Lääkintähuolto on yksi osa sotivien joukkojen huoltoa. Sen yksi tärkeimmistä tehtävistä on kenttälääkintä. Lääkintähuollon tehtävänä on antaa hoitoa haavoittuneille ja sairaille, evakuoida heidät hoitopaikkaan, ylläpitää terveyttä ja ehkäistä sairauksia sekä jakaa ja täydentää lääkintämateriaalia. Lääkintähuoltoon kuuluu myös ympäristönvalvonta joukkojen toimintakykyä ylläpitävänä tekijänä.

Puolustusvoimien lääkintäpasi kalustoesitelyssä Tampereella Kokonaisturvallisuus -messuilla 5. syyskuuta 2015.

Aika ennen lääkintähuoltoa muokkaa

Ennen lääketieteen kehittymistä ei luonnollisestikaan taistelussa haavoittuneen hyväksi kyetty tekemään mitään. Haavan saanut todennäköisesti kuoli lopulta tulehduksiin jollei saatu vamma suoraan aiheuttanut kuolemaa. Ainoa mihin käytännössä kyettiin oli sitoa verta vuotavat haavat ja esimerkiksi amputoida kuolioon joutunut raaja jolloin henki mahdollisesti säästyi. Lääkintään käytettiin hyvin kirjavaa joukkoa erilaisia aineita joiden useimpien teho oli vain uskomuksien varassa. Haavoittunut saatettiin juottaa humalaan koska näin saatiin edes jollain tapaa lievitettyä tuskia. Esimerkiksi Ruotsin 1600-luvun ylpeydessä Vasa -laivassa oli mukana välskäri jonka käyttöön varatuilla vaatimattomilla välineillä ei olisi nykypäivänä mitään lääketieteellistä käyttöä.[1] Lääkintähuolto koki merkittäviä edistysaskelia käytyjen suursotien aikana. Morfiinin käyttö tarjosi riittävää kivunlievitystä.[2] Suomessa otettiin käyttöön sulfa 1930-luvulla. Antibiootit tulivat käyttöön vasta tämän jälkeen.[3]Mullistava keksintö lääketieteessä oli antibiootit, joiden avulla saatiin hidastettua bakteerien kasvua tai kokonaan tapettua ne.[4]

Suomen lääkintähuolto toisessa maailmansodassa muokkaa

Vaikka lääketiede kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alussa, lääkintähuollon taso esimerkiksi Suomessa suursodan puhjettua osoitti puutteensa. Lääkintämiehillä, joiden tehtävänä oli antaa ensiapu, oli vain pieni olkalaukku joka sisälsi sidetarpeita. Lääkintäaliupseerin varustus oli myös niukka koostuen sidetarpeista ja erinäisistä lääkkeistä. Joukkosidontapaikalla kyettiin jo antamaan lääkärin johdolla hoitoa, ja evakuoimaan sieltä potilaita eteenpäin. Joukkosidontapaikalla tehtiin arvio hoidon kiireellisyydestä. Usein olosuhteet joukkosidontapaikalla olivat hyvin puutteelliset. Joukkosidontapaikalla tehtiin hätäleikkauksia, hoidettiin sokin oireita, lastoitettiin murtumia, annettiin kipulääkettä, lämpöä ja lepoa. Potilaille annettiin runsaasti lämpimää juomaa sekä ruokaa. Haavoittuneet peiteltiin huovilla, annettiin jäykkäkouristusseerumirokotus (tetanus) ja valmisteltiin haavoittuneet kuljetuskelpoisiksi matkalle kenttäsairaalaan. Livemmin vammautuneet ja sairastuneet hoidettiin joukkosidontapaikalla, josta he palasivat rintamalle. Divisioonan lääkintäkomppania järjesti haavoittuneiden kuljetuksen eteenpäin joko pääsidontapaikkaan (PSp) tai kenttäsairaalaan. Tilapäisiksi perustetut kenttäsairaalat ja kenttäsairaalaosastot toimivat mahdollisimman lähellä rintamaa. Ne perustettiin suurin rakennuksiin, kuten kartanoihin ja kirkkoihin. Kenttäsairaalassa tehtiin akuutteja kirurgisia toimenpiteitä. Kenttäsairaaloissa hoidettiin myös kuumeilevia kulku- ja sisätautipotilaita, psyykkisesti oireilevia ja ihotautadeista kärsiviä. Heidät lähetettiin sotasairaaloihin (SS). Osa lievemmin haavoittuneista palasi kenttäsairaaloista takaisin joukkoyksikköihin tai osa pääsi kotilomalle. Sotasairaaloissa hoidettiin sekä sotilaat että siviilit. Sotasairaaloiden runkoina toimivat rauhanaikaiset sairaalat, mielisairaalat, tuberkuloosisairaalat sekä pommituskohteista väliaikaisiin tiloihin siirretyt sairaalat.[5]

Kenttälääkinnän käytännön toteutus Suomessa muokkaa

Kenttälääkintä on toteutettu hoitoketjuna, jossa sen lenkeille on varattu tietty tehtävä.

Toiminta ryhmä- ja joukkuetasolla muokkaa

Taistelutilanteessa haavoittunut pyritään saamaan suojaan suoralta vihollistulelta taistelijaparin avustuksella mikäli tämä on mahdollista. Taistelijapari aloittaa mahdollisen verenvuodon tyrehdyttämisen haavoittuneen omalla lääkintävarustuksella, johon kuuluu sekä ensiside että kiristysside, pelastuspeite, vastalääkkeenantolaite ja potilasluokittelukortti.[6]

Taistelupelastaja on ryhmän jäsen, joka on saanut muita ryhmän taistelijoita paremman lääkintäkoulutuksen ja -varustuksen. Hän kouluttaa taisteluensiapua ryhmässä. Taistelupelastajat täydentävät haavoittuneille annettua hätäensiapua sekä järjestävät haavoittuneiden evakuointia sekä täydentävät lääkintämateriaalia. Taistelupelastajien käytössä on mm. kiristys- ja ensisiteitä, nenänieluputkia, välineet paineilmarinnan purkamiseen jos taistelupelastaja on saanut koulutuksen välineiden käyttöön, venttiilisiteitä rintakehävammoihin, hypotermiapussi ja luokittelu-/hoitokortteja.[6]

Joukkueen lääkintämies perustaa hoitopaikan (HP) ja antaa välittömän henkeä ylläpitävän ensiavun paikalla ja organisoi haavoittuneen kuljetuksen eteenpäin. Taistelutilanteen ulkopuolella lääkintämies vastaa joukon yleisestä toimintakyvystä tarkkailemalla hygienian tasoa kenttäoloissa.[7]

Toiminta komppaniatasolla muokkaa

Haavoittunut tuodaan komppanian ensihoitopaikalle (EHP) jossa ensiapua täydennetään tarvittavilla yleislääkäritasoisilla toimenpiteillä ja saatetaan potilas kuljetuskuntoon. Joukkueiden lääkintämiehet täydentävät tarvikkeensa ensihoitopaikalla. Ensihoitopaikkaa johtaa lääkäri. Ryhmään kuuluu lääkintäaliupseeri ja kolme lääkintämiestä. Haavoittunut kuljetetaan seuraavaksi pataljoonan ensihoitoasemalle (EHAS).[7]

Lääkintäaliupseeri johtaa ensihoitoryhmää. Poikkeustilanteessa evakuointikuljetus tuo haavoittuneen taistelukentältä ensihoitopaikalle, jossa hoito aloitetaan. Lääkintäupseereina toimivat lääkärit tekevät hoitotoimenpiteitä, joita lääkintäaliupseeri tarvittaessa avustaa. Hän toimii lääkäreiden alaisena ja antaa tehtäviä tarvittaessa eteenpäin lääkintämiehille. Lääkintäaliupseereiden peruskoulutuksen jälkeen koulutetaan lääkintämiehiä, jolloin lääkintäaliupseerit toimivat apukouluttajina.[8]

Toiminta pataljoonatasolla muokkaa

Ensihoitoasemalla (EHAS) tehdään poitlasluokittelu (triage), järjestetään potilasevakuoinnit, suojelulääkinnällinen ensiapu ja –hoito sekä lääkintämateriaalin täydennys. Enihoitoasemalla työskentelee 2 lääkäriä, 4 lääkintäaliupseeria ja 12 lääkintämiestä.[7]

Huoltopataljoonan lääkintäkomppania perustaa ensihoitokeskuksen (EHK). Ensihoitokeskukseen kuuluu leikkausjoukkue, jolla on kaksi leikkausryhmää eli kaksi leikkausasemaa, komento- ja huoltojoukkueet sekä sairaankuljetusjoukkue. Sen tehtävänä on henkeä ja raajaa pelastava ensihoito, evakuointikelpoisuuden varmistaminen ja jatkoevakuoinnit. Ensihoitokeskuksen miehistöön kuuluu yhteensä 94 henkilöä, joista: 4 on kirurgeja, 3 on anestesialääkäreitä, 10 on leikkaus- ja anestesiasairaanhoitajaa, 2 on välinehoitajaa sekä lääkintäaliupseereja ja lääkintämiehiä (jotka kaikki ovat esimerkiksi sairaan-, lähi- tai ensihoitajia) sekä teknistä henkilöstöä.[7] Esihoitokeskuksesta potilaat siirretään evakuointisairaaloihin (EvakS) eli siviilisairaaaloihin tai armeijakunnan kenttäsairaaloihin.[9] Evakuointisairaaloissa hoitovastuu siirtyy siviiliterveydenhuollolle.[3]

Toiminta armeijakunnan tasolla muokkaa

Kenttäsairaalan (KS) henkilökuntamäärä on noin 130 henkilöä, näistä on 10 lääkäreitä (näistä 5 on kirurgia ja 2 anestesiologia), 1 hammaslääkäri ja noin 60 sairaanhoitajaa. Lisäksi sinne on sijoitettu myös apteekkari apulaisineen, lääkintäaliupseereja ja -miehiä, kuljettajia sekä huollon ammattilaisia. Kenttäsairaala perustaa toimintakohteeseen vastaanotto-osaston, 2 leikkaussalia, 60 paikkaiset vuodeosaston, laboratorion ja röntgenin, apteekin, täydennysvaraston sekä huolto-, majoitus- ja sosiaalitilat. Lisäksi se varautuu lisäämään vuodepotilaskapasiteettiaan 60:llä potilaspaikalla. Sen laskennallinen suorituskapasiteetti on 20 henkeä pelastavaa toimenpidettä vuorokaudessa. Kenttäsairaaloista potilaat pyritään evakuoimaan eteenpäin.[9]

Lääkintähuolto valmiusprikaateissa muokkaa

Valmiusprikaateihin (Pr-2005) sijoitetaan paljon terveydenhuollon ammattilaisia, jotta valmiusprikaatien taistelutehtävien muodostamaan suurempaan haavoittumisriskiin vastataan lähelle taistelijaa tuodulla ja paremmalla kenttälääkintäkapasiteetilla. Valmiusprikaatien parempaa toimintavalmiutta ylläpidetään myös useammin järjestettävillä kertausharjoituksilla.[7]

Lääkintähuollon merkitys muokkaa

Lääkintähuollon toiminnalla tai sen puutteilla on voimakas merkitys joukon toimintakykyyn ja sen taistelumoraaliin. Tiedolla mahdollisen haavoittumisen seurauksista on merkitystä psykologisella tasolla. Tehokkaalla lääkintähuollolla säästetään ratkaisevasti ihmishenkiä ja voidaan jopa estää pysyvän haitan syntyminen.[10] Puolustusvoimat ovat saaneet kansainvälisistä kriisinhallintaoperaatioista kokemuksia muiden operaatioihin osallistuneiden maiden lääkintähuollon järjestelmien toiminnasta. Käynnissä olevat kriisit ja konfliktit osoittavat sotilaallisen toiminnan muutoksesta, joka edellyttää myös lääkintähuollon kehittämistä. Kriisit kehittyvät nopeasti ja lääkintähuollon suorituskyky on oltava nopeasti käyttöön otettavissa. Toiminnassa edellytetään modulaarisuutta ja liikkuvuutta. Tilannekuvan ylläpito on tärkeää, jotta lääkintähuolto voidaan keskittää sinne, missä on tarve. Joustavat ja liikkuvat terveydenhuollon ammattilaisista koostuvat lääkinnän yksiköt muodostavat lääkinnän suorituskyvyn, jota ei ole integroitu osaksi taistelevan yksikön joukkorakennetta. Taisteluensiapua ja välineiden käyttöä tulee kouluttaa kaikille taisteleville joukoille. Maavoimien uusi hajautettu taistelutapa vaatii taistelijoilta entistä parempia taisteluensiaputaitoja. Kansainvälisten kokemusten mukaan evakuointikyky ja ennen kaikkea sen nopeus on tärkeä tekijä haavoittuneiden selviytymisessä. Evakuoinnin aikana etehtävät toimenpiteet ovat rajallisia, joten merkittävin potilaan selviytymisen kannalta on siirtonopeus. Kaikki taistelujoukon käyttössä oleva ajoneuvot tulee olla käytettävissä evakuointiin, sitä käytetään etulinjan ja läääkintähuollon modulaarisen liikkuvan toimipaikan välillä.[11]

Nykyaikaisen kenttälääkintäjärjestelmän laatuvaatimuksena on "10-1-2" -periaate. Sen mukaan verenvuotoa tyrehdyttävä hoito on aloitettava 10 minuutin kulttua haavoittumisesta, 1 tunnin sisällä on voitava aloittaa yleislääkäritasoinen hoito ja 2 tunnin sisällä henkeä pelastava kirurginen hoito. Kymmenen minuutin vaatimus täyttyy, kun taistelijoilla on hätäensiapukoulutus ja joukossa on taistelupelastajia sekä lääkintämiehiä. Taistelupelastajakoulutusta annetaan erityisesti maavoimissa. Tunnin vaatimuksen täyttyminen edellyttää, että 150 taisteijaa kohden on vähintään yksi ensihoitoryhmä. Kahden tunnin vaatimuksen täyttyminen edellyttää, että 800 taistelijaa kohden on vähintään yksi ensihoitojoukkue. Tämän lisäksi tarvitaan 5 000 taistelijaa kohden lääkintäkomppania ja tämän leikkausryhmä sekä evakuointijoukkue.[12]

Nykyinen sodankäyntitapa on tuonut taistelut asutuskeskuksiin[13] ja siviiliväestöön kohdistuneet tappiot ovat uusia haasteita lääkintähuollolle. Lääkintäapua on kansainvälisten sopimusten mukaan annettava myös vangituille vihollistaistelijoille ja vihollisen siviiliväestölle mikäli he jäävät taistelun jalkoihin.[14][15][16]

Koulutus Suomessa muokkaa

Suomessa lääkintäalan lääkäreiden, hammaslääkäreiden, eläinlääkäreiden ja proviisoreiden sekä alan opiskelijoiden koulutusta annetaan Riihimäellä sijaitsevassa Logistiikkakoulussa. Opiskelijoilla tulee olla takana vähintään viisi vuotta alan opintoja. Varusmieslääkärikurssille siirrytään alokasjakson jälkeen. Kurssi kestää neljä viikkoa. Jos varusmiestä ei valita lääkintäreserviupseerikurssille, siirtyy tämä työskentelemään jatkokoulutuspaikkoihin varuskuntien terveysasemille. Lääkintäupseerikurssi kestää 14 viikkoa ja se järjestetään Logistiikkakoulussa. Valinnan lääkintäupseerikurssille ratkaisee menestyminen sotilaskoulutuksessa, soveltuvuustestien tulokset sekä soveltuva siviilikoulutus. Kurssilla opitaan suunnittelemaan ja johtamaan sodan ajan lääkintähuoltoa. Kurssilla koulutetaan myös poikkeusolojen ensihoitoon ja kirurgiaan.[17]

Lähteet muokkaa

  1. Vasa-museon suomenkielinen opaslehtinen
  2. Morphine Syrette | DEA Museum museum.dea.gov. Viitattu 14.4.2023.
  3. a b Sahi, Timo: Varusmiesikäiset ovat terveempiä kuin 1920-luvulla. Sotilassairaalat ovat historiaa Parole. Jääkäripataljoona 27.n perinneyhdistyksen jäsenleti. Kesäkuu 2017. Jääkärisäätiö. Arkistoitu 14.4.2023. Viitattu 15.4.2023.
  4. Antibiootit – terveydenhuollon kivijalka, jonka emme saa antaa sortua | Pfizer | Finland www.pfizer.fi. Viitattu 14.4.2023.
  5. Manninen, Saila. Neuvonen, Maarit. Tarkiainen, Kati: Lääkintämiehet rintamalla. Lääkintähuolto Suomen sodissa vuosina 1939–1945 15.09.2017. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Viitattu 14.4.2023.
  6. a b Puolustusvoimat: Sotilaan käsikirja 2019 puolustusvoimat.fi. 24.9.2018. Viitattu 14.3.2023.
  7. a b c d e Honkavaara, Pekka: Kenttälääkinnästä ja kemiallisista aseista – Valmiusryhmien kenttälääkinnästä ja srategisesta iskusta (osa 2/3) Finnanest. 2/2003. Suomen Anestesiologiyhdistys. Arkistoitu 23.9.2020. Viitattu 13.4.2023.
  8. Laaksokari, Arttu: Seikkailunhaluinen lääkintäaliupseeri - Ruotuväki ruotuvaki.fi. 13.7.2017. Puolustusvoimat. Viitattu 13.4.2023.
  9. a b Honkavaara, Pekka: Kenttälääkinnästä ja kemiallisista aseista – Kenttälääkinnän perustietoja (osa 1/3) Finnanest. 1/2003. Suomen Anestesiologiyhdistys. Arkistoitu 23.9.2020. Viitattu 14.4.2023.
  10. Simola, Seppo: Noin kolmannes sodan ajan vahvuudesta hoitaa logistiikan tehtäviä Reserviläinen. 25.12.2016. Viitattu 14.4.2023.
  11. Peltomaa, Jouko: Kehittyvä kenttälääkintä Soitilaslääketieteen aikakauslehti 1/2017. 2017. Sotilaslääketieteen keskus ja Suomen Lääkintäupseeriliitto ry. Viitattu 14.4.2023.
  12. Jokela, Jorma: Kenttälääkintäjärjestelmä ja taistelukentän ensihoito muutoksen alla ensihoitaja. 3/2014. Suomen Ensihoitoalan liitto ry, SEHL. Viitattu 17.4.2023.
  13. Jari Rikkonen: Asutuskeskustaistelukoulutus Suomen puolustusvoimissa 1945–1989 www.doria.fi. 2009. Viitattu 14.4.2023.
  14. FINLEX ® - Genèven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana 12 päivältä elokuuta 1949. www.finlex.fi. Arkistoitu 5.3.2023. Viitattu 14.4.2023.
  15. Irakin sota ja lääkäri personal.fimnet.fi. Viitattu 15.4.2023.
  16. Lehti, Jouko: Sodan oikeussäännöt ja lääkintähenkilöstön asema ja velvoitteet Sotilaslääketieteen Aikakauslehti. 1/2019. Sotilaslääketieteen keskus ja Suomen Lääkintäupseeriliitto ry. Viitattu 16.4.2023.
  17. Lääkintäalan tehtävät varusmiehille Puolustusvoimissa Intti.fi. Viitattu 13.4.2023.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Kyllikki Kauttu (toim.): Lääkärinä sodassa. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto ja Tammi, 1989. ISBN 951-30-9096-5.