Pihka

puun erittämä aine

Pihka on enimmäkseen terpeeneistä koostuvien eteeristen öljyjen ja hartsien seos, jota kasvit erittävät pihkasolujen välissä oleviin pihkaonteloihin ja -tiehyisiin.[1] Kasvin haavoihin valuva pihka suojaa sitä bakteereilta sekä tuhohyönteisiltä ja -sieniltä. Männyn ja kuusen pihka on väriltään kellertävää. Tavallista havupuiden pihkaa ei pidä sekoittaa meripihkaan, joka on fossiilista pihkaa. Aikaisemmilla vuosisadoilla pihkaa pureksittiin purukumin lailla.

Pihkaa männyn kuorella
Boswellia-suvun puiden pihkasta tehtyä olibaanihartsia.

Pihkaa kehittyy pääasiassa puumaisissa siemenkasveissa. Pihkan koostumus ja määrä vaihtelevat sijaintinsa mukaan. Fysiologinen pihka toimii puun ravintovarastona ja se sijaitsee puun elävissä tylppy- eli parenkyymisoluissa. Fysiologinen pihka koostuu rasvoista, vahoista sekä näiden komponenteista kuten rasvahapoista. Patologiseksi pihkaksi kutsutaan sydänpuun, kuoren ja havupuiden pihkatiehyeiden uuteaineita. Patologinen pihka suojelee puuta mikrobien ja hyönteisten aiheuttamilta vioittumilta ja se sisältää enimmäkseen fenolisia yhdisteitä ja terpenoideja, joita edustavat lähinnä monoterpeenit ja diterpenoidit. Sydänpuupihka on erilaista ja sen tarkoituksena on suojella puun ydintä.[2]

Kalluspihka on kallussolukon erittämää pihkaa ja sen eritys alkaa kun puu saa pintavaurion. Kalluspihka muodostaa vauriokohtaan ensimmäisen suojaavan kerroksen.[2]

Kalluspihka ja patologinen pihka poikkeavat koostumukseltaan lähes täysin toisistaan. Kalluspihka koostuu 4-hydroksikanelihaposta, lignaaneista ja lignaanien estereistä. Patologinen pihka puolestaan koostuu pelkästään hartsihapoista.[2]


Pihka lääkinnässäMuokkaa

Kuusen pihkaa on käytetty ihotautien lääkinnässä. Kuusenpihkavoide on saanut Lääkelaitokselta myyntiluvan.[3]

Ensimmäinen suomalainen maininta pihkasta lääkkenä on Benedictus Olain lääkärikirjassa vuodelta 1578. Siinä sitä suositeltiin säärihaavoihin. Sitä on perinteisesti käytetty palovammoihin, paiseisiin ja ihottumiin. Männynpihkan ominaisuudet eivät ole yhtä hyviä.[4]

Lääkäri Arno Sipponen on tehnyt pihkasta väitöskirjan.[5] Hän tutustui pihkahoitoon Kolarissa, jossa sillä parannettiin vanhuksen painehaava, vaikka oli jo määrätty amputointi. Pohjois-Suomessa pihkahoito on aktiivisessa käytössä.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Metsälä, Harri: Pihka. Helsinki: Kustantajat Sarmala: Rakennusalan kustantajat, 2001. ISBN 951-664-074-5.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pihka.
Tämä kasveihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.