Rajageminaatio

suomelle ja italialle tyypillinen äänneilmiö

Rajakahdennus eli rajageminaatio tai alku- tai loppukahdennus (joskus myös jäännöslopuke, aspiraatio tai loppuhenkonen) on suomen kielelle tyypillinen sandhi-ilmiö eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö.

Rajakahdennus näkyy seuraavan sanan alkukonsonantin geminoitumisena: esimerkiksi mene pois äännetään "meneppois" [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt glottaaliklusiili: [meneʔ ʔulos]. Rajakahdennus vaikuttaa myös yhdyssanan osien rajalla ja liitepartikkelien edellä, kuten [sɑdekːatos] ja [rikkɑillekːin].[1]

Historiallisesti rajakahdennuksen laukaisevat muodot ovat päättyneet konsonanttiin tai esimerkiksi h-äänteeseen, joka on kuitenkin kadonnut nykykielestä.[2] Kielitieteellisessä tekstissä rajakahdennuksen laukaisijaksi voidaan olettaa "x-morfeemi", joka merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi sadex.[3]

Rajakahdennuksen esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:[4]

  • sellaisten e-päätteisten nominien yksikön nominatiivi, jotka taipuvat kuin vene - veneen eli joiden yksikön taivutusmuodoissa on pitkä e: sadex, puoluex, rannexkello
  • nominien allatiivi: meillex, lapsillex, minullexkin
  • muodot, joihin sisältyy yksikön tai monikon 3. persoonan possessiivisuffiksi nsa tai nsä: lapsensax, isänsäx
  • kaikilla verbeillä seuraavat muodot:
  • adverbit, joiden lopussa on johdin -nne, -tse (prolatiivi), tai -sti, esim. tännex, meritsex, kauniistix.
  • eräät yksittäiset sanat kuten itsex, kiinnix, perätix

Muita muotoja, joissa rajakahdennus saattaa esiintyä yleiskielisessäkin puheessa, joskaan ei kaikilla puhujilla, ovat:

  • passiivin 2. partisiipin yksikön nominatiivi: tehtyx, sanottux
  • adjektiivien komitatiivi: suurinex silmineen
  • -lti -loppuiset adverbit: laajaltix
  • yksittäisiä sanoja kuten irtix, kolmex.

Alueellinen vaihtelu Suomessa

muokkaa

Rajageminaation esiintymisessä on alueellista vaihtelua:

Kirjoitustapoja

muokkaa

Jäännöslopuketta ei merkitä nykyään oikeinkirjoituksessa, mutta 1800-luvulla oli useita yrityksiä sen merkitsemiseksi. Merkiksi ehdotettiin heittomerkkiä sekä k- ja h-kirjaimia, esimerkiksi sormeta', sormetah, sormetak (sormetta). Usein merkittiin liitepartikkelin alkukonsonantin kahdentuminen kuten sanassa omillekkin.[7]

Lähteet

muokkaa
  • ISK = Hakulinen, Auli & Vilkuna, Maria & Korhonen, Riitta & Koivisto, Vesa & Heinonen, Tarja-Riitta & Alho, Irja: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-557-2 VISK: Ison suomen kieliopin verkkoversio.
  • Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5
  • Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. (4. painos) Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 1998. ISBN 951-45-8117-2
  • Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta!. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8
  • Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish Sound Structure. Phonetics, Phonology, Phonotactics and Prosody. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8984-2 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ISK §34, Suomi et al. s. 44.
  2. ISK §34.
  3. Karlsson 1983 s. 349, Suomi et al. s. 44.
  4. ISK §34–35, Lyytikäinen 2020, 134.
  5. Lyytikäinen 2020, 135–136.
  6. Lyytikäinen 2020, 140–141.
  7. Lehikoinen & Kiuru, s. 61–73.