Wikipedia

Gladiaattori

taistelija roomalaisissa taistelunäytöksissä
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 25. toukokuuta 2013 kello 16.50 käyttäjän Savir (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Tämä artikkeli kertoo Rooman aikaisista taistelijoista. Sanan muista merkityksistä on luettelo täsmennyssivulla.

Gladiaattori (lat. gladiator, miekkamies) oli Rooman valtakunnan aikaisen kansanhuvituksen esiintyjä vuosien 300 eaa. ja 440 jaa. välillä. Gladiaattorit taistelivat gladiaattorinäytännöissä toisia gladiaattoreita tai eläimiä vastaan. Gladiaattoritaistelun häviäjä menetti usein henkensä. Aluksi gladiaattoreina toimivat sotavangit ja muut orjat, mutta myöhemmin heiksi värväytyi myös vapaita roomalaisia. Gladiaattorinäytäntöjen tunnetuin pitopaikka oli Rooman Colosseum-amfiteatteri. Nimitys gladiaattori on lähtöisin latinan kielen sanasta gladius (miekka), joka oli yksi gladiaattoreiden käyttämistä aseista.

Gladiaattorien aselajeja. Vasemmalta oikealle thraex vastaan murmillo, hoplomachus, murmillo, erotuomari ja murmillo. Mosaiikki noin vuodelta 200 jaa.

Historia

Alkuperä

Gladiaattoritaistelujen on usein uskottu olevan peräisin etruskeilta, mutta asiasta ei ole varmuutta. Kreikkalainen kirjailija Nikolaos Damaskolainen mainitsee ohimennen ensimmäisen vuosisadan eaa. loppupuolella tavan tulleen roomalaisille etruskeilta.[1] 600-luvulla kirjoittaneen Isidorus Sevillalaisen mukaan gladiaattorien valmentajaa tarkoittava latinan sana lanista merkitsi etruskin kielellä pyöveliä tai teloittajaa. Myös gladiaattoritaistelujen yhteydessä areenalle joskus astunut Kharon-hahmo saattoi jäljitellä etruskien kuolemanjumala Kharunia.[2] Etruskien hautakammioista ei ole kuitenkaan löydetty kuvauksia aseistetuista kaksintaistelijoista.[3] Sen lisäksi etruskialueen ulkopuolelta eteläisen Italian Lucaniasta ja Campaniasta on löydetty 300-luvulta eaa. peräisin olevia hautamaalauksia, joissa kuvataan kaksintaistelua, minkä perusteella gladiaattoreilla onkin arveltu voineen olla roomalainen alkuperä.[3] On esitetty, että roomalaiset pyrkivät suojaamaan mainettaan sivistyskansana ja antoivat siksi gladiaattoritaistelun alkuperän etruskeille.[4]

Roomalaiset gladiaattoritaistelut

Alkuvaiheet

 
Jean-Léon Gérômen gladiaattoritaistelua kuvaava maalaus Pollice Verso vuodelta 1872. Seisova gladiaattori katsoo voittonsa jälkeen keisarin aitioon, Vestan neitsyisiin ja katsojiin, jotka ovat kääntäneet peukalonsa alaspäin merkiksi siitä, että hävinnyt on tapettava.[5] Maalauksen gladiaattori on murmillo: hän käyttää murmillon kala-aiheista kypärää, gladiusta ja murmillon suojavarusteita. Lyöty gladiaattori on retiarius, murmillon yleisin vastustaja.[6] Murmillot käyttivät todellisuudessa kuitenkin pitkää kilpeä, ei pientä ja pyöreää kuten tässä.[7]

Roomalaisten ensimmäiset gladiaattoritaistelut liittyivät merkkihenkilöiden hautajaisiin. Niillä pyrittiin tekemään vainajalle palvelus ja samalla ilmentämään suvun vaurautta, valtaa ja asemaa.[8] Ensimmäinen maininta roomalaisesta gladiaattoritaistelusta on vuodelta 264 eaa., jolloin kolme gladiaattoriparia taisteli karjatorilla (Forum Boarium) konsuli Junius Brutus Peran hautajaisissa tai niiden jälkeen.[9] Vuonna 216 eaa. Forum Romanumilla järjestettiin 44 gladiaattorin taistelunäytös, jälleen konsulin hautajaisten yhteydessä. Gladiaattorien määrä kasvoi seuraavina vuosikymmeninä järjestetyissä näytännöissä, ja jo toisen vuosisadan eaa. puoliväliin mennessä gladiaattorinäytännöt (lat. munera) olivat saavuttaneet Roomassa suuren suosion, ja mahtailevat suvut käyttivät niihin huomattavan paljon rahaa.[10]

100-luvulla eaa. perustettiin gladiaattorikouluja, joissa erimaalaiset orjat opettelivat taistelutaitoja valmentajien opissa. Vuonna 73 eaa. Capuan gladiaattorikoulusta karkasi 80 orjaa, joiden johtaja oli Spartacus. Heidät kukistettiin lopulta, ja roomalaiset tiukensivat tapauksen seurauksena gladiaattorikoulujen valvontaa.[11]

Gladiaattoritaistelut levisivät ensimmäisellä vuosisadalla eaa. myös Rooman valtakunnan itäisiin osiin, missä hellenististen kaupunkien hallitsijat pyrkivät niiden kautta osoittamaan lojaalisuuttaan Roomalle ja keisarille.[12]

Kukoistus

Julius Caesar järjesti diktaattoriksi noustuaan vuonna 46 eaa. suureellisen gladiaattorinäytännön, jossa taisteli orjien lisäksi myös ylhäisistä perheistä lähtöisin olevia roomalaisia.[13] Caesarin kuoleman jälkeen valtio alkoi itse järjestää Forum Romanumilla tai Saepta Julialla gladiaattoritaisteluja, jotka olivat siihen asti olleet vielä yksityistilaisuuksia. Sen myötä näytöksistä tuli entistä laajempia ja monipuolisempia, ja aiemmin ludi-juhlien osana ollut villieläinten metsästys siirrettiin osaksi gladiaattoritaisteluja.[14]

Rooman keisarit käyttivät gladiaattoritaisteluita lujittamaan valtakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittämään omaa keisarikulttiaan. Keisari Augustus (27 eaa. – 14 jaa.) kerskaili järjestämissään näytöksissä taistelleen kuolemaan saakka yhteensä 10 000 miestä ja 3 500 villieläintä. Hänen aikanaan gladiaattoritaisteluiden ajankohdiksi vakiintuivat joulu- ja maaliskuu; kumpanakin kuukautena näytäntöpäiviä oli kuudesta kymmeneen.[15] Samalla valta-asemaansa suojellut Augustus rajoitti preetoreiden järjestämät gladiaattoritaistelut kahteen vuodessa ja maksimissaan 120 gladiaattoriin kerrallaan.[16]

Augustuksen seuraaja Tiberius pienensi näytäntöjen budjettia eikä itse näyttäytynyt niissä. Tämä oli kuitenkin osasyynä hänen matalaan kansansuosioonsa, sillä gladiaattorinäytännöt olivat Roomassa hyvin suosittuja. Caligulan, Claudiuksen ja Neron hallituskausilla gladiaattorinäytökset olivat taas entiseen tapaan suureellisia. Näytännöissä ei vältytty onnettomuuksilta: Rooman pohjoispuolella Fidenaen kaupungissa vuonna 27 tapahtuneessa stadionin romahduksessa kuoli tai loukkaantui historijoitsija Tacituksen mukaan 50 000 ihmistä.[17]

Gladiaattoritaisteluja ei järjestetty usein, mutta ne nielivät paljon rahaa. Tuhansien eksoottisten eläinten hankkiminen ja kuljetus Roomaan oli kallista. Gladiaattorien varustuksissa käytettiin joskus kalliita metalleja kuten kultaa ja hopeaa, ja rahaa kului myös taistelujen keinovalaistukseen.[18]

Vuonna 70 keisari Vespasianus alkoi rakennuttaa suurta amfiteatteria, Colosseumia, joka vihittiin käyttöön vuonna 80. Colosseumin myötä gladiaattoritaistelut laajenivat ja ohjelmanumeroista tuli kerta kerralta monipuolisempia.[19] Colosseumia jäljitteleviä amfiteattereita pystytettiin pian ympäri läntistä Rooman valtakuntaa; Kreikassa näytäntöihin voitiin käyttää jo olemassaolevia teattereita.[20]

Hiipuminen

Gladiaattorinäytännöt säilyivät Roomassa hyvin suosittuina vielä 200-luvulle asti. Vaikka älymystö ei niistä koskaan pitänytkään, niitä ei keisarin pelossa uskallettu yrittää vakavasti lakkauttaa. Rooman eliitin keulahahmoinaan pitämät Cicero ja Seneca arvostivat kyllä gladiaattoritaistelijoiden hyviä ominaisuuksia mutta samalla paheksuivat primitiivistä verenvuodatusta ja eläinten tappamista. Tacitus sen sijaan tuomitsi kaiken näytäntöihin liittyvän eikä säälinyt edes gladiaattoreita.[21]

Valtakunnan rahavarojen hupeneminen alkoi lopulta johtaa kalliiden gladiaattori- ja eläinnäytäntöjen pienenemiseen, aluksi provinsseissa. Myös kristinuskon nousun myötä gladiaattoritaistelujen kannatus heikkeni valtakunnan itäisissä osissa. Ensimmäisenä keisarina gladiaattorinäytäntöihin puuttui Konstantinus Suuri vuonna 325. Hänen gladiaattorinäytäntönsä kieltänyt edikti ei kuitenkaan vielä lopettanut näytäntöjä, vaan vasta 300-luvun jälkipuolella alkoi Roomassa niiden taantuminen. Kristinusko nousi Roomassa valtionuskonnoksi vuonna 393, minkä myötä myös kansalaisten kiinnostus taisteluihin hiipui. Keisari Honoriuksen kerrotaan kieltäneen gladiaattorikoulut vuonna 399 ja taistelut vuonna 404, mutta ilmeisesti korkeintaan väliaikaisesti. Viimeinen gladiaattoritaistelu oli käyty vuoteen 440 mennessä, mutta niiden oheisohjelmana esitetyt villieläinten teurastusnäytökset jatkuivat vielä 500-luvun puolelle.[22]

Gladiaattorit

Gladiaattoreina toimivat aluksi orjat, jotka olivat enimmäkseen valloitussodissa kukistettuja vihollisia tai vakaviin rikoksiin syyllistyneitä orjia. Myöhemmin gladiaattoreiksi ryhtyi myös vapaita miehiä, etenkin entisiä sotilaita, jotka halusivat ansaita elantonsa taistelemalla.[23] Myös joitain senaattorien ja ritareiden vaikeuksiin ajautuneita tai seikkailunhaluisia poikia hakeutui gladiaattoreiksi.[24] Jopa joidenkin keisareiden on kirjoitettu kokeilleen taistelemista itse; heitä olivat ainakin Caligula, Titus, Hadrianus, Lucius Verus ja Didius Julianus sekä etenkin Commodus. Keisarit eivät kuitenkaan taisteluissa olleet todellisessa vaarassa.[25]

Rooman paremmat piirit pitivät gladiaattoreita karkeina muukalaisina ja yhteiskunnan pohjasakkana, mutta ajan myötä heihin alettiin liittää myös ihailtavia ominaisuuksia. Cicero kirjoitti gladiaattorien rohkeudesta ottaa mielummin tyynenä vastaan iskuja häpeällisen väistelyn sijaan. Seneca nosti urhean gladiaattorin viisaan miehen esikuvaksi ja ihaili häntä vaivannäön, kärsimyksen ja kuoleman kautta tulevan kunnian tavoittelemisesta. Jotkut näkivät gladiaattorien edustavan perinteisiä roomalaisia sotilaallisia arvoja.[26]

Gladiaattorit nauttivat tavallisen kansan suosiosta, ja he käyttivät voimaa tai eroottisuutta kuvaavia taitelijanimiä, kuten Ferox (’hurja’), Tigris (’tiikeri’) tai Eros. Jopa joidenkin keisarinvaimojen kerrottiin ryhtyneen suhteisiin gladiaattorien kanssa.[27]

Gladiaattoreina toimi myös keskenään tai kääpiöitä vastaan taistelevia naisia jo Neron hallituskauteen mennessä, mutta se ei tiettävästi ollut kovin yleistä.[28]

Gladiaattorikoulut

 
Gladiaattorien harjoituskenttä Pompejissa.

Rooman valtakunnassa oli tiettävästi yli sata gladiaattorikoulua (lat. myös ludi[29]). Rooman neljästä gladiaattorikoulusta suurin oli Ludus Magnus. Alokkaat vannoivat aluksi valan, ja vapaaehtoiset tekivät määräaikaisen sopimuksen. Valmentaja vastasi sen jälkeen oppilaan koulutuksesta ja vuokraamisesta kisojen järjestäjille. Harjoittelu tapahtui nelikulmaisella harjoituskentällä. Kouluissa oli myös kasarmit, ruokala ja sairastupa. Aseita valvottiin tiukasti.[30]

Kukin alokas koulutettiin tietyn aseen käyttöön. Gladiaattoreilla oli keskinäinen arvojärjestys, joka riippui heidän menestyksestään: parhaat taistelijat olivat arvonimeltään primus palus ('ensimmäinen paalu', joka nimitys tulee heidän puisesta harjoitusvastustajastaan).[31] Kokelaiden asema oli usein epätoivoinen, ja uran päättäminen hyvissä voimissa oli harvinaista. Siksi itsemurhat olivatkin yleisiä. Kerran 300-luvulla kaksikymmentä gladiaattoria teki joukkoitsemurhan juuri ennen näytöstä.[32]

Gladiaattorien ruokavalio oli kasvis- ja hiilihydraattipitoinen: he söivät paljon etenkin ohraa ja papuja. Eläinproteiinia he söivät hyvin vähän. Yksinkertaisista hiilihydraateista koostuneen ruokavalion tarkoituksena oli kasvattaa gladiaattoreille paksu rasvakerros, joka suojasi heidän verisuoniaan ja hermojaan sekä salli heidän haavoittua näyttävästi niin että he pystyivät kuitenkin jatkamaan taistelua. Gladiaattorit vahvistivat lisäksi luitaan syömällä kalsiumia sisältävää tuhkaa.[33]

Gladiaattorin ura

Gladiaattorien taistelu saattoi päättyä usealla tavalla. Voittaja selvisi hengissä, mutta häviäjää odotti usein kuolema tai teloitus. Tasapelin sattuessa kumpikin selvisi hengissä. Gladiaattoreista on arveltu kuolleen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. yhtä näytäntöä kohti noin joka kymmenes. Myöhemmillä vuosisadoilla taistelut raaistuivat ja gladiaattorin selviytymistodennäköisyys näytännöstä putosi noin kolmeen neljäsosaan. Gladiaattorit kuolivat yleensä jo ennen 30 vuoden ikää, ja kuolema saattoi tulla jo ensimmäisessä taistelussa. Viihdyttävät taistelijat kuitenkin armahdettiin usein hävitessäänkin, ja he saattoivat jatkaa uraansa vanhoiksi.[34]

Näytäntöjen järjestäjät joutuivat maksamaan gladiaattorien valmentajille ja välittäjille suuria summia. 100-luvun lopulla gladiaattorien hinnat vaihtelivat kolmestatuhannesta viiteentoistatuhanteen sestertiukseen. Keisarin ja välittäjien välikätenä toimi lähes aina procurator munerum, joka oli usein keisarin luotto-orja. Palkkoista gladiaattoreille itselleen jäi vain pieni osa joitain huippugladiaattoreita lukuunottamatta.[35]

Jotkut gladiaattorina toimineet orjat pystyivät lopulta ostamaan itsensä vapaiksi palkkiorahoillaan.[35] Hyvin taistelleet saatettiin myös vapauttaa palkinnoksi. Jotkut vapautetuista gladiaattoreista jatkoivat kuitenkin uraansa vapaaehtoisesti, sillä vapautetun gladiaattorin työllistymismahdollisuudet olivat usein heikot. Uran jatkamiseen houkutteli myös se, että kaikkein menestyneimmät gladiaattorit saattoivat saada varsin suuria rahapalkkioita. Keisari Tiberius palkitsi erään uransa päättäneen gladiaattorin 100 000 sestertiuksella, ja Nero lahjoitti toiselle palatsin ja kartanon.[36]

Aselajit

 
Retiarius (vas.) vastaan secutor (oik.)

Gladiaattori erikoistui yhteen aselajiin koko uransa ajaksi. Alkuvuosisatoina gladiaattorien aseistuksena oli vain keihäs tai peitsi ja kilpi, mutta myöhemmin heidän aseistuksensa monipuolistui. He saivat kypärät, rintapanssarit ja käsivarsien suojaksi nahkahihnoja, sekä miekkoja ja tikareita. Gladiaattorit taistelivat usein ylävartalo paljaina, mutta kasvot kypärän peittäminä. Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattorit, joiden aseistus ja varustus poikkesivat toisistaan, mutta jotka olivat kuitenkin tasaväkisiä. Gladiaattorien aselajeista ei ole säilynyt kovin paljon kirjallisia kuvauksia. Suuri osa nykytiedoista perustuu veistoksiin, hautakiviin, mosaiikkeihin ja maalauksiin, sekä Pompejista vuonna 1767 löytyneisiin varusteisiin.[37]

Tunnetuimpia ja yleisimmin käytettyjä gladiaattorityyppejä olivat thraces, murmillones, hoplomachi ja retiarii. Yleisimpiä aselajeja ja gladiaattorityyppejä (nimet ovat monikossa):

  • Andabatae miekkailivat silmät sidottuina toisiaan vastaan.[37]
  • Bestiari taistelivat villieläimiä vastaan käyttäen keihäitä, tikareita ja miekkoja.[38]
  • Dimachaeri taistelivat kahdella miekalla ja ainoastaan toisiaan vastaan.[37]
  • Equites taistelivat toisiaan vastaan ratsain aseinaan keihäs ja gladius.[37]
  • Essedari olivat kelttiläistyylisiä vaununajajia.[37]
  • Galli, varhainen gladiaattorityyppi.[39]
  • Hoplomachi aseena oli peitsi ja gladius ja suojana pieni pyöreä kilpi.[37]
  • Laquerii käyttivät lassoa (laqueus).[37]
  • Mirmillones tai murmillones olivat saaneet nimensä kalan (murma) mukaan, sillä he taistelivat usein verkkoa käyttävää retiarusta vastaan. Heidän aseenaan oli gladius ja suojana pitkä kilpi, scutum.[37]
  • Paegnarii, puuaseilla taistelleita gladiaattoreita.[39]
  • Provocatores taistelivat yleensä vastakkain. Heillä oli rintapanssari ja pitkä kilpi, ja aseenaan he käyttivät gladiusta.[37]
  • Retiarii kantoivat kolmipiikkistä atrainta (fuscina), tikaria ja verkkoa (iaculum). Heidän yläruumiinsa oli paljas, eikä heillä ollut kypärää. Ainut suojavaruste oli vasemman olkapään peittävä metallisuojus (galerus) ja vasemman käsivarren peittävä manica. Yleensä he taistelivat secutoreja ja murmilloja vastaan.[37]
  • Sagittarii olivat hevosilla ratsastavia jousimiehiä.[39]
  • Samnites eli samniitit. Todennäköisesti vanhin gladiaattorityyppi.[39] He kantoivat korkeaa neliskulmaista kilpeä (scutum) ja miekkaa (gladius). Heillä oli kasvot peittävä kypärä.[40]
  • Scissores on jäänyt melko tuntemattomaksi. He käyttivät luultavasti erikoislaatuisia varusteita: kirjaimellisesti kaksiteräistä miekkaa, joka muistutti hieman avoimia saksia, sekä puolikuun muotoisella terällä varustettua metallihanskaa.[41]
  • Secutores taistelivat samantyyppisin asein ja varustein kuin murmillot, mutta heidän kypärässään oli ainoastaan kaksi pyöreää silmänaukkoa. Heidän vastustajiaan olivat yleensä retiariukset.[37]
  • Thraces käyttivät samantyyppisiä varusteita ja aseita kuin hoplomachukset, mutta heillä oli pyöreä kilpi ja käyrä tikari. He olivat saaneet nimensä traakialaisilta, ja he taistelivat yleensä murmilloja tai hoplomachuksia vastaan.[37]
  • Velites taistelivat jalan ja heillä oli varusteinaan keihäs.[37]
  • Venatores, metsästäjät, metsästivät nimensä mukaisesti villieläimiä.[38]

Näytännöt

Paikka

Aluksi gladiaattorinäytäntöjä pidettiin aukioilla. Toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Rooman näytäntöjä alettiin järjestää Forum Romanumilla, jonka pitkille sivuille puiset katsomot pystytettiin joka kerta uudelleen näytäntöä varten. Forum Romanumin kärsittyä tulipalosta 52 eaa. Julius Caesar rakennutti 46 eaa. Campus Martiukselle puisen amfiteatterin, jolla alettiin myöhemmin järjestää gladiaattoritaisteluita. Muualla Rooman valtakunnassa oli kivisiä amfiteattereita rakennettu gladiaattoritaisteluita varten jo edellisellä vuosisadalla.[42] Gladiaattorinäytäntöjen suosion kasvun seurauksena Roomassa oli 200-luvulla jaa. jo yli 200 amfiteatteria.[43] Kreikassa amfiteattereita ei tarvinnut erikseen pystyttää, sillä näytäntöihin voitiin käyttää jo olemassaolevia teattereita pienin muutoksin.[20]

Vuosina 70–80 jaa. Roomaan rakennettiin vihdoin suuri amfiteatteri, Amphitheatrum Flavium, joka sai myöhemmin nimekseen Colosseum. Teatterin tilat ja katsomot oli tarkkaan suunniteltu monipuolisia ja suosittuja, mutta myös yleisölle usein vaarallisia gladiaattori- ja eläintaisteluita varten. Soikion muotoinen Colosseum on ulkomitoiltaan 188 × 156 metriä, ja sen areena on 80 × 54 metriä.[44]

Ohjelma

 
Gladiaattorinäytäntöjen ohjelmaa kuvaava mosaiikki ensimmäiseltä vuosisadalta jaa.

Tulevista gladiaattorinäytännöistä ilmoiteltiin seinäjulisteilla, ja ihmiset ostivat niihin liput, elleivät saaneet keisarilta tai senaattorilta ilmaislippua. Pompejista löytyneessä julisteessa sanotaan:[45]

»Kaksikymmentä paria gladiaattoreita, jotka omistaa D. Lucretius Sater Valens, Nero Caesarin, Augustuksen pojan, elinikäinen pappi, sekä kymmenen paria gladiaattoreita, jotka omistaa hänen poikansa D. Lucretius Valens, taistelevat Pompeijissa 8., 9., 10., 11. ja 12. päivänä huhtikuuta. Ohjelmassa on myös villieläinten metsästystä lain sallimissa puitteissa. Istumapaikat on katettu.»

Rooman Colosseumin päiväohjelma noudatti vakiintunutta kaavaa. Aamulla nähtiin ensin eläintaisteluita, sitten eläinten metsästystä. Keskipäivällä teloitettiin karanneita orjia ja rikollisia, ja iltapäivällä esitettiin päänumero, gladiaattoritaistelut. Joskus ohjelmien välillä oli kevyempää viihdettä.[46]

Taistelevat ja metsästettävät eläimet tuotiin usein kaukaa, ja niihin lukeutui monipuolisesti norsuja, leijonia, tiikereitä, leopardeja, härkiä ja karhuja, kuten myös pienempiä eläimiä. Eläimiä teurastettiin satoja vuosia jatkuneissa näytännöissä sadoin tuhansin, ja areenan hiekka lainehti verestä aamupäivän loppuun mennessä. 200-luvulla petoeläimet olivat käyneet Pohjois-Afrikassa jo niin vähiin, että näytäntöjen painopiste siirtyi kasvinsyöjiin.[47] Eläimiä vastaan taistelleet gladiaattorit, bestiarii, ja metsästäjät, venatores, selviytyivät eläimiä vastaan yleensä voittajina.[48]

Keskipäivän teloitukset suoritettiin paitsi miekalla, myös kiduttamalla kuten ristiinnaulitsemalla, polttoroviolla tai syöttämällä elävältä villipedoille. Yleisön viihdyttämiseksi teloitukset sijoitettiin joskus dramaattisiin mytologisiin kehyksiin.[49]

Gladiaattoritaistelut olivat näytäntöpäivän kohokohta. Esiintyvät gladiaattorit oli esitelty edellisinä päivinä Forum Romanumilla, ja ohjelmalehtisissä oli julkaistu otteluohjelma. Näytäntöä edeltävänä iltana kaikki gladiaattorit kokoontuivat heille tarjotulle juhlaillalliselle.[50] Iltapäivän avausseremonioiden ja lämmittelyn jälkeen aloitettiin taistelut pareittain.[51]

On usein väitetty, että gladiaattorit tervehtivät keisaria fraasilla Ave imperator, morituri te salutant ("Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua"). Suetoniuksen mukaan vangit tervehtivätkin kerran keisaria näin meritaistelunäytöksessä.[52] Gladiaattorien ei kuitenkaan tiedetä käyttäneen näitä sanoja.[53]

Gladiaattoriparit oli valittu mahdollisimman tasaväkisiksi niin kokemuksien kuin aselajienkin kannalta. Taisteluparia valvoi erotuomari, joka myös usutti heitä toistensa kimppuun. Jos ottelu päättyi ratkaisemattomaan, gladiaattorit saivat lähteä elävinä pois areenalta.[54] Taistelun voittajalle annettiin palkinnoksi oliivipuun oksa ja rahasumma. Häviäjän tai luovuttajan elämän kohtalosta päättivät yleisö ja keisari: yleisö huusi joko mitte ('päästä hänet menemään') tai iugula ('katkaiskaa häneltä kurkku'). Yleisöltä kuolemantuomion saanut gladiaattori polvistui ja jäi odottamaan kuolettavaa iskua niskaansa tai lapaluittensa väliin. Joskus keisari kumosi yleisön vapauttavan tuomion ja tapatti hävinneen gladiaattorin. Vainaja kannettiin pois, ja hänen kuolemansa varmistettiin huijauksen varalta leikkaamalla häneltä vielä kurkku auki.[55]

Yleisön on kuvattu antaneen tuomionsa myös kääntämällä peukalonsa (lat. pollice verso). Antiikinaikaisista kuvauksista ei kuitenkaan selviä, mihin suuntaan peukalo käännettiin – yleinen mutta luultavasti virheellinen käsitys nykyisin on, että kuolemantuomio annettiin kääntämällä peukalo alaspäin. Jos gladiaattorin henki haluttiin säästää, peukalo pidettiin sisäänpäin käännettynä, pollice compresso.[56]

Gladiaattorinäytännön jälkeen jouduttiin suorittamaan mittava ruhojen ja ruumiiden hävitysoperaatio. Vainajat haudattiin heidän asemansa mukaan: rikolliset jokeen ja gladiaattorit arvokkaammin. Osa eläinten ruhoista annettiin kansalaisille syötäväksi.[57]

Gladiaattorit taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa

Länsimaissa julkaistiin 1800-luvulla suosittuja historiallisia romaaneja, jotka kuvasivat antiikin Rooman gladiaattorinäytäntöjä. Näistä tunnetuimpia ovat Pompeijin viimeiset päivät (Edward Bulwer-Lytton, 1834) ja Quo vadis (Henryk Sienkiewicz, 1895). Kirjallisuuden lisäksi myös 1800-luvun taidemaalarit kuten Jean-Léon Gérôme innoittivat 1900-luvun elokuvantekijöitä. Tunnetuimpia gladiaattorielokuvia ovat Spartacus (1960) ja Gladiator (2000).[58] Gladiaattoriaiheisista sarjakuvista tunnetaan Asterix gladiaattorina (1964).[59]

Lähteet

  • Meijer, Fik: Gladiaattorit: Taistelijat kuoleman areenoilla. (Gladiatoren: Volksvermaak in het Colosseum, 2003.) Suomentanut Sanna van Leeuwen. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22971-1.
  • Wiedemann, Thomas: Emperors and Gladiators. New York: Routledge, 1992. ISBN 9780203204696.

Viitteet

  1. ↑ Meijer 2008, s. 25
  2. ↑ Meijer 2008, s. 26
  3. ↑ a b Meijer 2008, s. 27
  4. ↑ Wiedemann 1992, s. 31
  5. ↑ Meijer 2008, s. 215
  6. ↑ Pictured: The 2,000-year-old gladiator's helmet discovered in Pompeii's ruins 4.6.2009. Daily Mail. Viitattu 12.5.2013.
  7. ↑ Meijer 2008, s. 99
  8. ↑ Meijer 2008, s. 27–28
  9. ↑ Wiedemann 1992, s. 5
  10. ↑ Meijer 2008, s. 36–37
  11. ↑ Meijer 2008, s. 40–42
  12. ↑ Wiedemann 1992, s. 43
  13. ↑ Meijer 2008, s. 38
  14. ↑ Meijer 2008, s. 39–40
  15. ↑ Meijer 2008, s. 43–44
  16. ↑ Wiedemann 1992, s. 8
  17. ↑ Meijer 2008, s. 45–46
  18. ↑ Wiedemann 1992, s. 12–14
  19. ↑ Meijer 2008, s. 46–48
  20. ↑ a b Wiedemann 1992, s. 22
  21. ↑ Meijer 2008, s. 192–197
  22. ↑ Meijer 2008, s. 197–203
  23. ↑ Meijer 2008, s. 49, 52–53
  24. ↑ Meijer 2008, s. 54
  25. ↑ Meijer 2008, s. 56–59
  26. ↑ Meijer 2008, s. 49–52
  27. ↑ Meijer 2008, s. 77, 83
  28. ↑ Meijer 2008, s. 83–84
  29. ↑ Wiedemann 1992, s. 21
  30. ↑ Meijer 2008, s. 60–63
  31. ↑ Meijer 2008, s. 65
  32. ↑ Meijer 2008, s. 68–69
  33. ↑ Curry, Andrew: The Gladiator Diet 11/12 2008. Archaeological Institute of America: Archaeology. Viitattu 9.5.2013.
  34. ↑ Meijer 2008, s. 69–74
  35. ↑ a b Meijer 2008, s. 87–91
  36. ↑ Wiedemann 1992, s. 122
  37. ↑ a b c d e f g h i j k l m Meijer 2008, s. 93–102
  38. ↑ a b Meijer 2008, s. 145–146
  39. ↑ a b c d Meijer 2008, s. 229–232
  40. ↑ Samnites roman-colosseum.info. Viitattu 9.5.2013.
  41. ↑ Scissores roman-colosseum.info. Viitattu 9.5.2013.
  42. ↑ Meijer 2008, s. 103–104
  43. ↑ Meijer 2008, s. 123
  44. ↑ Meijer 2008, s. 106–111
  45. ↑ Meijer 2008, s. 139–140
  46. ↑ Meijer 2008, s. 140
  47. ↑ Meijer 2008, s. 126–129, 146
  48. ↑ Meijer 2008, s. 149
  49. ↑ Meijer 2008, s. 150–155
  50. ↑ Meijer 2008, s. 161
  51. ↑ Meijer 2008, s. 162–163
  52. ↑ Suetonius
  53. ↑ Meijer 2008, s. 163
  54. ↑ Meijer 2008, s. 164–167
  55. ↑ Meijer 2008, s. 171–174
  56. ↑ Desmond Morris, Peter Collett, Peter Marsh and Marie O'Shaughnessy (Bernd Wechner): Gestures: Their Origin and Meanings: The Thumb Up bernd.wechner.info. 1979. Viitattu 12.5.2013.
  57. ↑ Meijer 2008, s. 184–188
  58. ↑ Meijer 2008, s. 214–219
  59. ↑ Markku Reunanen: Asterix gladiaattorina V2.fi. Viitattu 15.5.2013.

Aiheesta muualla

 

Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gladiaattori&oldid=13281010”