Wikipedia

Neuvostoliiton elokuva

Elokuva Neuvostoliitossa oli varsinkin Neuvostoliiton valtion alkuvuosikymmeninä tärkeä propagandakeino aikansa uusimpana ja kiinnostavimpana joukkotiedotuksen välineenä. Stalinin kuoleman 1953 jälkeen elokuvatuotanto alkoi vähitellen monipuolistua ja propagandaelokuvista muodostua vain yksi neuvostoelokuvan monista genreistä. Silti koko elokuvatuotannolta vaadittiin lajityypistä riippumatta ja muun Neuvostoliiton kulttuurin tavoin sosialistisen realismin ihanteiden kunnioittamista.

Moskovaan vuonna 1919 perustettu VGIK oli maailman ensimmäinen elokuvakoulu.

Neuvostoliitto oli Yhdysvaltojen ja Intian ohella yksi maailman suurimpia elokuvatuottajamaita, Stalinin vuosia lukuun ottamatta. Elokuvia myös käytiin katsomassa ahkerasti: vielä 1980-luvullakin, katsojamäärien oltua jo pitkään laskussa, jokainen neuvostokansalainen kävi elokuvateatterissa keskimäärin 16 kertaa vuodessa[1]. Alan ylimpänä instituutiona toimi vuodesta 1963 valtionkomitea Goskino, joka huolehti sekä elokuvien tuotannosta että niiden tarkastuksesta ja hyväksymisestä esitettäviksi. Sen edeltäjiä olivat ensimmäinen Goskino vuoteen 1924, sitten Sovkino 1924–1930, sitten Sojuzkino 1930–1933, sitten elo- ja valokuvatuotannon valtiondirektoraatti GUKF, vuodesta 1939 elokuva-asioiden keskuskomitea ja vuosina 1946–1963 elokuvaministeriö[2].

Elokuva tsaarinajan Venäjällä

muokkaa

Venäjän keisarikunnassa oli vilkasta elokuvatoimintaa jo ennen Neuvostoliiton syntymistä. Elokuvateattereita oli nelisen tuhatta ja elokuvien tuojana ja levittäjänä toimivat erityisesti ranskalaiset Gaumont ja Pathé.[3][4] Ensimmäinen Venäjällä tehty elokuva oli ranskalaisten Lumièren veljesten filmitallenne Nikolai II:n kruunajaisista 1896. Venäjän ensimmäisenä näytelmäelokuvana pidetään Suomen suuriruhtinaskunnassa tehtyä 20-minuuttista elokuvaa Salaviinanpolttajat (1907)[5]. Maailman ensimmäinen pitkä ”kokoillan elokuva” oli vuonna 1911 ensi-iltansa saanut Oborona Sevastopolja[6]. Vuonna 1907 Aleksandr Drankov perusti Venäjän ensimmäisen elokuvastudion Pietariin. Vuosina 1913–1916 Venäjällä tehtiin 300–500 elokuvaa joka vuosi[7] Ensimmäinen virolainen elokuva Karhujaht Pärnumaal nähtiin 1914, ensimmäinen armenialainen Pod vlastju kurdov 1915[8]. Tsaarinajan suurimpana venäläisenä elokuvantekijänä pidetään Jevgeni Baueria, joka teki vuosina 1913–1917, ollessaan jo yli 50-vuotias,[9] kymmeniä elokuvia.

Elokuva Neuvostoliiton alkuvuosina

muokkaa

Vuoden 1917 vallankumous romahdutti elokuvatuotannon hetkeksi. Sen seurauksena suuri joukko elokuva-alan ammattilaisia muutti maasta pois, ja bolsevikkihallitus valjasti elokuvan muiten kulttuurimuotojen tavoin puoluekoneiston käyttöön. Lenin näki uuden viestintämuodon vahvuuden propagandan levittämisessä ja totesi: ”Kaikista taiteista elokuva on meille tärkein.”[10]

Ensimmäinen vallankumouksen jälkeen valmistuneista filmeistä oli jo ennen vallankumousta mainetta saavuttaneen Jakov Protazanovin Isä Sergius vuodelta 1918[11]. 1920-luvun mittaan neuvostostudioissa tehtiin 670 elokuvaa[12].

1920-lukua pidetään avantgardistisen neuvostoelokuvan kultakautena,[13] tunnettuina esimerkkeinä Panssarilaiva Potemkin (1925) ja Mies ja elokuvakamera (1929). Elokuvataiteen merkittävimpiä keksintöjä on montaasiteoria, oppi elokuvan leikkauksesta, jonka kehittivät neuvostoliittolaiset Sergei Eisenstein, Vsevolod Pudovkin, Oleksandr Dovženko ja Lev Kulešov. Vuonna 1919 perustettu Moskovan valtiollinen elokuvainstituutti VGIK oli maailman ensimmäinen elokuvakoulu[3].

Komedioita tuotettiin 1920-luvulla Neuvostoliitossa suhteellisesti enemmän kuin koskaan myöhemmin, esimerkkinä englantilaista sukujuurta olleen Boris Barnetin Tyttö ja hatturasia (1927), kepeä tarina asuntoa etsivästä nuorestaparista, jonka ongelmat ratkeavat arpajaisvoiton avulla. Vuonna 1928 Neuvostoliiton ensimmäinen viisivuotissuunnitelma teki elokuvatuotannosta täysin puolueen ohjaamaa. Elokuvien sisällön piti olla ideologisesti soveliasta eli esitellä neuvostojärjestelmän saavutuksia. Sopimattomia elokuvia alettiin kieltää ja hyllyttää ja tuotanto romahti. Vuonna 1930 tehtiin 128 elokuvaa, mutta vuonna 1933 enää 29. Vaikka elokuvia tehtiin vähemmän, lippuja myytiin silti kovasti, koskapa elokuvissa käynti oli yksi harvoista huvituksista. Tuotantomäärät kääntyivät nousuun vasta aivan 1950-luvun lopulla.[14]

Yksi neuvostoelokuvan erityispiirre olivat Venäjän sisällissotaa 1918–1920 kuvaavat aiheet, joiden filmatisoinnit saivat vaikutteita Hollywoodin lännenelokuvista. Niistä ensimmäisiä oli Ivan Perestianin georgialaiselokuva Krasnyje djavoljata (1922), jossa ukrainalaispoika lukee James Fennimore Cooperin kirjaa ja kuvittelee olevansa intiaanien takaa-ajama samalla, kun anarkistijoukko hyökkää pojan kotikylään[13].

1930-luku

muokkaa
 
Komedian Volga-Volga (1938) on sanottu olleen Stalinin suosikkielokuva.[15].

Vuosikymmen alkoi vuonna 1930 ensi-iltansa saaneella Oleksandr Dovženkon tunnetuimmalla elokuvalla Maa[16]. Usein sanotaan, että 1920-luvulta 1930-luvulle siirryttäessä Neuvostoliiton elokuvan kultakausi vaihtui ”stalinistiseen keskinkertaisuuteen” maan yleisen poliittisen tilanteen myötä. Elokuvateatterien määrä maassa kuitenkin kasvoi noin kahdesta tuhannesta vuonna 1925 ennätykselliseen yli 29 000:een vuonna 1934. Elokuvista saatettiin tuottaa parikin tuhatta esityskopiota. Ulkomaisten elokuvien maahantuonti oli loppunut 1920-luvun mittaan lähes kokonaan. Vuosina 1933–1940 tuotettiin (tai päästettiin sensuurista levitykseen hyllytyksen sijasta) 308 elokuvaa, joista 54 oli lastenelokuvia ja seuraavaksi yleisimpinä genreinä historialliset spektaakkelit ja vallankumouksen ja sisällissodan tarinat.[17]

1930-luvun sisällissotakuvauksia olivat Jefim Dziganin Kronstadt (1936), Aleksandr Zarhin ja Josef Heifitsin Aamunkoi Nevalla (1936) ja Stalininkin suosittelema Vasiljev-veljesten Tšapajev (1934). Jarkko Silénin mukaan sisällissotakuvaukset olivat neuvostoelokuvan ritualistisin lajityyppi, ”ne toivat katsojien eteen neuvostovaltion ratkaisevat alkuhetket tekoajankohtansa käsitysten mukaisena myyttinä, jonka katsomisriitti pyhitti neuvostovallan jatkumisen”.[13]

Vuonna 1931 valmistui Neuvostoliiton ensimmäinen äänielokuva, Nikolai Ekkin Passi elämään. Äänen tulo merkitsi komediaelokuvan muuttumista paljolti musiikkikomediaksi. Lajityypin ensimmäinen edustaja oli Grigori Aleksandrovin Iloiset pojat (1934). Musiikkikomediat loppuivat toiseen maailmansotaan jatkuakseen vasta niinsanotun suojasään kaudella, jonka ensimmäinen musikkikomedia oli Eldar Rjazanovin debyyttielokuva Karnevaaliyö (1956)[13]. Rjazanov jatkoi komedioiden ja musikaalien tekemistä vuosikymmeniä. Toinen suosittu musikkielokuvan laji Neuvostoliitossa olivat balettielokuvat, joita ei pidetä elokuvallisesti kovin kiinnostavina.[13] 1930-luvun suurtuotantoihin kuuluu Mark Donskoin ohjaama Maksim Gorkin omaelämäkerralliseen trilogiaan perustuva elokuvasarja (1938–1940)[18].

1930-luvun puolivälissä maan elokuvatuotanto jaettiin kolmeen lohkoon: Mosfilm tuotti viihteellisiä suuren yleisön elokuvia, Lenfilm kokeellisempia ja Sojuzdetfilm (ent. Mežrabpom, myöh. Gorkin elokuvastudio) lastenelokuvia, minkä lisäksi eri neuvostotasavalloissa säilyi omia studioita. Sojuzkinon johtajia ja ohjaajia vieraili tutustumassa länsimaiseen elokuvatuotantoon muun muassa Berliinin UFA-studioilla. Alettiin suunnitella suurta studioaluetta Kinogorodia Mustanmeren rannalle, mutta hanke ei toteutunut suurten kustannusten ja aikakauden poliittiseen rauhattomuuden takia.[13]

Toisen maailmansodan vuosina 1942–1945 Neuvostoliitossa tehtiin 70 aikuisyleisön elokuvaa (tähän eivät sisälly tiede-elokuvat eivätkä konserttitaltioinnit). Niistä 48 oli sotaelokuvia ja 21 historiallisia tai romaaniklassikoihin perustuvia. Sotaelokuvat olivat kotirintamapropagandaa, joissa usein esiintyi myös keskeisiä naisrooleja.[19]

Toisen maailmansodan jälkeen

muokkaa

Sodan jälkeen ideologinen ote elokuvaan kiristyi entisestäänkin, keskeisenä vaikuttajana pääideologi Andrei Ždanov. Elokuvia tuli yhä vähemmän, esimerkiksi vuonna 1951 vain yhdeksän. Niistä suuri osa oli suurmiesten elämäkertoja tai teatteri- ja operettiesitysten elokuvasovituksia. Stalin piti kovasti Julien Duvivierin Yhdysvalloissa ohjaamasta elokuvasta Unohtumaton valssi (1938), joka kertoo Johan Straussin elämästä. Ehkä siitä syystä neuvosto-ohjaajat tekivät Stalinin elinaikana monia elokuvia venäläissäveltäjien elämästä, kuten Mihail Glinkasta kertova Säveltäjä Glinka (1946), Modest Musorgskista kertova Ikuisia säveliä (1950) ja Nikolai Rimski-Korsakovista kertova Elämäni lumous (1952). Samoihin aikoihin elokuviin tuli aiheeksi kylmä sota ja amerikkalaisuuden vastustus, esimerkkeinä Grigori Aleksandrovin Kohtaus Elbellä (1949) ja Mihail Rommin Salainen tehtävä (1950).[20]

Suojasään vuodet

muokkaa
 
Moskovan Metropol-elokuvateatterin valomainos vuonna 1964.

Toista maailmansotaa alettiin neuvostoelokuvissa kuvata enemmän ja vapaammin vasta Stalinin kuoleman jälkeisinä suojasään vuosina eli Nikita Hruštšovin valtakaudella. Aiheeksi tulivat sodan kauheat seuraukset myös omille kansalaisille ja jopa Neuvostoliiton sodanjohdon arvostelu. Mihail Kalatozovin Cannesin Kultaisella palmulla palkittu Kurjet lentävät (1957) uskalsi kuvata häpeää, Andrei Tarkovskin Ei paluuta (1962) katkeruutta. Arkirealismin ja tavallisten ihmisten kuvaaminen nosti muutenkin suosiotaan, esimerkkeinä Josif Heifitsin Tuulilasin takaa (1955), Grigori Tšuhrain Vain neljä päivää (1959) ja Sergei Bondartšukin Ihmisen kohtalo (1959).[21]

Anton Timošinin Taistelu raketeista (1964) oli yritys tehdä länsityylistä agenttielokuvaa. Myös sisällissotakuvaukset jatkuivat suojasään vuosina, kuten Samson Samsonovin erityisen paljon western-vaikutteita sisältänyt Tuliset virstat (1957)[13]. 1960-luvulla maahan tuotiin myös valikoidusti ulkomaisia elokuvia, kuten Billy Wilderin komedia Piukat paikat.[22]

Suojasää suosi myös maan oman komediatuotannon paluuta, ja sitä seurannut Brežnevin valtakausi jatkoi trendiä. Komedioiden vahvimmaksi tekijäksi nousi Leonid Gaidai muun muassa elokuvillaan 12 tuolia (1971), Mihail Bulgakovin tarinaan perustuva Iivana Julma vaihtaa ammattia (1973) ja Briljanttikäsi (1969). Vuonna 1980 valmistui Gaidain yhdessä Risto Orkon kanssa ohjaama suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyökomedia Tulitikkuja lainaamassa.[13]

Neuvostoliiton eri puolilla oli 1960-luvulla parikymmentä pitkiä elokuvia tuottavaa yksikköä. Suurin oli Mosfilm, noin 25 elokuvaa vuodessa, toisena Lenfilm noin 15 elokuvalla. Ukrainalainen ja georgialainen studio tuotti kukin kymmenkunta elokuvaa vuodessa. Kun vuonna 1960 valmistui 115 pitkää neuvostoelokuvaa, vuonna 1970 niitä tuli 134, minkä lisäksi tuotettiin yli 50 animaatiota, tuhatkunta lyhytelokuvaa ja kymmeniä tiedefilmejä.[23]

Eteläisten neuvostotasavaltojen paikallisissa elokuvastudioissa tehtiin 1960-luvulla persoonallisia elokuvia, kuten armenialaisen Sergei Paradžanovin runolliset Menneitten sukupolvien varjot (1964) ja Granaattiomenan väri (1968). Georgiassa työskentelivät Otar Ioseliani ja Tengiz Abuladze, joka teki aluksi dokumentteja Georgian kansanperinteestä ja sitten monia palkittuja näytelmäelokuvia.[22] Muita eri kansallisuuksista kertovia 1960-luvun elokuvia olivat Andrei Mihalkov-Kontšalovskin kirgiisiläinen Ensimmäinen opettaja (1965) ja Juri Iljenkon ukrainalainen Mustalla merkitty valkea lintu (1971).[23]

1970- ja 1980-luku

muokkaa
 
Postimerkki vuodelta 1979 muistuttaa neuvostoelokuvan 60-vuotisjuhlasta.

1970-luvulle tultaessa elokuvia tehtiin Neuvostoliitossa paljon, noin 150 vuodessa, mutta sensuuri ja byrokraattien ylivarovaisuus lisääntyivät ja aiheuttivat ”esteettistä suvaitsemattomuutta”, suoranaisia noitavainoja ja eristäytymistä muiden maiden elokuvataiteesta[24]. Toisaalta kansainvälisiä menestyksiäkin oli enemmän kuin koskaan, kuten elokuva Punainen heisipuu (1974), joka sai kolme palkintoa Berliinin elokuvajuhlilla[25] Japanilaisyhteistyönä tehty Akira Kurosawan ohjaama Dersu Uzala (1975) ja Vladimir Menšovin romanttinen draama Moskova ei usko kyyneliin (1979) saivat kumpikin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin[26]. Kansainvälisesti menestyksekkäin, vaikka kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlilla palkintoja monella elokuvallaan. Toinen Cannesissa menestynyt neuvostoliittolainen oli uransa yhteistöillä Tarkovskin kanssa aloittanut Andrei Kontšalovski.

1970-luvun menestyksekkäitä neuvostoelokuvia olivat myös Stanislav Rostotskin sotafilmi Ja ilta oli rauhaisa (1972) sekä Emil Loteanun Lautaarit (1972) ja Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (1975). 1980-luvun alkupuoliskolta tunnetaan kansainvälisesti muun muassa Elem Klimovin Agonia (1981) ja Tule ja katso (1985).[27].

Perestroikan alkuvaiheissa 1986 Neuvostoliiton elokuvantekijöiden liiton vanhakantainen johto korvattiin uusilla voimilla ja puheenjohtajaksi tuli Elem Klimov[28]. Uutta historiantulkintaa edusti muun muassa Marina Babakin palkittu dokumenttielokuva Marsalkka Zhukov – sivuja elämäkerrasta (1984)[27]. 1980-luvun loppupuolella elokuvan kentälle tuli sosiaalista analyysia tekeviä ja nuorisoaiheisia elokuvia, joissa saatettiin näyttää neuvostotodellisuutta myös kaikessa kurjuudessaan.[29] Vitali Kanevskin Maahan – liikkumatta – ylös uudelleen! kertoo Siperian katulasten oloista ja voitti Cannesissa 1990 parhaan esikoiselokuvan palkinnon[30]. Myös aiemmin kiellettyjä elokuvia vapautettiin sensuurista, kuten 1930-lukua uudella tavalla käsittelevä, vuosina 1979–1983 kuvattu Ystäväni Ivan Lapšin, joka sai esitysluvan 1984 ja valittiin kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi neuvostoelokuvaksi.[31] Elem Klimovin vuonna 1964 valmistunut, neuvosto-oloja rivien välissä kritisoinut lasten kesäleiristä kertova komedia Tervetuloa, tai ulkopuolisilta pääsy kielletty esitettiin kotimaassaan vasta Neuvostoliiton lakkautuksen jälkeen 1990-luvulla[32].

Neuvostoelokuvan viime vuodet toivat yleisön nähtäville länsimaissa jo paljon käsiteltyjä aiheita, kuten huumeet (Neula, 1988) ja prostituution (Ruplahuora, 1989). Vuonna 1988 valmistunut Pikku Veera oli ensimmäinen neuvostoelokuva, joka sisälsi seksikohtauksia.[33][34][35]

Henkilökulttielokuvat

muokkaa
 
Lenin-elokuvan juliste vuodelta 1981.

Erityisesti vallankumouksen tasakymmenjuhlavuosina Neuvostoliitossa tehtiin palvovia elokuvia Leninistä. Ensimmäinen oli Sergei Eisensteinin Lokakuu (1928), jota seurasivat Mihail Rommin Stalinin määräyksestä tekemät Lenin lokakuussa (1938) ja Lenin 1918 (1939), jossa Stalin itse ilmestyy tarinaan loppupuolella pelastamaan Leninin ja Jakov Sverdlovin pulasta. Myöhempiä Lenin-elokuvia olivat Kertomuksia Leninistä (1958), Lenin Puolassa (1966) ja Lenin Pariisissa (1981).[13]

Stalinin roolia erikoistui näyttelemään Mihail Gelovani vuoden 1938 Gorki-trilogiasta lähtien. Hänen myöhempiä Stalin-roolejaan olivat Vala (1946), Berliini kukistuu 1 ja 2 (1949), ja Unohtumaton vuosi 1919 (1952).[36]

Myös muista neuvostojohtajista tehtiin elokuvia, kuten Leonid Brežnevin 70-vuotispäivää juhlistanut dokumentti Kommunistin elämäntaival (1976)[27].

Lastenelokuva

muokkaa

1930-luvun lopulta 1940-luvun loppuun Neuvostoliitossa toimi erityinen lasten- ja nuortenelokuvien tuotantoyhtiö Sojuzdetfilm.[37] Tuolloin noin joka kuudes neuvostoelokuva oli suunnattu lapsille tai nuorille.[38] Sojuzdetfilmin perintöä lastenfilmien teossa jatkoi yhä toimiva Gorkin elokuvastudio Moskovassa.

Neuvostoliittolaisia animaatiostudioita olivat Sojuzmultfilm, ukrainalainen Kijevnautšfilm ja moskovalaisen Studio Ekranin osasto nimeltä Multtelefilm. Suomessakin nähtyjä animaatioelokuvia ovat muun muassa Taika-avain (1960) ja Siili sumussa (1975).

Neuvostoliitossa tehtiin monia omia elokuva- ja televisiosovituksia länsimaisten kirjailijoiden kuten Mark Twainin, H. C. Andersenin ja Jules Vernen tarinoista, jos ne sopivat sosialistiseen ideologiaan.[38] Lastenelokuvia tuotettiin myös neuvostoliittolais-länsimaisina yhteistyöhankkeina, esimerkkeinä George Cukorin ohjaama Lintu sininen sekä ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tuotettu, Vladimir Grammatikovin ohjaama Astrid Lindgren -tarina Mio, poikani Mio (1987). Rudyard Kiplingin tarinaan perustuva satuelokuva Rikki-Tikki-Tavi (1965) tehtiin yhteistyössä intialaisten kanssa.[39] Suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä syntyi Sampo (1959), jota esitettiin paljon myös suomalaiskouluissa.

1970-luvun tunnetuimpia neuvostoelokuvia on koko perheen surullinen koiratarina Bim mustakorva, joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden 1978.[40]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Otava, 1998. ISBN 951-1-14868-0
  • Graffy, Julian 1998. ”Cinema”. Teoksessa Russian Cultural Studies – An Introduction. Toim. Kelly, Catriona & Shepherd, David. New York: Oxford University Press. Kirja Internet Archivessa
  • Rollberg, Peter: Historical Dictionary of Russian and Soviet Cinema. Rowman & Littlefield, 2016. ISBN 9781442268425 Teos Google Booksissa (viitattu 25.4.2018). (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Bagh 1998, s. 610.
  2. ↑ Graffy 1998, s. 174, 178.
  3. ↑ a b History of Film > The Soviet Union Britannica.com. Viitattu 19.2.2023.
  4. ↑ Bagh 1998, s. 56.
  5. ↑ Nyrkkeily vaihtui pontikkaan – Juho Kuosmasen elokuvassa pulputtaa nyt viinapannu Yle Uutiset. 14.3.2017. Viitattu 17.4.2024.
  6. ↑ Rollberg 2016, s. xiii, xxiii.
  7. ↑ Graffy 1998, s. 165–167.
  8. ↑ Rollberg 2016, s. xxiiv.
  9. ↑ Bagh 1998, s. 61.
  10. ↑ Bagh 1998, s. 122.
  11. ↑ Graffy 1998, s. 166.
  12. ↑ Graffy 1998, s. 173.
  13. ↑ a b c d e f g h i Jarkko Silén: Sotaa, rauhaa ja rakkautta – neuvostoelokuvan lajityyppejä Wider Screen. 1/2002. Film-O-Holic.com. Viitattu 30.4.2018.
  14. ↑ Graffy 1998, s. 174.
  15. ↑ Volga, Volga avclub.com. Arkistoitu 5.6.2011. (englanniksi)
  16. ↑ Bagh 1998, s. 137.
  17. ↑ Bagh 1998, s. 257–258.
  18. ↑ Bagh 1998, s. 264.
  19. ↑ Graffy 1998, s. 179–180.
  20. ↑ Graffy 1998, s. 181.
  21. ↑ Graffy 1998, s. 182–183.
  22. ↑ a b Graffy 1998, s. 184.
  23. ↑ a b Bagh 1998, s. 500.
  24. ↑ Graffy 1998, s. 185.
  25. ↑ Awards 1975 Fipresci. Viitattu 22.4.2018.
  26. ↑ Awards Database, Oscars.org. Viitattu 19.2.2023.
  27. ↑ a b c Neuvostoelokuvan vuosikymmenet, Esittelevä elokuvaluettelo 2017. Oulun elokuvakeskus. Viitattu 19.2.2023.
  28. ↑ Immonen, Petri: Neuvostoelokuvia ei tehdä katsojille, arvioi Cahiers du Cinéma -lehti. Helsingin Sanomat, 13.2.1990, s. 50. Näköislehti (maksullinen).
  29. ↑ Graffy 1998, s. 188.
  30. ↑ Ylänen, Helena: Kultaisen palmunlehvän metsästys. Helsingin Sanomat, 9.5.1992, s. 66. Näköislehti (maksullinen).
  31. ↑ Graffy 1998, s. 189.
  32. ↑ Кино 'Экран' Elokuvakerho 'Ekran' Peda.net. 23.4.2015. Tampereen yhteiskoulun lukio. Arkistoitu 19.2.2023. Viitattu 19.2.2023.
  33. ↑ Anthony, Bill: 12 Best Soviet Movies From The Perestroika Period Glocalbuzz. 19.3.2020. Arkistoitu 19.2.2023. Viitattu 19.2.2023.
  34. ↑ Fränti, Mikael: Kohutussa Pikku Veerassa on tempoilevaa sukupolvikapinaa ja todenmakuista avoimuutta. Helsingin Sanomat, 30.9.1989, s. 27. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  35. ↑ Fränti, Mikael: Pikku Veera neuvostotodellisuudessa. Helsingin Sanomat, 26.8.1990, s. 121. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  36. ↑ Bagh 1998, s. 323.
  37. ↑ Sojuzdetfilm Elonetissä
  38. ↑ a b Kenez, Peter: Cinema and Soviet Society: From the Revolution to the Death of Stalin, s. 146. I.B.Tauris, 2001. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.6.2017).
  39. ↑ Rikki-Tikki-Tavi (1965) Elonet.
  40. ↑ Rumbin, Hanne-Mari: Bim – Mustakorva Elokuvaosasto Mahorkka ja Siansorkka ry. Suomi–Venäjä-Seura. Viitattu 20.2.2023.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Lawton, Anna: Kinoglasnost: Soviet Cinema in Our Time. CUP Archive, 1992. ISBN 9780521388146
  • Plahov, Andrei: Neuvostoelokuva. Moskova: APN 1990. Suom. Pekka Forsstedt.

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Mahorkka & Siansorkka, esittelyjä neuvostoliittolaisista elokuvista, Suomi-Venäjä-seuran Turun piirijärjestö.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neuvostoliiton_elokuva&oldid=22697839”