Miekka

pitkäteräinen ase

Miekka on lähitaisteluun tarkoitettu ase, joka koostuu kahvasta (eli ponnesta, kouraimesta ja väistimestä) ja säilästä (miekan terän ja ruodon muodostama kokonaisuus, johon ei ole kiinnitetty mitään lisäosia). Miekkoja on hyvin monentyyppisiä: isommat, raskaammat miekat ovat kahden käden miekkoja, kun taas pienempiä voi käyttää yhdellä kädellä. Miekan terä on yleensä 30–120 senttimetriä pitkä ja usein kaksiteräinen (teroitettu molemmilta reunoiltaan). Miekka valmistetaan yleensä teräksestä, varhaisemmat valmistettiin pronssista. On ollut myös kivestä ja puusta tehtyjä lyömäaseita, jotka ovat muistuttaneet miekkoja. Esimerkki tästä olivat obsidiaanikiven palasista ja puuvarresta valmistettu maquahuitl ja macana, joita käyttivät lähinnä asteekkisoturit sekä joissain tapauksissa myös muut eteläamerikkalaiset alkuperäiskansojen heimot.

Myöhäiskeskiaikaisia miekkoja

Miekkaa käytetään joko pistoaseena, lyömäaseena tai molempina miekkatyypistä riippuen.

HistoriaMuokkaa

Suomen vanhimmat miekkalöydöt ovat pronssikaudelta. Mahdollisesti vanhin miekka on löytynyt Bromarvista ja ajoitettu 1700 - 1500 eaa. Miekan löytyminen vedestä viittaa siihen, että se on aikanaan uhrattu. Miekkoja on aikanaan myös kätketty maahan. Yksi tällaisista kätköistä on löydetty Sodankylän Petkulasta. Petkulan kätkössä on neljä pronssimiekkaa, jotka on valmistettu Etelä-Skandinaviassa ja tuotu valmiina esineinä Suomeen. Neljän miekan kätkö on ainutlaatuinen kokonaisuus Suomessa. [1]

Miekan osatMuokkaa

 
Viikinkiajan miekkoja
 
1–ponsi 2–kourain 3–väistin 4–(terän) juuri
5–veriura 6–teränsuu 7–(terän) harja 8–kärki
9–(huotran) suuhela 10–(huotran) kenkäin
A–vahva osa B–heikko osa
I–kahva I ja II–säilä III–huotra

Miekan sydän on teräksinen säilä. Säilä koostuu terästä ja kahvan sisälle ulottuvasta ruodosta eli ruodista ilman näihin kiinnitettyjä väistintä, kourainta, pontta ja ponnen alusta tai muita lisäosia kuten rysty- ja väistökaaria, väistörenkaita tai kelloa eli kokillia.

Terä on useimmissa miekkatyypeissä litteä ja sen reuna tai reunat ovat terävät. Terä voi olla myös piikkimäinen ja poikkileikkaukseltaan esimerkiksi kolmi- tai nelisärmäinen, jolloin miekka on pelkästään pistoase, kuten esimerkiksi floretti. Litteän terän syrjä on lape (tunnetaan myös miekansyrjänä). Lappeessa saattaa olla ura, usein myös veriuraksi kutsuttu, joka ensisijainen tarkoitus on keventää terää tehden aseen käytöstä kevyempää ja nopeampaa, sekä myös teroitettaessa pienentää hiottavaa pinta-alaa, siten helpottaen ja nopeuttaen teroitusta. Yksiteräisen miekan teroittamatonta puolta sanotaan hamaraksi tai seläksi. Terävää reunaa tai reunoja sanotaan terän suuksi.

Terän kahvan puoleinen osa tai alue on juuri. Joskus juuren muoto tai rakenne poikkeaa muusta terästä. Juuri voi olla paksumpi tai leveämpi muuta terää kestävyyden parantamiseksi. Juurta ei ole välttämättä teroitettu, jotta siitä voisi pitää kiinni esimerkiksi silloin, kun haluaa käyttää miekkaa kahdella kädellä. Useissa eurooppalaisissa kielissä tällainen miekan osa tunnetaan italialaisella renessanssitermillä ricasso. Juuressa voi olla jopa toinen kädensija. Juuren ja ruodin välistä kulmaa, mikäli sellainen miekassa on, sanotaan joskus hartioiksi. Hartioiden terävää kulmaa on monissa miekoissa hieman pyöristetty.

Muu paitsi terä muodostaa kahvan eli västin. Kädensija eli kourain on tehty miekanruodon ympärille, esimerkiksi kietomalla siihen nahkahihna (kourainhihna) tai kiinnittämällä ruodon päälle irrallinen, putkimainen osa, joka usein on tehty orgaanisesta aineesta, kuten puusta tai luusta ja usein päällystetty kourainhihnalla tai sen päälle ommellulla ja liimatulla nahalla. Tähän on usein käytetty eri hai- ja rauskulajien karkeaa, vesitiivistä ja hyvän otteen märässäkin kädessä tarjoavaa nahkaa (yl.euroop. 'shagreen', japan. 'same'). Kädensijan päässä miekanruoto on niittaamalla, ruuvikiertein tai muulla miekan tyypistä ja tekoajankohdasta riippuvalla tavalla. Ponnen kiinnittäminen kierteillä (satunnaisesti 1500-luvulta alkaen) mahdollistaa helpon huoltopurun vaurioiden korjaamiseksi tai vaikkapa kaksiteräisen miekan terän kääntämisen kentällä (esim. skotlantilaiset umpiväistimiset miekat (gael. dòrn-chur)) 1600-luvulta alkaen: Tylstynyt teränsuu käännetään yläpuolelle ja terävänä säilynyt rystypuolelle. Ponnessa on tätä varten reikä, johon sopii sama tuurna, jota käytetään piilukkorihlakon tai -pistoolien kiven vaihtoon.

Useimmiten kourain päättyy ponteen. Monissa miekoissa ponsi on kiekko- tai nuppimainen, erillinen kappale. Joskus kahvaan kuuluu myös ponnenalus ponnen ja kouraimen välissä. Ponnen tehtävä miekkatyypistä riippuen on tarjota hyvä ote miekan käsittelyyn sekä terän asennon hallintaaan ja tasapainottaa miekkaa sekä pitää kourain kiinni ruodossa. Sen painoa muuttamalla voidaan myös hienosäätää miekan tasapainoa, liikkuvuutta ja käyttäytymistä.

Kourainta ja terää erottaa sivuille ulottuva väistin. Alun perin väistimen tehtävä oli lähinnä estää kättä liukumasta terälle, mutta kun 900–1100-luvuilla miekkaa alettiin käyttää enemmälti myös torjumiseen, väistimen pituutta kasvatettiin, jotta terää pitkin liukuvia iskuja olisi helpompi pysäyttää ja jotta asekäsi suojautuisi iskuilta.

Kuljetusta varten on tarpeen huotra, miekan tuppi, joka suojaa terää kolhuilta ja kosteudelta sekä myös miekan kantajaa terältä. Kotosalla miekkaa ei ole syytä säilyttää nahkaisessa huotrassa enempää kuin pistoolia nahkaisessa tupessa, sillä nahka kerää ja säilyttää kosteutta ja pitkäaikaisessa säilytyksessä ruostuttaa terästä. Puisen huotran kohdalla samaa ongelmaa ei yleensä ole. Huotra ripustetaan vyöhön usein hankkiluksella tai sitä kannetaan erillisellä miekkavyöllä tai olkahihnalla. Ratsuväki kuljetti miekkaa usein satulaan ripustettuna ja jalkauduttaessa se siirrettiin vyön jousihaoilla varustettuihin kantohihnoihin.

KäyttöMuokkaa

Miekka oli pitkään merkittävä sivuase sotatantereilla sekä joinakin aikoina myös vapaan miehen, täysivaltaisen kansalaisen, soturisäädyn tai aatelismiehen merkki seuraten häntä joskus myös hautaan tai hautaroviolle. Tuskin koskaan se oli pääase, vaan useimmiten sivuase salkoaseen, jousen tai musketin rinnalla. Miekan merkitys ritareiden varsinaisena aseena vähentyi panssareiden parantuessa, mistä syystä sotavasarat, rautanuijat ja panssarinmurtoon suunnitellut sotakirveet yleistyivät myöhäiskeskiajalla, mutta miekka säilytti silti asemansa ritari- ja aatelissäädyn tunnuksena ja symbolina niin Euroopassa, Japanissa kuin myös muualla. 1500–1800-lukujen kuluessa miekka menetti vähitellen sotilaallisen merkityksensä tuliaseiden kehittyessä, mutta sillä oli yhä roolinsa esimerkiksi ratsuväen rynnäkössä 1900-luvun alkuun - käyttihän eri valtioiden ratsuväki myös peistä satunnaisesti vielä ensimmäisen maailmansodan alussa! Nykyisin sotilaat kantavat miekkaa lähinnä juhlallisissa tilanteissa, kuten paraateissa. Miekan eräänlaisena seuraajana sotilasaseena toimii pitkiin käsiaseisiin, kuten kivääreihin ja rynnäkkökivääreihin kiinnitettävä pistin.

UrheiluMuokkaa

 
Kalpamiekkailua.
Pääartikkeli: Miekkailu

Miekkailu on yleisnimitys erilaisille miekan käyttöön perustuville asetaidoille ja niiden harjoittelulle. Nykyään termillä miekkailu tarkoitetaan yleensä länsimaista urheilumiekkailua, joka perustuu 1600- ja 1700-lukujen kaksintaisteluperinteisiin ja alkujaan muodollisissa kaksintaisteluissa käytettyihin, mutta edelleen kilpailutarkoituksiin kehiteltyihin asetyyppeihin.

Eri urheilumiekkailun lajit kuuluvat olympialajeihin. Urheilumiekkailussa lajeina ovat kalpa, floretti ja säilä. Kalpamiekkailu kuuluu osana myös nykyaikaiseen viisiotteluun.

Miekkaa käytetään myös useissa budolajeissa kuten kendossa ja iaidossa joko pariharjoituksena tai erilaisina yksin tai parin kanssa suoritettavina liikesarjoina eli katoina. Kendossa myös kilpaillaan maailmanmestaruustasolle asti.

Erilaisia miekkojaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Miekka.

LähteetMuokkaa

  1. Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet - Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle., s. 178 - 179. Gaudeamus, 2015.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Hintsala, Kari (toim.): Miekka Suomessa. Turun museokeskuksen julkaisuja 52. Turku: Turun museokeskus, 2010. ISBN 978-951-595-151-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa