Mod (nuorisokulttuuri)

brittiläinen 1960- ja 1970-lukujen nuorisokulttuuri

Mod (engl. the Mods, sanasta ”modernist”) on Lontoossa 1950-luvun lopulla syntynyt nuorisokulttuuri, joka vaikutti pääasiassa 1960-luvulla, mutta jolla yhä on kannattajia. Mod-kulttuuri elpyi 1970-luvun lopun Britanniassa ja on nykyisin kultti-ilmiö monissa eri maissa.

Target on mod-kulttuurin tunnus, joka pohjautuu Royal Air Forcen rengaskuvioon.

Modien vaatetus sai vaikutteita Yhdysvalloista, Ranskasta, Italiasta ja Länsi-Intiasta. Tunnusmerkkinä olivat myös italialaiset skootterit. Modit suosivat yhdysvaltalaista jazzia, rhythm and blues -musiikkia sekä soulia. Modien suosimista paikoista tärkeimpiä olivat Carnaby Street ja myöhemmin King’s Road. Shepherd’s Bush ja Soho olivat konserttien ja yökerhojen keskuksia. Suosituimpien yökerhojen listalla olivat myös The Scene, The Falmingo ja The Marquee. Alun perin mod-kulttuuri yhdistettiin yökerhoissa juhlimiseen, usein huumeiden vaikutuksen alaisena. Valtamedia alkoi käyttää 1960-luvun puolivälissä termiä mod kuvaamaan kaikkea suosittua, muodikasta ja modernia.  

1970-luvun lopulla Isossa-Britanniassa syntyi uusi mod-liike nimeltään Mod Revival. Sitä seurasi liikkeen elvytys Pohjois-Amerikassa 1980-luvun alussa, erityisesti eteläisessä Kaliforniassa. Samoihin aikoihin Ruotsissakin syntyi vastaavanlainen ”mod revival” popyhtyeiden, kuten The Moderns Mops ja Babysnakes, myötä. Modit kokoontuivat muun muassa Ystadissa ja Öölannilla. Nykyään liike ilmenee skootterikerhon (Stockholm Mods Scooter Club) myötä, ja kannattajat käyvät juhlimassa yökerhoissa.

HistoriaMuokkaa

Mod-kulttuurin juuret ulottuvat 1950-luvun “modernismiin”, jolla kuvaillaan nuorisoa, joka kuunteli modernia jazzia. Moderni jazz on yhteisnimike eri genreille, kuten cool jazz, hardpop ja modal jazz. Monelle nämä genret tulivatkin tutuiksi, kun 1950-luvun loppupuolella bluesaalto pyyhkäisi Ison-Britannian ylitse. Yhdysvaltalaiset jazzartistit soittivat usein bluesklubeilla ja löysivät näin uutta yleisöä: nuoria, valkoisia miehiä. Tämä oli täysin uutta ja toista kuin Yhdysvalloissa, jossa rotuerottelu vielä vaikutti. Näiden nuorten sanotaan olevan ensimmäisiä brittiläisiä modeja, ennen kuin käsite ”mod” edes oli olemassa.

1960-luvun moditMuokkaa

 
Modien stereotyypit skootterilla parkoissaan.

Mod-kulttuurin katsotaan heijastaneen elintason kasvua, joka mahdollisti brittiläisille työväenluokan ja alemman keskiluokan nuorille oman ekslusiivisen tyylikultin luomisen. Modit pyrkivät kohti itsetietoisen modernia ja vauhdikasta elämäntapaa, johon kuuluivat nopeasti muuttuvien pukeutumiskoodien mukainen nuorekasta tyylikkyyttä tavoitteleva vaatetus, skootterit ja uudenlainen, valtavirrasta eroava populaarimusiikki. Modit olivat ensimmäinen eurooppalainen nuorisoliike, joka kuunteli jamaikalaista musiikkia (ska). Modien suosikkeja olivat myös eräät lontoolaiset rockyhtyeet, kuten The Who ja Small Faces. Mod-kulttuurin ”kultakautta” olivat vuodet 1963–1965.

Musiikki ja huumeetMuokkaa

Modit olivat kilpailunhaluisia ja he halusivat tehdä toisiinsa vaikutuksen vaatteilla, musiikilla ja tanssimisella. Klubeilla, erityisesti Sohossa modit tanssivat amerikkalaisen rhythm and bluesin ja soulin tahtiin. Nämä genret päihittivät pikkuhiljaa modernin jazzin, joka oli ollut dominoiva musiikkigenre liikkeessä. Koko yön auki olevat klubit, joissa ei ollut anniskelulupaa, olivat erityisen suosittuja, sillä brittiläiset pubit menivät kiinni jo kello 11 illalla. Jaksaakseen juhlia koko yön, reseptillä saatavasta laihdutukseen tarkoitetusta amfetamiinista tuli suosittua. Pillereitä kutsuttiin nimellä ”purple hearts” (liilat sydämet) niiden ulkomuodon ja värin takia. Marihuanan käyttö oli myös tavallista. Alkoholin käyttö oli niukkaa modien keskuudessa – osittain siksi, että useat klubit eivät anniskelleet alkoholia ja osittain siksi, että alkoholin juominen esti skootterilla ajamisen. Juopumista paheksuttiin hieman kontrollin menettämisen vuoksi.

BrittiryhmätMuokkaa

Vielä aiemmin oli vain kuunneltu yhdysvaltalaista rhythm and blues- ja soulmusiikkia, mutta nyt askel kohti itse sen soittamista ei ollut enää kaukana. 1960-luvun alkupuolella syntyi satoja brittiläisiä popyhtyeitä, joiden tyylivivahteena oli amerikkalainen rhythm and blues ja soul. Monista näistä yhtyeistä tuli hyvin menestyneitä myöhemmin. Ensimmäisten joukossa oli muun muassa Alexis Korners Blues Incorporated, joka seurasi Cyril Davies All-Starsin jalanjälkiä. Tämän lisäksi muun muassa The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Kinks ja The Animals nousivat suureen suosioon. Yöklubit, kuten Marquee (joka muutti vuonna 1964 Oxford-kadulta Wardour-kadulle), The Ealing Club ja Richmond Railway -hotelli olivat tärkeitä konserttipaikkoja 1960-luvun alkupuolella. Sen sijaan Liverpool-yhtyeet, kuten The Beatles kaupallisella 1960-luvun popmusiikillaan ei käynyt kuuloonkaan brittiläisille modeille. Kaksi yhtyettä, jotka liitettiin erityisesti yhteen mod-ilmiön kanssa olivat The Who ja Small Faces, molemmat heidän vaatetuksensa ja musiikin ansiosta. Nämä bändit muodostettiin kuitenkin vasta ensimmäisen aallon jälkeen kohti brittiläistä rhythm and blues -musiikkia. Samanaikaisesti popyhtyeiden menestys massamedioissa heikensi aikaisten modien tavoittelemaa eksklusiivisuutta. The Rolling Stones käänsi selkänsä jo heidän ensimmäisen singlensä jälkeen.

Kovan luokan modit ja skinheaditMuokkaa

Useina viikonloppuina kevään ja kesän aikana vuonna 1964 tapahtui useita yhteenottoja modien ja rokkareiden (nahkaan pukeutuneiden, moottoripyöräilijöiden ja vanhempien teinien, jotka kuuntelivat rockmusiikkia 1950-luvulla) välillä. Levottomuudet tapahtuivat pääasiassa Britannian etelärannikolla sijaitsevissa kaupungeissa, kuten Brightonissa ja Clactonissa. Levottomuudet herättivät suurta huomiota brittimediassa ja edisti mod-kulttuurin leviämistä koko maahan. Samanaikaisesti liike leimattiin armeijan parkatakkeihin pukeutuneiksi nuoriksi, jotka aiheuttivat hankaluuksia. Aikaisempien modien oli vaikea identifioitua tähän kuvaukseen äärimmäisen yksilöllisyytensä vuoksi. Osa on sitä mieltä, että alkuperäinen mod-kulttuuri katosi mellakoiden myötä vuonna 1964, sillä se menetti eksklusiivisuutensa.

1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla mod-kulttuuri hajautui yhä enemmän. Taidekoulutaustaiset keskiluokkaiset nuoret ottivat vaikutteita amerikkalaisesta hippiliikkeestä ja psykedelia korvasi rhythm and bluesin ja soulin pohjana monelle popyhtyeelle. Muut nuoret, jotka olivat lähinnä työväenluokasta, päättivät sen sijaan puhdistaa ja uudistaa mod-tyyliä. Tämä tarkoitti käytännössä vaatetuksen pelkistämistä urheiluhenkisemmäksi: farkut korvasivat pressihousut, pikeepaidat ja ruutupaidat tulivat muodollisten kauluspaitojen ja kravattien tilalle ja aiempaa yksinkertaisemmat ja lyhyemmät kampaukset nousivat suosioon. Tämän lisäksi esiteltiin vaatteita, joita ei ollut aiemmin yhdistetty mod-tyyliin, kuten esimerkiksi henkselit ja Dr. Martensin työsaappaat. Näiden tuloksena olivat aluksi niin sanotut ”kovan luokan modit” (noin vuosina 1964–1967) ja myöhemmin ensimmäisessä skinhead-aallossa (1968–1972). Sana ”skinhead” mainittiin ensimmäisen kerran brittiläisessä lehdistössä vuonna 1969.

"Scooter Boys" on käsite, joka kuvailee alakulttuuria, joka kehittyi skootteriseurojen ympärillä 1960-luvun loppupuoliskolla. 1960-luvun loppua kohden "northern soul" -niminen liike alkoi kehittymään jäljellä olevasta mod-liikkeestä Pohjois-Englannissa (johon liikkeen nimi perustuu). Aiempi musiikkisekoitus yökerhoissa painottui selkeämmin nopeatahtiseen soul-musiikkiin, jollaista esimerkiksi Tamla Motown-levy-yhtiö (Motown Records, Inc.) oli julkaissut. Yksi tärkeimmistä yöklubeista tämän kehityksen aikaan oli The Twisted Wheel Manchesterissä, joka toimi vuosina 1963–1971, ja myöhemmin Wigan Casino, joka oli toiminnassa vuodesta 1973 vuoteen 1981.

Modit RuotsissaMuokkaa

Ruotsissa käsite ”modit” yhdistetään lähinnä teinien hiustyylin muutokseen. The Beatlesin läpimurto vuonna 1963 sai monet pojat kasvattamaan hiuksiaan, kampaamaan ne sivulle tai suoraan eteenpäin ja he lopettivat myös hiusrasvojen käytön. Olkapäihin ulottuva tukka ei ollut enää mitenkään poikkeavaa. Teini-ikäiset tytöt vaihtoivat hiuslakalla kiinnitetyt korkeat tupeeraukset kampauksiin, jossa hiukset laskeutuivat sivuille. Tyypillisiä ruotsalaisten modien vaatteita olivat farkut, suuret neulepaidat, koripallokengät (jotka muistuttivat yhdysvaltalaisia Converse All-Stars -kenkiä) sekä sandaalit, vakosamettiset takit ja samankaltaiset parkatakit, joita brittimodit käyttivät. Modeille oli myös tyypillistä, että he kirjoittivat tusseilla kenkiin, housuihin ja takkeihin. Modit tulivat ruotsalaisten tietoisuuteen ensimmäistä kertaa niin sanottujen mod-mellakoiden myötä, joita tapahtui Tukholman Hötorgetilla ja Göteborgin Götaplatsenilla kesällä 1965.

Brittien epäpoliittisista, pääosin työläisluokkalaisista modeista poiketen ruotsalaisilla modeilla oli selkeät vasemmisto- ja keskiluokkaprofiilit. Tämän lisäksi Ruotsin ja Britannian määritelmät käsitteestä ”modit” erosivat vahvasti toisistaan. Britanniassa käsite "mod" kuvaili selkeää alakulttuuria, kun taas Ruotsissa käsitteellä kuvattiin suuren suosion saanutta massamuotia. Ylipäätään käsitteet erosivat vahvasti tyyli-, musiikki- ja sukupolvimielessä. Hyvä esimerkki tästä on Stefan Jarlin dokumenttielokuva Dom kallar oss mods (1968), jossa teinit, joita kuvaillaan, muistuttavat enemmän muotitietoisia narkomaaneja ja yhdysvaltalaisia hippejä. Sen lisäksi mod-kulttuurin brittiläiset kannattajat olivat syntyneet 1940-luvun keskivaiheilla, kun taas ruotsalaiset modit vasta 1950-luvun alussa.

Mod-kulttuurin elpyminenMuokkaa

Mod-kulttuuri elpyi 1970-luvun lopun Britanniassa punkmusiikin suosion kasvaessa ja sen myötä syntyi uusi mod-aalto, ”The Mod Revival”. Tähän myötävaikuttivat mod-tyylin omaksunut rockyhtye The Jam, jonka esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1977, sekä mod-kulttuuria kuvaillut elokuva Quadrophenia vuodelta 1979. Varsinkin The Jam -yhtyeen keulahahmona toimineella laulaja ja kitaristi Paul Wellerillä oli suuri vaikutus liikkeeseen. Lyhyessä ajassa syntyi myös uudistuneita modbändejä, kuten Secret Affair, Lambrettas, The Merton Parkas, Squire ja The Purple Hearts.

Myöhemmin yhtyeet kuten Dexys Midnight Runners ja Paul Wellerin myöhempi bändi The Style Council liitettiin siihen musiikki- ja elämäntyyliin, jota mod-liike kannatti. 1980-luvun lopussa monet aikaisemmat modit ottivat osaa niin sanottuun ”acid jazz” -aaltoon (sekoitus 1960- ja 1970-luvun jazz- ja housemusiikkia). Lisäksi 1990-luvun puolivälissä saapui uusi mod-aalto, kun brittiläiset popyhtyeet, kuten Blur ja Oasis sisällyttivät selkeitä mod-viitteitä musiikkiinsa, levynkansiinsa sekä vaatevalintoihinsa. Vieläkin mod-liike on olemassa alakulttuurina useassa maassa ympäri maailman, Länsi-Euroopassa, Aasiassa (Japanissa, Koreassa ja Singaporessa), sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa.

Analyysejä modeistaMuokkaa

Viimeisimpien 40 vuoden aikana on kirjoitettu suuri määrä kirjoja modeista ja 1960-luvun muodista sekä alakulttuureista. Huomiota herättävää on se, että modeja on hankalaa määritellä. Osittain siksi, että puuttuu kirjallista ja kuvallista lähdemateriaalia modien ensimmäisistä vuosista, mutta myös osittain siksi, että määritelmät vaihtelevat voimakkaasti riippuen siitä, mikä lähde on kyseessä. Asiaa hankaloittaa myös se, että modit ovat muista liikkeistä poiketen jatkuvasti muutoksessa oleva alakulttuuri. Terry Rawlings huomauttaa kirjassaan Mod: A very British Phenomenon, että vuoden 1964 mellakoihin saakka modit olivat joukko yksilöitä, joilla ei ollut aikeena edes kuulua tiettyyn ryhmään. Sen sijaan pyrittiin luomaan omaperäistä tyyliä tiettyjen puitteiden pohjalta. Tavoitteena oli luoda uusia muunnelmia ja olla nimenomaan ensimmäisiä näissä. Tämä tekee modeista jatkuvasti ajankohtaisia, koska heidän määritelmänsä on väljä. Samanaikaisesti on kuitenkin olemassa selviä rajoja siihen, mitä ei hyväksytä laisinkaan; tietty elitismi on ollut aina keskeinen osa mod-kulttuuria.

TyyliMuokkaa

 
Lontoon Carnaby Street vuonna 1966

Ensimmäiset modit saivat tyylivaikutteita jazzartisteilta kuten Miles Davisilta, John Coltranelta ja Art Blakeylta. Nämä olivat puolestaan saaneet vahvasti vaikutteita collegemodeilta, jotka kehittyivät Yhdysvaltojen itärannikon ns. Ivy League -huippuyliopistoissa, kuten Harvardin, Yalen ja Princetonin yliopistoissa, joten collegemodien tyyliä kutsuttiin nimellä Ivy League Look. Tyyli koostui napitettavista paidoista, yksirivisistä paksusta materiaalista kuten mohairista tehdyistä puvuista, jotka oli leikattu yhdysvaltalaisittain (sack suits), kapeista kravateista, ja nauhattomista penny loafereiksi kutsutuista kengistä.

Yhdysvaltalaisilla sotilailla oli ollut Britanniassa tärkeä tehtävä olla tyyli-inspiraationa sekä uuden musiikin välittäjänä. Mustat sotilaat vierailivat Lontoon Sohossa lomillaan ja saivat klubit ja baarit soittamaan toivomaansa musiikkia: modernia jazzia, rhythm and bluesia ja myöhemmin soulia. Sotilaiden siviilivaatteet tekivät vaikutuksen brittiläisiin nuoriin.

Jonkin ajan kuluttua modkulttuuri sai vaikutteita yhä enemmän ranskalaisesta ja italialaisesta miesten muodista. Ranskalainen ja italialainen miesten muoti oli kapeampaa ja vartalonmukaisempaa kuin Ivy League Look tai perinteinen brittiläinen miesten muoti. Ylipäänsä mannermainen tyyli nähtiin tuohon aikaan hyvin modernina.

Kolmas tärkeä vaikuttaja olivat länsi-intialaiset, jotka 1950-luvulla tulivat Britanniaan maahanmuuttajina ja asettuivat asumaan samoihin kaupunginosiin Lontoossa, joista ensimmäiset modit olivat kotoisin: Shepherds Bushiin, Notting Hilliin ja East Endiin. Länsi-intialaisten tiukat, lyhyet housut, kapealieriset hatut (”trilby”), tummat aurinkolasit, neulepuserot ja värikkäät paidat innoittivat mustien musiikkia kuunnelleita valkoihoisia miehiä.

1950-luvun loppupuolella tämä uusi tyyli vangitsi juutalaisnuorison itäisessä Lontoossa ja levisi siitä eteenpäin. Mannermaiset vaikutteet ilmenivät lyhyinä, siististi leikattuina kampauksina, joissa ei käytetty hiusrasvaa tai hiuslakkaa, lyhyinä tyköistuvina pikkutakkeina (”box jackets”), kapeina housuina joissa ei ollut etulaskoksia, mokkakenkinä, nahkasaappaina, korkeakauluksisina paitoina, poolopaitoina. Tyyliin kuului myös italialaiset skootterit, kuten Vespat ja Lambrettat. Jälkeenpäin tyyli täydentyi urheilullisella tyylillä, johon kuului vaaleat tai siniset Levi’s-farkut, pyöräilypaidat, keilailukengät, collegepaidat ja raidalliset tai täysin valkoiset t-paidat. Levi’sin tavaramerkin Sta-Prestin housut, Leen värilliset farkkutakit, ja paidat brittiläisiltä merkeiltä kuten Ben Shermanilta ja Fred Perryltä olivat todella suosittuja.

Alakulttuuria hallitsivat miehet, mutta mod-naisetkaan eivät olleet harvinaisuus eivätkä hekään tinkineet tyylistä. Samalla kun miehillä oli monenlaista perinteisesti naiselliseksi miellettyä tyylipiirrettä, oli naisten tyyli miehekästä lyhyine hiuksineen. Naiset käyttivät myös paitoja, housuja ja matalia kenkiä. Naiset käyttivät harvoin meikkiä tai koruja, kun taas miesten meikkaaminen oli tavanomaista.

Vahvasti mod-liikkeeseen kuuluvaksi vaatekappaleeksi mielletään Yhdysvaltain armeijan parkatakit mallia M-51. Niitä käytettiin vuonna 1951 Korean sodassa ja niitä kutsuttiinkin siksi ”Koreaduffeleiksi” Ruotsissa. Koska Yhdysvaltain armeijan tukikohtia oli paljon Euroopassa, olivat vaatekappaleet edullisia ja helposti saatavia. Niitä käytettiin suojaamaan vaatteita skootteria ajettaessa. Varhaisilla modeilla oli myös PVC-muovista valmistettuja sadetakkeja, joita sai C&A:sta.

Katso myösMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: sv:Mods