Wikipedia

Ranskan Ylä-Volta

Ranskan siirtomaa Afrikassa vuosina 1919–1932 ja 1947–1958

Ylä-Volta (ransk. Haute-Volta) oli Ranskan Länsi-Afrikkaan kuulunut Ranskan siirtomaa vuosina 1919–1932 ja 1947–1958. Vuonna 1958 perustettiin autonominen Ylä-Voltan tasavalta, joka itsenäistyi vuonna 1960. Nykyään maa tunnetaan nimellä Burkina Faso.

Ylä-Volta
Haute-Volta
1919–1932, 1947–1958
lippu

Ranskan Ylä-Voltan sijainti vihreällä, muu Ranskan Länsi-Afrikka limetinvihreällä, muut Ranskan siirtomaat Afrikassa tummanharmaalla, Ranska tummimmalla harmaalla.
Ranskan Ylä-Voltan sijainti vihreällä, muu Ranskan Länsi-Afrikka limetinvihreällä, muut Ranskan siirtomaat Afrikassa tummanharmaalla, Ranska tummimmalla harmaalla.

Pääkaupunki Ouagadougou
Pinta-ala
– yhteensä 315 699[1] km² 
Väkiluku (1948) 3 070 000[1]
Historia
– perustettiin 1. maaliskuuta 1919
– lakkautettiin 5. syyskuuta 1932
– perustettiin uudelleen 4. syyskuuta 1947
– itsehallinto 11. joulukuuta 1958
– itsenäisyys 5. elokuuta 1960
Viralliset kielet ranska
Valuutta Ranskan Länsi-Afrikan frangi
CFA-frangi
Edeltäjä Ylä-Senegal ja Niger
Seuraaja Ylä-Volta (Burkina Faso)

Siirtomaan valloitus muokkaa

Ennen Ranskan siirtomaavalloitusta nykyisen Burkina Fason alueella oli useita mosivaltioita. Niistä suurimmat olivat Ouagadougou maan keskiosassa, Yatenga sen pohjoispuolella ja erillisen kansallisuuden muodostanut Gurmanche idässä.[2] Monet etniset ryhmät, kuten biriforit, bwat, samot, senufot ja gurunsit, asuivat vielä suku- ja kyläyhteisöissä.[3]

Naboiksi kutsuttujen monarkkien hallitsemat mosivaltiot jakautuivat päälliköiden johtamiin maakuntiin ja kyliin, joita yhdisti keskitetty byrokratia. Perinteistä uskontoa harjoittanut väestö eli pääosin omavaraistaloudessa. Käsityöläiset ja muslimikauppiaat muodostivat erilliset kastiryhmät, ja orjuus oli yleistä. Eurooppalaiset arvioivat mosivaltiot poliittisesti ja sotilaallisesti heikoiksi.[4]

Siirtomaavallat kiinnostuivat Länsi-Afrikan sisämaan valloituksesta Berliinin konferenssin jälkeen. Ranskalainen Louis-Gustave Binger neuvotteli ensimmäisenä Ouagadougoun hallitsijan kanssa vuonna 1887, ja brittejä edustanut George Ekem Fergusson solmi ensimmäisen kauppasopimuksen vuonna 1894. Gurmanchesta ja Yatengasta tuli Ranskan protektoraatteja vuonna 1895. Ranska valloitti naba Wobghon hallitseman Ouagadougoun vuonna 1896[5] ja Bobo-Dioulasson vuonna 1897.[6] Ranskan, Britannian ja Saksan siirtomaiden rajat vahvistettiin vuosina 1897–1898 solmituilla sopimuksilla.[7]

Ylä-Voltan perustaminen muokkaa

Burkina Fason alueesta muodostettiin vuonna 1899 Bobo-Dioulasson sotilasalue, joka oli sotilasasioissa suoraan Ranskan Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörin alainen, mutta siviiliasioissa tämän Ylä-Senegalin ja Keski-Nigerin edustajan alainen. Vuonna 1902 siirtomaa sai nimen Senegambia ja Niger ja vuonna 1904 Ylä-Senegal ja Niger. Sotilasalue lakkautettiin vuonna 1911[8] tai 1913.[6]

Siirtomaavalta jakoi maan komendanttien johtamiin piireihin, joiden rajat eivät noudattaneet aikaisempien valtapiirien rajoja. Entisiä tai nimitettyjä päällikköjä käytettiin apuna verojen keräämisessä sekä pakkotyöhön ja armeijaan värväämisessä. Orjuus lakkautettiin, ja päälliköt menettivät tuomiovaltansa. Ouagadougoun hallitsijan mogho naban asema supistui puhtaasti muodolliseksi.[9]

Ankara verotus, pakkotyöt ja asevelvollisuus herättivät vastarintaa varsinkin maan länsiosassa, jossa syntyi kapinaliikkeitä ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1915–1916. Asemansa lujittamiseksi ja alueen talouden kehittämiseksi ranskalaiset perustivat[10] 1. maaliskuuta 1919[11] erillisen Ylä-Voltan siirtomaan, joka käsitti Ylä-Senegaliin ja Nigeriin kuuluneet Bobo-Dioulasson, Dédougoun, Dorin, Fada N’Gourman, Gaouan, Mosin ja Sayn piirit. Mosin piiri jaettiin 1920-luvun alussa Ouagadougoun, Ouahigouyan ja Tenkodogon piireiksi, ja suurin osa Sayn piiristä liitettiin vuonna 1927 Nigeriin. Uuden siirtomaan ensimmäinen kuvernööri oli Édouard Hesling, jota seurasi vuonna 1928 Albéric Auguste Fournier.[12]

 
Riisin puintia Banforan alueella vuonna 1931.

Siirtomaahallinto rakensi teitä ja kehitti puuvillan, kumin ja maapähkinän viljelyä. Ylä-Voltan tärkein vientituote oli kuitenkin työvoima, jota toimitettiin Dakarin–Nigerin ja Abidjanin–Nigerin rautateiden rakentamiseen, Ranskan Sudanin ja Senegalin maatalouteen sekä Norsunluurannikon metsätöihin. 1930-luvun lama romahdutti maatalouden vientituotteiden hinnat, ja työvoiman liikkuvuuden edistämiseksi Ylä-Voltan siirtomaa lakkautettiin 5. syyskuuta 1932. Batién, Bobo-Dioulasson, Gaouan, Ouagadougoun, Tenkodogon piirit ja osa Dédougousta (yhteensä kaksi miljoonaa asukasta) liitettiin Norsunluurannikkoon, Ouahigouyan piiri ja loput Dédougousta (712 000 asukasta) Ranskan Sudaniin ja Dorin ja Fada N’Gourman piirit (268 000 asukasta) Nigeriin. Entiset mosivaltiot joutuivat näin osaksi eri siirtomaita, mitä niiden perinteinen eliitti ei voinut hyväksyä. Norsunluurannikkoon liitetty osa, niin sanottu Ylä-Norsunluurannikko sai vuonna 1938 itsehallinnon, jota johti Ouagadougouun lähetetty résident supérieur Edmond Louveau.[13]

Ylävoltalaista työvoimaa tarvittiin Ranskan Sudanissa Office du Nigerin keinokastelualueella sekä Norsunluurannikon kaakao- ja kahviplantaaseilla, puuvillapelloilla ja metsäteollisuudessa. Työntekijät olivat periaatteessa vapaaehtoisia, mutta heillä oli todellisuudessa vähän valinnan varaa. Siirtotyöläisten olot Norsunluurannikolla alkoivat parantua Ranskan kansanrintaman noustua valtaan vuonna 1936. Ylävoltalaisia palveli myös paljon Ranskan armeijassa. Toisen maailmansodan alussa siihen värvättiin yli 10 000 mosia.[14]

Toisen maailmansodan jälkeen muokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen siirtomaiden asukkaat saivat Ranskan kansalaisoikeudet[15] ja rajoitetun edustuksen Ranskan parlamentissa. Vuoden 1946 vaaleissa kansalliskokoukseen valittiin Norsunluurannikon edustajina ylävoltalaiset Daniel Ouezzin Coulibaly ja Philippe Zinda Kaboré, jotka kuuluivat radikaaliin Rassemblement démocratique africain (RDA) -puolueeseen. Mosipäälliköt perustivat Union voltaïque (UV) -puolueen, joka ryhtyi vaatimaan Ylä-Voltan jälleenyhdistämistä. Siirtomaa perustettiin uudelleen osana Ranskan unionia 4. syyskuuta 1947. Se säilytti entiset rajansa lukuun ottamatta koillisinta osaa, joka jäi Nigerin yhteyteen. Ylä-Voltan ensimmäinen uusi kuvernööri oli Albert Jean Mouragues.[16]

Ylä-Voltan politiikkaa leimasi seuraavina vuosina ranskalaisten kommunistien kanssa liittoutuneen RDA:n ja siirtomaavallan tukeman UV:n kamppailu. Ranskan kansalliskokoukseen valittiin vuonna 1948 kolme UV:n ehdokasta: Henri Guissou, Mamadou Ouédraogo ja Nazi Boni, jotka olivat mukana muodostamassa Senegalin Léopold Sédar Senghorin johtamaa RDA:n vastaista Indépendants d’outre-mer -parlamenttiryhmää. Vuonna 1951 puolue sai kansalliskokoukseen neljännenkin edustajan Joseph Conombon.[17]

Union voltaïque hajosi vuonna 1955 kahdeksi puolueeksi, Conombon ja Guissoun perustamaksi Parti social pour l’emancipation des masses africaines (PSEMA) ja Nazi Bonin Mouvement populaire d’evolution africaine (MPEA). Jälkimmäinen edusti maan länsiosaa ja vaati sille autonomiaa. Vuonna 1956 kansalliskokoukseen valittiin Gérard Kango Ouédraogo, jonka puolue Mouvement démocratique voltaïque (MDV) edusti maan pohjoisosan moseja. Myös RDA:han kuulunut Parti démocratique voltaïque (PDV) lisäsi kannatustaan.[18] Maan hajanainen puoluekenttä koostui lähinnä vähälukuisen sivistyneistön vaalijärjestöistä, joilla ei ollut selkeää poliittista ideologiaa.[19]

Vuoden 1956 ”puitelaki” määräsi yleisen äänioikeuden ja antoi siirtomaiden aluekokouksille oikeuden muodostaa hallituksen. Seuraavissa vaaleissa vuonna 1957 PDV:n ja PSEMA:n muodostama Parti démocratique unifié (PDU) sai aluekokoukseen 37 paikkaa, MDV 26, MPEA viisi ja riippumattomat ehdokkaat kaksi. PDU:n ja MDV:n muodostaman hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin Ouezzin Coulibaly (puheenjohtajana toimi kuvernööri). PDU hajosi, mutta Coulibalyn hallitus säästyi epäluottamuslauseelta Maurice Yaméogon ja kolmen muun ministerin loikkauksen ansiosta.[20]

Vuoden 1958 kansanäänestyksessä 98,9 prosenttia ylävoltalaisista äänesti Charles de Gaullen esittämän Ranskan perustuslain puolesta. Sen perusteella siirtomaat saivat itsehallinnon osana Ranskan yhteisöä. Coulibalyn kuoltua uuden yhtenäisyyden hallituksen pääministeriksi valittiin Maurice Yaméogo. Autonominen Ylä-Voltan tasavalta julistettiin 11. joulukuuta 1958, ja seuraavan vuoden puolella se sai oman perustuslain.[21]

 
Yaméogo ja Louis Jacquinot ratifioimassa Ylä-Voltan itsenäisyyttä 4. elokuuta 1960.

Ranskan Länsi-Afrikan hajotessa alueella ryhdyttiin suunnittelemaan uutta federaatiota. Ylä-Volta oli perustamassa Malin liittovaltiota tammikuussa 1959, mutta liittyi huhtikuussa Félix Houphouët-Boignyn johtamaan Länsi-Afrikan ententeen. Norsunluurannikosta tuli tärkeä vaikuttaja Ylä-Voltan politiikassa.[22]

Vuoden 1959 vaaleissa PDV sai lainsäädäntökokoukseen 69 paikkaa ja Parti du regroupement africain kuusi. Pääministeriksi uudelleen valittu Yaméogo ryhtyi toteuttamaan itsevaltaista politiikkaa ja kielsi opposition toiminnan. Yleisen käsityksen mukaan Ylä-Volta ei ollut valmis itsenäisyyteen, mutta se itsenäistyi vastahakoisesti[23] 5. elokuuta 1960.[24]

Lähteet muokkaa

  • Englebert, Pierre: Burkina Faso: Unsteady Statehood in West Africa. New York: Routledge, 2018. ISBN 978-0-8133-3680-0. (englanniksi)
  • Harsch, Ernest: Burkina Faso: A History of Power, Protest and Revolution. London: Zed, 2017. ISBN 978-1-78699-136-2. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Britannica Book of the Year 1953, s. 249. Encyclopædia Britannica, 1953. (englanniksi)
  2. ↑ Englebert, s. 10–12.
  3. ↑ Englebert, s. 16–17.
  4. ↑ Englebert, s. 12–16.
  5. ↑ Englebert, s. 18–19.
  6. ↑ a b Instruments de recherche en ligne: Bobo Dioulasso Archives nationales d’outre-mer. Viitattu 27.2.2021. (ranskaksi)
  7. ↑ Englebert, s. 20.
  8. ↑ French West Africa. Volume II: The Colonies, s. 228–229. Oxford: Naval Intelligence Division, 1944. (englanniksi)
  9. ↑ Englebert, s. 20–21.
  10. ↑ Englebert, s. 22–23.
  11. ↑ Instruments de recherche en ligne: Haute-Volta Archives nationales d’outre-mer. Viitattu 27.2.2021. (ranskaksi)
  12. ↑ Englebert, s. 23.
  13. ↑ Englebert, s. 23–25.
  14. ↑ Englebert, s. 25–27.
  15. ↑ Englebert, s. 30.
  16. ↑ Englebert, s. 27–28.
  17. ↑ Englebert, s. 28.
  18. ↑ Englebert, s. 30–31.
  19. ↑ Harsch, s. 19.
  20. ↑ Englebert, s. 31–32.
  21. ↑ Englebert, s. 32–33.
  22. ↑ Englebert, s. 33–34.
  23. ↑ Englebert, s. 34–36.
  24. ↑ Harsch, s. 21.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ranskan_Ylä-Volta&oldid=22084121”