Wikipedia

Koli

vaara Lieksassa
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 19. lokakuuta 2016 kello 14.49 käyttäjän Msaynevirta (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Tämä artikkeli kertoo vaarasta Pohjois-Karjalassa. Muista merkityksistä katso Koli (täsmennyssivu).

Koli on Pohjois-Karjalan korkein vaara Pielisen rannalla Lieksassa. Koli on lähinnä valkoista kvartsiittia, ja sen laella on suuria puuttomia, paljaita valkoisia kalliopintoja. Kolin tärkeimmät huiput ovat Ukko- ja Akkakoli, jotka on ehkä nimetty vanhojen jumalien mukaan, sekä Paha-Koli, jossa on jyrkkä seinämä. Kolin korkein kohta on Ukkokolilla. Kolin vaaran juurella on Kolin kylä. Alueella sijaitsee Kolin kansallispuisto. Koli on keskeinen kansallismaisema ja maisemanähtävyys. Vuoteen 1973 asti Koli sijaitsi Pielisjärven kunnan alueella, joka silloin yhdistyi Lieksan kauppalan kanssa Lieksan kaupungiksi.

Koli
Näkymä Ukkokolilta.
Näkymä Ukkokolilta.
Korkeus 347 m
Sijaintitiedot

Koli

Koordinaatit: 63°05′40″N, 29°48′31″E

Sijainti Lieksa
Geologia
Tyyppi vaara



Kolin korkeus merenpinnasta on 347 metriä.

Geologia

Synty ja rakenne

 
Akka-Kolin kalliota lähikuvassa.

Kolin vaarat ovat muinaisen Karelidien vuoriston jäänteitä. Sen korkein huippu on 347 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoava Ukko-Koli, joka on myös koko Etelä-Suomen korkein kohta.[1] Akka-Koli on 339 metriä ja Paha-Koli 334 metriä merenpinnan yläpuolella.[2]

Kolin vaarajono on kahden eri-ikäisen kallioperäalueen rajalla. Sen itäpuolella on Suomen vanhinta, yli 2,6 miljardia vuotta vanhaa kallioperää, joka on pääosin graniittigneissiä. Vaarojen länsipuolella puolestaan on nuorempaa liuskekiveä, joka on Kolilla pääosin kovaa kvartsiittia.[3] Kolin korkein jyrkänne putoaa Ukko-Kolilta Kolinuuroon paikassa, jossa kvartsiitin reuna ulottuu vanhemman arkeeisen alustan päälle.[1] Kolinuuron ruhjelaakso erottaa Ukko-Kolin 280 metriä korkeasta Pienen-Kolin graniittikalliosta.[4]

Itä-Suomen viimeisin suuri geologinen mullistus oli noin 1,9 miljardia vuotta sitten alkanut svekofennialainen vuorenpoimutus. Siinä arkeeisen mantereelle kerrostuneet sedimentit poimuttuivat törmäyksessä varhaisproterotsooisella ajalla syntyneiden tuliperäisten saarien kanssa.[5] Poimutuksessa syntyi Karelidien vuoristo, joka oli aikoinaan lähes Himalajan kokoinen vuoristo.[3]

Poimutusvaiheen jälkeen vuoristo alkoi rapautua, joka on kuluttanut vuoriston. Lopulta kilometrien syvyydessä olleet kvartsiitit paljastuivat maanpinnalle, ja esimerkiksi Ukko-Kolin huipulla on paljasta valkoista kvartsiittia.[3] Koli on sitä ympäröinyttä kiviainesta kovempaa, sillä se muodostui aavikolta valuneesta merenrantahietikosta, joka tiivistyi kvartsiittikiveksi maan sisässä noin kymmenen kilometrin syvyydessä.[6]

Kolin kvartsiiteissa näkyy jälkiä vuorenpoimutuksesta. Alkujaan vaaka-asentoiset kerrokset ovat taipuilleet ja kiviin on tullut liuskeisuutta ja ruhjoutuneita hiertosaumoja. [7]

Kolin kvartsiitti on valkoista ja lasimaista, ja se on muodostunut 85–95-prosenttisesti kvartsista. Loput ovat vaaleaa kiillettä ja kyaniittia. Kyaniitti on Kolille tyypillinen metamorfinen mineraali. Sitä on Kolin kvartsiitissa hyvin pieninä neulasina lähes kaikkialla.[8]

Jääkauden vaikutus

Koli oli ennen parisen miljoonaa vuotta sitten alkanutta jääkausijaksoa satoja metrejä korkeammalle kuin nykyään. Sen rinteissä kallioita peitti kymmenien metrien rapautumakerros, ja painanteissa oli kerrostuneena rapautumaa, savea, joki- ja rantahiekkoja sekä turvetta.[9]

Mannerjäätikkö irrotti ensin helposti irtauvan maan, joka sekoittui moreeniksi ja sitten kulutti kovaa kalliota pohjalla kulkeutuneiden kivien ja pakkasrapautumisen avulla. Koli joutui kovemman paineen alle kuin alavampi maasto ja kului siksi enemmän. Jäätikön kuljettamat kivet kulkeutuivat jopa pitkälle nykyisen Venäjän alueelle.[9]

Viimeisin jääkausijakso vetäytyi Kolin kohdalla noin 11 300 vuotta sitten. Se jätti jälkeensä silokallioita ja pyöreitä muotoja. Kun vaarojen korkeimmat huiput alkoivat pistää esiin jäätiköstä Koli oli vain 220–230 metriä merenpinnan yläpuolella.[10] Jääkauden jälkeen Kolin ympäristössä on ollut geologisesti rauhallisempaa, mutta mannerjäätikön aiheuttaman painautumisen takia Koli nousee noin viisi millimetriä vuodessa.[11]

Luolat

 
Eero Järnefeltin runo Pirunkirkon seinässä.

Kolilla on useita luolia, joista yksi tunnetaan Pirunkirkkona. Pirunkirkko on 34 metriä pitkä ja 1–7 metriä korkea. Kansanperinteen mukaan luola olisi itse asiassa varsinaisen kirkkosalin eteinen. Tarinan mukaan se, joka pystyy kiipeämään pirunkirkon peräseinällä sijaitsevan syvennyksen luo, näkee siellä pienen pirun kirkkosalin penkkeineen. Luolaa ovat käyttäneet useat noidat, joista tunnetuin on Ukko Kinolainen. Luolassa ovat käyneet useat taiteilijat. Luolan seinämään kirjoitti Eero Järnefelt punaisella värillä runon,[12] joka nykyisin erottuu huonosti.

"Yksi salaisuus, yks henki.
yks onni kumpaisenki
on kirkko tämä,
sen pyhyyttä muistelemma aina."
Eero ja Fanny 1893

Kolilla on myös Suomen pisin ihmisen kuljettava luola, 127 metriä pitkä Repouuron lohkareluola.[13]

Luonto

Kasvillisuus

 
Havupuuvaltaista sekametsää Kolin kansallispuistossa.

Koli sijaitsee Etelä- ja Pohjois-Suomen kasviston vaihettumisvyöhykkeellä.[14] Vaarojen alarinteet kuuluvat kasvimaantieteelliseen eteläboreaaliseen ja lakiosat keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen.[15] Pielisen vaikutuksesta ilmasto on alueella lämpimämpi kuin mantereisimmalla alueilla, minkä ansiosta eteläboreaalinen vyöhyke tekee rajassaan pienen mutkan.[14]

Mäkisessä maastossa alustan kosteus, maalaji, rinteiden kalvetuus ja rinteen suunta vaikuttavat kasvillisuustyyppiin ja lajimäärään. Lisäksi korkeuserot vaikuttavat pienilmastoon ja vesitalouteen. Lämpimien ja kuivien etelä- ja länsirinteiden ja viileiden ja kosteiden pohjois- ja itärinteiden kasvillisuus on jokseenkin erilaista.[14]

Kolille tyypillistä on eteläisen ja pohjoisen kasvilajien esiintyminen rinnakkain. Alueella kauan sitten levinneitä tundra- ja tunturi kasveja ovat muun muassa kalliorinteillä viihtyvä pahtarikko, tunturikiviyrtti ja viherraunioinen. Pohjois-Karjalassa harvinaista taigalajeja Kolilla ovat korpisorsimo, kaiheorvokki ja karjalanruusu. Eteläistä kasvistoa edustavat levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla kasvavat syyläjuuri, lehtopähkämö, tuoksumatara ja lehmus.[14]

Kolin luonnon monimuotoisuuteen on vaikuttanut vuosisataisen kaskeamisen vaikutus. Kolin rinteillä on tästä syystä monia valoisia koivikoita ja muutamia lepikoita sekä ahoja.[16]

Kolin kansallispuiston lehtojen hoitosuunnitelma on tunnistanut varsinaiselta Kolilta yhden käenkaali-oravanmarjatyyppiin kuuluvan lehmuslehdon. Se sijaitsee jyrkässä ylärinteessä, ja sen kenttäkerroksen valtalajeja ovat metsäimarre, käenkaali ja kielo. Pensaskerroksessa kasvaa vadelmaa ja kuusamaa. Puustossa on kuusien seassa harmaaleppiä ja koivuja.[17]

Kolin huipppujen paljailla kallioilla elää jonkin verran rupi-, karve- ja karttajäkäliä.[2]

Eläimistö

Kolin metsissä viihtyy runsaasti jäniksiä, ja ilves hyödyntää erilaisia louhikkoja. Ahojen ansiosta Kolilla on runsaat myyrä- ja hiirikannat, joiden ansiosta myös näätiä ja kärppiä on runsaasti.[18]

Kolin vanhoissa metsissä elää muun muassa idänuunilintu, pohjantikka ja peukaloinen. Lehtimetsissä voi tavata puolestaan mustapääkertun ja lapinuunilinnun.[18]

Kolin ahot ja metsäaukeat antavat elintilan monille perhosille, kuten kirjoverkkoperhosille, huhtasinisiiville, loistokultasiiville ja hohtosinisiiville. Kaskeamalla ja polttamalla ennallistetuissa metsissä elää jo Suomesta hävinneeksi luultu ludelaji tuhkalatikka.[18]

Historia

Varhaisimmista ihmisistä pysyvään asutukseen

Kolin alueelta on löydetty jäänteitä metsästämisestä ja keräilystä kivikaudelta asti (8000–1900 eaa.). Metsästysretket jatkuivat pitkään, nykyisen kansallispuiston alueella on ollut pysyvää asutusta vasta 1700-luvun puolivälistä asti. Kaskeaminen ja karjan laiduntaminen metsissä muokkasivat maisemia, joista tuli Suomen kansallismaisemia.[19]

Kolin kylä sai alkunsa 1700-luvun puolivälissä. Se syntyi ja levisi varsin nopeasti, kun alueella alkoi muuttaa uudisasukkaita. Ennen asutuksen syntymistä Kolin vaarat olivat kuuluneet Pielisjärven, Ilomantsin ja Liperin pitäjien raja-alueelle.[20]

Kolin maisema huomion kohteena

 
Järnefeltin tunnetuin Koli-maisema Syysmaisema Pielisjärveltä.

Suomen kulttuuriväessä alkoi 1800-luvun lopulla voimistua karelianismi, jossa heräsi kiinnostus Karjalaa ja muinaissuomalaisuutta kohtaan. Vaikka karelianistitaiteilijat tekivät Kolin erityisesn tunnetuksi, he eivät olleet ensimmäiset, jotka sen löysivät. Ensimmäinen Kolista julkaistu kirjoitus oli vuonna 1884 Kyläkirjaston Kuvalehdessä ollut kirjoitus ”Koliwuorelta”, ja ensimmäinen vaaralla vieraillut kuvataiteilija oli Anna Salstén, jolta ei ole kuitenkaan tiedossa siellä tehtyjä piirustuksia tai maalauksia.[21]

Kolin maisemista kirjoitettiin ihaillen vuoden 1890 Suomen Matkailijayhdistyksen matkaoppaassa. Siinä myös harmiteltiin sinne pääsyn vaikeutta.[21]

Koli iskoistui suomalaisten mieliin 1800- ja 1900-luvun taitteessa, kun siellä vierailivat Eero Järnefelt, Juhani Aho, Pekka Halonen, I. K. Inha ja Jean Sibelius.[6] Siitä ei ole varmuutta, kuka vuosisadan vaihteen taiteilijoista ehdotti ensimmäisenä Kolilla käyntiä. Heillä oli kuitenkin kaikilla läheinen yhteys Järnefeltiin ja Sibeliukseen. Järnefelt kävi vuonna 1892 Kolilla perheystävänsä Juhani Ahon ja tämän nuoren puolisonsa Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. Järnefeltin ystävä Sibelius yöpyi samana vuonna Pielisen toisella rannalla ja Järnefeltin ja Sibeliuksen ystävä I. K. Inha otti seuraavana vuonna ensimmäiset valokuvansa Kolilla. Myöhemmin Järnefelt ja Inha sekä Järnefelt ja Sibelius kävivät yhdessä Kolilla. Lisäksi Järnefeltin oppilas Eero Nelimarkka maalasi useita Koli-kuvia 1920-luvulla.[22]

Kuvataiteessa Koli tuli tunnetuksi erityisesti Eero Järnefeltin kautta. Hän kävi Kolilla useita kymmeniä kertoja, ja taidehistorioitsija Annika Waenerbergin mukaan Järnefeltillä on ainakin viisikymmentä Koli-aiheista maalausta.[23] Järnefeltin tunnetuin Koli-maisema on Syysmaisema Pielisjärveltä (1899), josta tuli suomalaisuuden, autonomian ja itsenäisyyden symboli.[24]

Sibeliuksen uskotaan saaneen vaikutteita Kolin-matkastaan neljänteen sinfoniaansa. Järnefeltin jälkeen ehkä tunnetuin Koli-maisema on puolestaan Pekka Halosen Koli.[25] Heidän jälkeensäkin useat taiteilijat ovat saaneet inspiraatiota Kolin maisemista, muun muassa Järnefeltin oppilaat Väinö Hämäläinen, Alf Danning ja Eero Nelimarkka.[26]

Kun Suomen ympäristöministeriö 1990-luvulla määritteli Suomen kansallismaisemat, Koli oli yksi näistä.[27]

Matkailun historiaa

 
Näkymä Akka-Kolilta länteen.

Kolin luontoa alettiin markkinoida turisteille jo yli sata vuotta sitten. Tästä on hyvänä osoituksena Kolin rinteillä polveileva kuntopolku, jonka Suomen Matkailuyhdistys vihki käyttöön 12. heinäkuuta 1896.[28] Samana vuonna avattiin ensimmäinen majoituspaikka Ylämaja. Siihen asti matkailijat ja taiteilijat olivat yöpyneet maalaistaloissa. Ylämajalle raivattiin myös polku satamasta. Kävijöitä tuohon aikaan oli vuodessa vain noin 500 ihmistä.[29]

Suomen valtio osti Kolin huippujen alueen 1900-luvun alkupuolella, jolloin matkailua alettiin kehittämään selvästi tehokkaammin. Vuonna 1911 avattu Alamaja lisäksi petipaikkojen määrää, ja maantie Kolin kylään valmistui 1913 ja Ukko-Koli-niminen moottorivene aloitti 1914 liikenteen Vuonislahdesta Kolille. Koli oli jo vuonna 1923 tehdyn tutkimuksen mukaan Suomen suosituin matkailukohde.[29]

Matkailu alkoi kasvaa selvästi 1930-luvulla. Kolille rakennettiin 1937 syöksy- ja pujottelurinne sekä leirintäalue. Pari vuotta myöhemmin siellä avattiin Suomen ensimmäinen varsinainen hiihtohissi. Vuositasolla matkailijoita oli jo reilut 7 000.[30]

Toinen maailmansota pysäytti matkailutoiminnan kehittämisen yli 20 vuodeksi.[30] Sodan jälkeen matkailua alettiin kehittää varsin hitaasti, mutta 1950- ja 1960-luvuilla parannettiin tieyhteyksiä ja uusittiin leirintäalue.[31] Ylämajan tilalle rakennettiin uusi hotelli vuonna 1970. 1970-luvulla oli useita laajempiakin suunnitelmia, mutta ne kaatuivat osittain energiakriisin takia.[29]

Kävijämäärät kasvoivat 1980-luvun nousukaudella yli sataantuhanteen, jolloin myös nousi ristiriitoja luonnonsuojelun ja matkailun välillä. Kansallispuiston perustaminen pelättiin vaikuttavan haitallisesti matkailuyrittämiseen. Kolin kansallispuisto perustettiin kuitenkin vuonna 1991.[29]

Koli kansantarinoissa

Tarinoiden mukaan Kolilla kerrotaan olleen käräjä-, uhri- ja palvontapaikkoja. Kolin pohjoisrinteessä on niin sanottu uhrihalkeama,[32] josta on löydetty mm. kultaisia ja hopeisia kolikoita, mutta löydöt ajoittuvat Kolin matkailun alkuun 1800-luvun loppupuolelle. Paha-Kolilla kerrotaan olleen käräjäpaikan.[33] Tarinan mukaan rikollisia olisi heitetty alas Paha-Kolin jyrkänteeltä. Joka selvisi pudotuksesta, oli syytön.[34] Kansanperinteessä on myös tietoja paikallisista erakkotietäjistä. Arkeologisissa inventoinneissa väitetyiltä käräjä-, uhri- ja palvontapaikoilta ei ole löytynyt todisteita tarinoiden tueksi. On esitetty, että karelianistit tai muut Kolilla vierailevat olisivat vaikuttaneet tarinoiden kehitykseen huomattavasti.

Kolilla uskottiin olleen voimakkaita henkiolentoja. Kansanrunossa he olivat Kolin korkeat isännät, Mustarinnan murhat miehet.

Matkailu

Kansallispuisto ja vaellusreitit

Pääartikkeli: Kolin kansallispuisto

Kolin kansallispuisto perustettiin vuonna 1991 pohjoiskarjalaisen vaara-alueen, vanhojen metsien ja niiden eliöstön sekä Kolin kansallismaiseman keskeisimmän osan suojelemiseksi, kaskitalouden luomien maisemien ja kasviympäristöjen ylläpitamiseksi sekä ympäristöntutkimuksen, ympäristövalistuksen ja luontoharrastuksen edistämiseksi.[35] Kansallispuistoon kuuluu vaara-alueiden lisäksi Pielisen rantaa ja sen Purjesaaret.[36]

Kolin kansallispuistossa risteilee tiheä lyhyisiin päiväretkiin soveltuva polkuverkosto heti Kolin kylän, Luontokeskus Ukon ja Hotelli Kolin tuntumassa. Kolin poluista useat ovat rengasreittejä, joiden pituus vaihtelee reilusta kilometristä noin 60 km mittaiseen Herajärven kierrokseen.[37]

1,4-kilometrin mittainen nähtävyyspolku Huippujen kierros lähtee Yläpihasta ja johtaa useille Kolin huipuille, joilta kaikilta avautuu erilainen näköala. Reitti kulkee portaita pitkin Ukko-Kolille ja sen jälkeen Paha-Kolille. Akka-Kolin huipulle noustaan pistopolkua pitkin.[37] Monilla kansallispuiston reiteissä esitellään alueen metsäluontoa ja kaskeamista. Kolinuuron kierros puolestaan esittelee alueen geologiaa ja Mäkrän polku kansallismaisemasta muun muassa Eero Järnefeltin maalauspaikan.[38] Talvisin Kolin huipuille pääsee lumikenkäilyreittejä pitkin.[39]

Koli valittiin vuonna 2013 Vuoden Retkikohteeksi[40] ja

 
Maisema Kolin kansallispuistosta.

Laskettelu

Kolin rinteet muodostavat kaksi hiihtokokonaisuutta: suuremman kansallispuistossa sijaitsevan Ukko-Kolin ja perheille suunnatun Loma-Kolin. Ukko-Kolilla on kolme hiihtohissiä ja kuusi rinnettä. Suurin korkeusero on 230 metriä, ja rinteiden pituus 800–1500 metriä. Ukko-Kolilla on yksi suomen jyrkimmistä laskettelurinteistä (33.8 astetta). Loma-Kolilla on seitsemän rinnettä ja viisi hissiä. Suurin korkeusero on 140 metriä ja rinteiden pituus 530–1050 metriä. Loma-Kolin SnowPark on tarkoitettu lumilautailijoille, ja newschool-laskettelijoille suunnattuja streettejä.[41]

Kolin rinteet valittiin Vuoden Hiihtokeskukseksi 2013.[42]

Kolin nimi

Kolin nimi vanhoissa kartoissa (ennen 1800-lukua) oli Mustarinta tai Mustarintanen, yhtenä useista eri nimivariaatioista. Mustarinta-nimeä on myös toisinaan käytetty vaarojen ja tunturien yleisnimenä sekä yhtenä karhun kiertoilmauksista. On arvioitu, että Kolin nimitys 'Mustarinta' juontaa juurensa juuri karhusta. Tätä ajatusta tukee lisäksi Kolin lakialueella sijaitseva luonnonkivi, joka muistuttaa muodoltaan karhun päätä . 'Mustarinta' voi myös kuvata vaarojen muotoa ja väritystä kauempaa katsottuna.[43]

1700-luvulla nimi alkoi kartoissa muuttua Koliksi. Ei tiedetä, kuvastiko tämä nimityksen muuttumista myös kansan suussa. Nimityksiä 'Mustarinta' ja 'Koli' tiedetään kuitenkin jonkin aikaa käytetyn rinnakkain. Koli-nimen alkuperää tai syntyajankohtaa ei tiedetä. Erään arvion mukaan se voisi tulla purojen solinasta, jota on kutsuttu murteellisesti kolinaksi. Koli-sana voi myös tulla karjalan kielen kaljua ja paljasta tarkoittavasta sanasta, jolloin se kuvaisi avonaisia kalliohuippuja. Mielikuvituksellisemman teorian mukaan Koli-nimitys voisi tulla uhrihalkeamaan tiputettujen uhrilahjojen kolinasta.[33]

Katso myös

Lähteet

  • Hakalisto, Sirkka. Kolin luonnon valtaisa vaihtelevuus. Teoksessa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö – kaskisavusta kansallismaisemaan. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos, Geologian tutkimuslaitos, 2000. ISBN 951-40-1739-0.
  • Kohonen, Jarmo & Marmo, Jukka & Vuollo, Jouni. Kolin kallioperän syntyvaiheet. Teoksessa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö – kaskisavusta kansallismaisemaan. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos, Geologian tutkimuslaitos, 2000. ISBN 951-40-1739-0.
  • Kullberg, Sami & Lovén, Lasse (toim.): Kolinuuron kierros (pdf) julkaisut.metsa.fi. Viitattu 10.8.2016.
  • Rainio, Heikki. Jääkausi muotoilee Kolin maisemaa. Teoksessa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö – kaskisavusta kansallismaisemaan. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos, Geologian tutkimuslaitos, 2000. ISBN 951-40-1739-0.
  • Saarelainen, Asko. Koli Suomen kuvataiteessa. Teoksessa Partanen, Jukka (toim.): Elämää kansallismaisemassa – Koli kautta aikojen. Lieksa: Lieksan kansalaisopisto, Kolin kotiseutuyhdistys, 2016. ISBN 978-952-93-6316-2.
  • Saarinen, Jarkko & Lovén, Lasse. Sata vuotta nousuun lähdössä. Teoksessa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö – kaskisavusta kansallismaisemaan. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos, Geologian tutkimuslaitos, 2000. ISBN 951-40-1739-0.
  • Waenerbeg, Annika. Miksi taiteilijat tulivat Kolille. Teoksessa Lovén, Lasse & Rainio, Heikki (toim.): Kolin perintö – kaskisavusta kansallismaisemaan. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos, Geologian tutkimuslaitos, 2000. ISBN 951-40-1739-0.

Viitteet

  1. ↑ a b Kullberg & Lovén, s. 11.
  2. ↑ a b Kullberg & Lovén, s. 31.
  3. ↑ a b c Kolin geologia Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  4. ↑ Kullberg & Lovén, s. 18.
  5. ↑ Kohonen & Marmo & Vuollo, s. 29.
  6. ↑ a b Koli on syvintä suomalaisuutta Koli-info. Kolin matkailuneuvonta, Kolin Matkailuyhdistys. Viitattu 9.8.2016.
  7. ↑ Kohonen & Marmo & Vuollo, s. 37.
  8. ↑ Kohonen & Marmo & Vuollo, s. 38.
  9. ↑ a b Rainio, s. 42–43.
  10. ↑ Rainio, s. 44–45.
  11. ↑ Rainio, s. 46.
  12. ↑ 8. Kolin Pirunkirkko ja Repouuron luola, Lieksa Suomen upeimmat luolat mykistävät – tässä asiantuntijan Top 10. MTV3. Viitattu 13.7.2015.
  13. ↑ Kolin luontoaamu sai soittajat liikkeelle 2010. Yle. Viitattu 13.7.2015.
  14. ↑ a b c d Hakalisto, s. 57–58.
  15. ↑ Kullberg & Lovén, s. 6.
  16. ↑ Hakalisto, s. 59.
  17. ↑ Puustinen, S. & Hokkanen, P. & Kouki, J. & Eerikäinen, K.: Kolin kansallispuiston lehtojen hoitosuunnitelma, s. 28, 68. Joensuu: Metsäntutkimuslaitos, 2007. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 9.8.2016).
  18. ↑ a b c Kolin eläimistö Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  19. ↑ Kolin historia Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  20. ↑ Saloheimo, Veijo. Koli takamaasta kyläksi. Teoksessa Partanen, Jukka (toim.): Elämää kansallismaisemassa – Koli kautta aikojen, s. 26–27, 35. Lieksa: Lieksan kansalaisopisto, Kolin kotiseutuyhdistys, 2016. ISBN 978-952-93-6316-2.
  21. ↑ a b Saarelainen, s. 268–269.
  22. ↑ Waenerberg, s. 112.
  23. ↑ Saarelainen, s. 271.
  24. ↑ Waenerberg, s. 104.
  25. ↑ Kolin korkeaa kulttuuria Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  26. ↑ Saarelainen, s. 279.
  27. ↑ Putkonen, Lauri (toim.): Kansallismaisema. Helsinki: Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto, 1993. ISBN 951-47-8594-0.
  28. ↑ Arpajaiset Pielisjärvellä. Karjalatar, 18.07.1896, nro 79, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.05.2016.
  29. ↑ a b c d Kolin matkailun historia - syrjäkylästä maakunnan matkailun lippulaivaksi Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  30. ↑ a b Saarinen & Lovén, s. 142.
  31. ↑ Saarinen & Lovén, s. 143.
  32. ↑ Lieksan muinaisjäännökset, paikkojen kuvaukset mikroliitti.fi. Viitattu 13.7.2015.
  33. ↑ a b On vain yksi Koli! Ylioppilastutkintolautakunta. Viitattu 13.7.2015.
  34. ↑ Paha-Koli ja käräjäkivet Kolin kansallispuiston luontopolut - Kolinuuron Kierros. NEST-Koli -janke / Ukko-Kolin Ystävät ry. Viitattu 13.7.2015.
  35. ↑ Laki Kolin kansallispuistosta Finlex. Edita Publishing Oy. Viitattu 9.8.2016.
  36. ↑ Kolin luonto Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  37. ↑ a b Kolin reitit Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  38. ↑ Kesäreitit Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  39. ↑ Talvireitit Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 9.8.2016.
  40. ↑ Koli on Vuoden Retkikohde 2013 (Lehdistötiedote) 8.3.2013. Suomen Messut. Viitattu 28.10.2013.
  41. ↑ Rinteet Kolin hiihtokeskus. Viitattu 7.8.2016.
  42. ↑ Vuoden hiihtokeskusket Ski.fi. Viitattu 7.8.2016.
  43. ↑ Kolin Mustarinta paljastuu karhunpääkallioksi Metsäntutkimuslaitos.

Aiheesta muualla

 
Vuonna 1947 Suomen postilaitos julkiasi Suomen Matkailuyhdistyksen 60-vuotisen toiminnan kunniaksi kuvan Kolilta Pieliselle.
Suomen maakuntien korkeimmat maastonkohdat

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Koli&oldid=16013738”