Baabilaisuus
Baabilaisuus (kirjoitetaan myös Babilaisuus) on uskonnollinen liike, jonka juuret ovat islaminuskon šiialaisen haaran šaikhilaisessa koulukunnassa. Se kukoisti Persiassa vuodesta 1844 vuoteen 1852. Baabilaisuuden perusti Sayyid Ali Muhammad Shirazi, joka myöhemmin otti nimekseen Báb (portti). Hänen kautensa alkoi šaikhilaisuuden johtajan Sayyid Kazimin kuoleman jälkeen vuonna 1844. Báb kehitti šaikhilaisuutta radikaalimman ja šiialaisuuden valtavirran vastaisen liikkeen.[1] Hänen kuolemansa jälkeen Bahá'u'lláh perusti baabilaisuuden pohjalta bahá'í-uskonnon.[2]
 |
Tätä artikkelia on ehdotettu lupaavaksi artikkeliksi. Lupaava artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
|
Bábin uskonnollinen liike
Karismaattinen Báb nousee marginaalista
Kauppiassukuun kuulunut Sayyid Ali Muhammad Shirazi – myöhemmin Báb – oli tutustunut šiialaisiin teoksiin ja seurannut šaikhilaisuuden johtajan Sayyid Kazimin luentoja satunnaisesti, mutta hän ei kuulunut oppineistoon eikä hänellä ollut uskonnollisena opettajana muodollista pätevyyttä.[1] Báb ei seurannut pysyvästi opettajiaan eikä kuulunut šaihkilaisten sisäpiiriin. Sen sijaan hän oli syvästi uskonnollinen ja karismaattinen, joten hän sai runsaasti kannattajia Sayyid Kazim kuoltua vuonna 1843 tai 1844. Bábin tärkein oppilas, Mulla Husain Bushru’i, oli keskeisessä asemassa Bábin valinnassa liikkeen johtajaksi.[3]
Šaikhilaisuuden johtajana Báb seurasi aluksi edeltäjiään ja väitti olevansa neljäs pilari, rukh.[3] Tämä šaikhilaisuudelle omaleimainen oppi esitti, että ihmisen ja Jumalan välissä on henkilöitynyt taso, joka saa sanomansa suoraan kätketyltä imaamilta. Se tarkoittaa, että ŝiialainen oppineisto on tarpeeton, jos maan päällä on kyseinen rukh.[4] Báb ilmoitti myös olevansa kätkeytyneen imaamin portti (Bab).[3] Hän esitti väitteitään aluksi yksityisesti, mutta alkoi kohottaa omaa uskonnollista asemaansa asteittain. Väitteet johtivat liikkeen jakautumiseen Bábin seuraajiin ja maltillisiin šaikhilaisiin.[5] Näin radikalisoitunut baabilaisuus omaksui itselleen šhaikhilaisuuden mystisen, esoteerisen puolen.[1]
Liike irrottautuu šiialaisuuden valtavirrasta
Vuonna 1844 Báb julkaisi ensimmäisen kirjansa, Qayyum al-asma’, jossa hän vihjaisi olevansa jumalallista alkuperää. Liike aloitti lähetystyön, joka levitti sanomaan kätkeytyneen imaamin Mahdin odotuksesta. Heinäkuussa 1845 Báb joutui kotiarestiin Shirazissa hänen palatessaan pyhiinvaellukselta Mekasta.[5] Vielä tässä vaiheessa häntä ei pidetty merkittävänä kansanjohtaja, sillä kotiaresti päättyi jo syyskuussa 1846. Báb sai laajahkoa tukea šaikhilaisilta, jotka toivoivat hänen paluutaan maltillisempaan linjaan Karim Khanin ympärille. Myöhemmin šaikhilaiset purkivat vihaansa toista haaraa kohtaan ja olivat innokkaimpia baabilaisten vainojia halutessaan todistaa liikkeiden eriytymisen.[6]
Šaikhilaisten lisäksi baabilaiset saivat kannatusta ulkopuolelta, mutta oppineiden enemmistö vastusti liikettä vaikkakin baabilaisuudella oli puolittaista kannatusta. Šaahin hallitus pysyi aluksi kiistoissa taka-alalla, koska uskonnollisten liikkeiden keskinäinen kiistely korosti maallisen vallan asemaa.[6] Bábin avoin julistus, että hän oli kätkettyyn imaamiin suorassa yhteydessä oleva välittäjä, aiheutti sen, että oppineen tuli joko tuomita tai liittyä häneen. Baabilaisuuden kasvava kannatus alkoi hermostuttaa maallista valtaa, niinpä se vangitsi Bábin uudelleen vuonna 1847.[7] Hänet siirrettiin Persian luoteiskolkkaan sisäiseen maanpakoon.[8]
Báb julistautuu kätketyksi imaamiksi
Vuonna 1848 Báb ilmoitti julkisesti vankilasta käsin olevansa kätkeytynyt imaami. Šiialaiselle oppineistolle se oli kapinan merkki, ja Mahdiksi julistautuminen uhkasi myös šaahin maallista valtaa. Heinäkuussa 1848 Bábia vastaan järjestettiin oikeudenkäynti Tabrizissa, jossa hänet tuomittiin piiskattavaksi.[8] Samoihin aikoihin baabilaiset johtajat järjestivät kokouksen Badashtin kylässä Shahroodissa. He hyväksyivät Bábin väitteet, julistivat lain tulleen kumotuksi ja viimeisten päivien olevan käsillä. Suoran yhteyden puuttuessa baabilaiset muuttuivat itsenäiseksi ja alkoivat tulkita johtajansa kirjoituksia ja tekoja.[9] Näistä merkittävimmiksi sisäpiiriläisiksi nousivat Muhammad Ali Barfurushi, Husain Bushru’i ja Quarrat al-ain.[10]
Syyskuussa 1848 šaahi Mohammad Shah Qajarin kuolema johti maan poliittiseen sekasortoon. Baabilainen Husain Bushru’i käytti tilaisuutta hyväkseen ja marssi joukkoineen Mazandaraniin. Siellä he linnoittautuivat Tabarsin hautamuistomerkin ympärille. Baabilaiset taistelivat hallituksen joukkoja vastaan puolen vuoden ajan Tabarsin taistelussa. Lopulta piiritys johti verilöylyyn, joka samaistui baabilaisten silmissä marttyyrikuolemiin. Tämän jälkeen liike hiipui ja siirtyi maan alle. Alkuvuodesta 1850 baabilaiset kannattajat aloittivat paikallisia kapinoita ja hallitus turvautui äärimmäisiin toimenpiteisiin. Báb teloitettiin 9. heinäkuuta 1850, minkä jälkeen kapinointi väheni, mutta jatkui hajanaisena vuoteen 1853 asti.[10]
Bábin jälkeinen toiminta
Bábin kuoleman jälkeinen pirstaleinen liike oli menettänyt suuren joukon kannattajiaan hallituksen vainoissa. Bábin seuraajaksi nousi testamentin perusteella Mirza Yahya Nuri uskonnolliselta nimeltään Subb-i azal (ikuisuuden aamukoitto). Hän eli eristyneenä eikä johtajanut liikettä aktiivisesti. Elokuussa 1852 eräät baabilaiset tekivät murhayrityksen šaahia vastaan. Tämän seurauksena koko liike piiloutui. Hiljaisuus jatkui 1860-luvulle asti, kunnes Subb-i azalin vanhempi veli Bahá'u'lláh nousi liikkeen johtajaksi. Lopulta veljesten välinen riitely johti bahá'í-uskonnon perustamiseen.[2] Vähemmistöön jääneen Subb-i azalin liikettä alettiin kutsua Azaleiksi.[11]
Oppi
Oma messias ja omat lait
Baabilaisuuden alkuaikana Bábin uskonnolliset kannat olivat tukevasti kiinni šaihkilaisuudessa. Hän oli sovitteleva oppineistoa kohtaan ja lähetti edustajansa šiialaisten hengellisen johtajan luokse. Bábin alkuperäisten vaatimusten torjuminen jyrkensi hänen kannanottojaan. Báb julisti olevansa kätkeytyneen imaamin sijainen ja myöhemmin itse kätkeytynyt imaami. Lopulta kannattajien keskuudessa syntyi käsitys aseellisesta kapinasta, mikä johtaisi kätkeytyneen imaamin, siis Bábin, nousuun valtaan. Ainakin osa hänen kannattajistaan oli köyhiä nationalisteja, joiden ensisijainen motiivi oli oppineiston ja šaahin syrjäyttäminen.[12]
Vangitsemisensa jälkeen, vuodesta 1848, Báb ei puhunut kannattajilleen suoraan, vaan näkemykset kulkivat baabilaisten sisäpiirin kautta. Nämä vastaavasti puhuivat tulkitsemiensa Bábin kirjoitusten kautta. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat baabilaisten Koraaniksi nimitetty Qayyum al-asma’, baabilaisten omat lait sisältävä Bayan-i farsi sekä muun muassa yhdeksän Koraanin selitysteosta. Bábin kirjoituksissa islamin laki (šaria) kumottiin ja hän antoi tilalle uuden lain. Báb muutti muun muassa rukouksen, paaston, pyhiinvaelluksen ja pyhän sodan. Hän määräsi pyhiinvaelluksen suoritettavaksi itsensä luokse sekä nosti itsensä qiblaksi eli eläväksi suunnaksi, johon uskovaisten tuli kumartaa.[13] Vuonna 1848 Báb julisti kaikki muut paitsi baabilaiset uskonnottomiksi, joita vastaan saattoi käydä pyhää sotaa.[14]
Sosiaalinen sanoma
Baabilaisuus oli karismaattinen liike, jolla oli vahva viimeisten aikojen messiaaninen odotus. Se ei kuitenkaan merkitsisi maailmanloppua vaan pikemminkin uuden aikakauden alkamista.[14] Baabilaisuuteen kuului myös sosiaalisia uudistuksia, kuten maareformi, vaikka ne eivät näkyneet liikkeessä vahvana.[15] Baabilaisuuden laaja kannatus perustui pitkälti Persiassa vallalla olleeseen sosiaaliseen tyytymättömyyteen. Maan talous oli heikko, kulkutaudit levisivät, persialaiset olivat kärsineet sotilaallisia tappioita ja šiialaisten pyhä kaupunki Karbala oli tuhottu kahteen kertaan.[16]
Lähteet
- Dictionary of Beliefs and Religions. Originally published 1992 as Chambers Dictionary of Beliefs and Religions. Great Britain: The Wordsworth, 1995. ISBN 1-85326-354-0. (englanniksi)
- Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
Viitteet
- ↑ a b c Hämeen-Anttila 1999, s. 175
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 183
- ↑ a b c Hämeen-Anttila 1999, s. 176
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 172
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 177
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 178
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 179
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 180
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 181
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 182
- ↑ Dictionary of Beliefs and Religions 1992, s. 53
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 184
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 185
- ↑ a b Hämeen-Anttila 1999, s. 186
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 187
- ↑ Hämeen-Anttila 1999, s. 188