukuussa 1986 Malawissa Bandan ja Sambian sekä Zimbabwen presidentit. Hän pystyi vakuuttamaan Bandaa lopettamaan tukensa Renamolle. Paluumatkalla Machelia kuljettanut lentokone putosi Etelä-Afrikkaan. Machel kuoli onnettomuudessa, joka herätti monia epäilyksiä salaliitosta.[27] Hänen seuraajakseen valittiin Joaquim Chissano.[28]

Chissano teki yhteistyösopimuksen Malawin kanssa joulukuussa 1986, minkä jälkeen Renamo joutui muuttamaan tukikohtansa pysyvästi Mosambikiin. Aiemmin Renamo oli tyytynyt tekemään vain strategisia iskuja, mutta vuodesta 1987 alkaen se hyökkäsi säännöllisesti Mosambikin maaseudulle ja kyliin. Yhdysvaltain ulkoministeriö on kutsunut Renamon toimia "yhdeksi raaimmista kansanmurhista, joka on kohdistunut siviiliväestöön, sitten toisen maailmansodan". Renamo tappoi arvioiden mukaan sisällissodassa noin 100 000 ihmistä ja noin kolmasosa Mosambikin kansasta joutui evakkoon kotiseudultaan. Lisäksi valtion talous raunioitui täysin.[27]

Frelimo hyväksyi vuonna 1990 uuden perustuslain, joka lopetti maan marxistisen yksipuoluejärjestelmän. Sisällissota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1992, jolloin osapuolet hyväksyivät Roomassa rauhansopimuksen, jonka allekirjoittivat Frelimolta Chissano ja Renamolta Afonso Dhlakama.[28]

Mosambik nykyään

 
Armando Guebuza on valittu Mosambikin presidentiksi sekä vaaleissa 2004 että 2009.

Ensimmäiset vaalit sisällissodan jälkeen järjestettiin 1994. Monipuoluevaaleissa äänestettiin sekä maan uudesta presidentistä että parlamentista. Frelimon Joaquim Chissanon valittiin uudelleen maan presidentiksi, kun hän sai 53 % äänistä. Renamon ehdokas Afonso Dhlakama sai 34 % äänistä. Parlamenttiin Frelimo sai 129 paikkaa ja Renamo 112 paikkaa.[29] Renamo vaati itselleen paikkoja niiden maakuntien johtoon, joissa se oli saanut vaaleissa enemmistön, mistä Chissano kieltäytyi.[30] Vaikka Frelimoa syytettiin Renamon syrjimisestä, niin sen johtaja Afonso Dhlakama vakuutti, että sotatoimiin ei enää palata.[29]

Mosambik liittyi vuonna 1995 Kansainyhteisöön, vaikka sillä ei ole siirtomaasiteitä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Se oli ensimmäinen valtio, joka hyväksyttiin Kansainyhteisöön ilman brittiläistä siirtomaahistoriaa. Valintaan vaikutti se, että Mosambikilla läheiset yhteydet sitä ympäröiviin entisiin brittien siirtomaihin.[29]

Renamo ja 16 muuta oppositiopuoluetta boikotoivat vuoden 1998 paikallisvaaleja, minkä ansiosta Frelimo sai lähes täyden paikallistasolla. Chissano voittikin selvästi kolmannen kautensa presidenttinä vaaleissa 1999, joissa Frelimo sai myös selvän enemmistön parlamenttiin. Renamon edustajat väittivät vaaleja vilpillisiksi, mutta ulkomaalaisten tarkkailijoiden mielestä vaalit olivat vapaat ja reilut.[30]

Vuonna 2000 Mosambikiin iski pahimmat tulvat 50 vuoteen. Viikkojen rankkasade ja sykloni Elinen tuulet aiheuttivat laajat tulvat, jotka vaikuttivat etenkin Sambesin ja Limpopon laaksoissa. Noin 700 ihmistä kuoli yli 500 000 jäi kodittomaksi. Lisäksi tulvat tuhosivat maan infrastruktuuria ja tappoi noin 80 % maan karjasta.[30]

Presidentti Chissano ilmoitti, ettei ole enää presidenttiehdokkaana vaaleissa 2004. Frelimon pääsihteeri Armando Guebuza valittiin vaaleissa maan uudeksi presidentiksi.[30]

Lähteet

  • Briggs, Philip: Mozambique, 4th: The Bradt Travel Guide. Bradt Travel Guides, 2007. ISBN 9781841621777. Google Books. (englanniksi)
  • Fitzpatrick, Mark: Lonely Planet:Mozambique Travel Guide, s. 21-23. 2.painos. Lonely Planet Publications, 2007. ISBN 978-174059188-1. preview. (englanniksi)
  • King, David C.: Mozambique. Marshall Cavendish, 2007. Google Books (viitattu 29.11. 2009). (englanniksi)
  • Tiyambe Zeleza & Dickson, Eyoh: Encyclopedia of twentieth-century African history. Taylor & Francis, 2003. ISBN 9780415234795. Google Books (viitattu 1.12. 2009). (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Fitzpatrick s.21
  2. ↑ a b Briggs, s. 7
  3. ↑ King, s. 22-23
  4. ↑ Fitzpatrick s.22
  5. ↑ a b c Briggs, s. 8
  6. ↑ a b King, s. 23
  7. ↑ King, s. 24
  8. ↑ Briggs, s. 9
  9. ↑ a b Briggs, s. 10
  10. ↑ a b King, s. 25
  11. ↑ a b c Briggs, s. 11
  12. ↑ a b c King, s. 26
  13. ↑ King, s. 27
  14. ↑ Briggs, s. 13
  15. ↑ a b c Briggs, s. 14
  16. ↑ King, s. 28
  17. ↑ a b c King, s. 29
  18. ↑ a b Briggs, s. 15
  19. ↑ Tiyambe & Dickson, s. 370
  20. ↑ a b c d e King, s. 30
  21. ↑ Tiyambe & Dickson, s. 371
  22. ↑ Louis-John Havemann: History of Mozambique Mozambique Happenings. Viitattu 25.11.2009. (englanniksi)
  23. ↑ Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 271-272. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  24. ↑ a b c King, s. 31
  25. ↑ a b Briggs, s. 16
  26. ↑ Briggs, s. 16-17
  27. ↑ a b c Briggs, s. 17
  28. ↑ a b King, s. 32
  29. ↑ a b c Gascoigne, Bamber: History of Mozambique HistoryWorld. Viitattu 1.12. 2009. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d Briggs, s. 18

Aiheesta muualla

Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mosambikin_historia&oldid=9235703”