Kriminologia

rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä tutkiva tieteenala

Kriminologia on käyttäytymis- ja yhteiskuntatiede, joka tutkii rikoskäyttäytymistä ja siihen kohdistuvia reaktioita. Kriminologiassa rikoskäyttäytyminen määritellään sosiaalisten normien rikkomiseksi, eli se ei tutkimuskohteena rajaudu pelkästään rikosoikeudellisten rikosten tutkimiseen. Tieteenalana kriminologia on ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miksi yksilöillä on vaihteleva alttius rikkoa sosiaalisia normeja. Rikollisuuteen kohdistettut reaktiot ymmärretään laajasti, sillä tieteenalan kiinnostus rikollisuuden aiheuttamiin reaktioihin yltää aina moraalitunteista rikosoikeudellisiin prosesseihin ja kriminaalipolitiikkaan. Kriminologia pyrkii selittämään rikollisuuden syitä eri menetelmiä ja selitysmalleja käyttäen, mutta myös rikollisuuden seurauksia, kuten vammoja ja taloudellisia vahinkoja. Kriminologista tutkimusta tehdään Suomessa pääasiassa yliopistoissa, mutta osin myös rikosseuraamusalan koulutusta antavissa ammattikorkeakouluissa.[1]

Historia

muokkaa
 
Cesare Beccariaa (1738-1794) oli merkittävä varhainen kriminologian kysymysten teoreetikko.

Kriminologia on tieteenalana kehittynyt 1800-luvun aikana samoihin aikoihin kuin sen lähitieteet sosiologia, sosiaalipsykologia ja psykologia. Sanaa kriminologia käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta 1850-luvulla ja se vakiintui tieteenalan nimenä 1890-luvulta alkaen.[2] Kriminologian alaan kuuluvat varhaisimmat pohdinnat painottivat tapaustutkimuksia ja filosofisia lähestymistapoja. Keskeinen hahmo tieteenalan varhaisimmassa vaiheessa oli 1700-luvun lopulla elänyt italialainen Cesare Beccaria, joka painotti sitä, että rikosoikeudellisien rangaistuksien tulee pohjautua ymmärrykseen ihmisen käyttäytymisen syistä. Hänen mukaansa ihminen syyllistyy rikokseen hyötymistarkoituksessa, kun hän arvioi, että saatava hyöty on suurempi kuin siitä koituva haitta. Tämä ajatus on jäänyt eloon tietyissä kriminologisissa koulukunnissa, jotka hyödyntävät rationaalisen valinnan teoriaa.[3]

1820-luvulla alkaen kriminologinen tutkimus alkoi painottaa empiriaa, minkä mahdollisti tilastotieteen synty. Havaittiin, että rikollisuudessa on säännönmukaisuuksia ja että rikoskäyttäytymistä ohjasi pikemminkin kausaalinen käyttäytyminen. Tilastohavaintojen perusteella voitiin tehdä johtopäätöksiä rikollisen yksilöllisistä ominaisuuksista, kuten koulutustasosta ja yhteiskuntaluokasta. Biokriminologian nousu tapahtui vuonna 1876, kun italialainen psykiatri Cesare Lombroso julkaisi teoksen, jossa esitettiin ajatus rikollisuuden biologisesta perustasta. Hänen mukaansa rikollinen voitaisiin tunnistaa fyysisten ominaisuuksien, kuten kasvonpiirteiden avulla, mutta myöhemmissä teoksissa hän esitti rikollisuuden taustalla olevan myös rikollisen kasvu- ja elinympäristöstä johtuvia syitä. Aikakauden myöhemmässä tutkimuksessa tukeuduttiin myös degeneraatioajatteluun, jonka mukaan erilaiset sosiaaliset ongelmat periytyvät biologisesti. Eräänlainen vastaisku biologisille selitysmalleille oli psykoanalyysiin pohjautuvat mallit, joissa painotettiin rikollisien henkistä epätasapainoa ja sen hoidon merkitystä rikollisuuden vähentämisessä.[3]

1800-luvun lopulla kriminologia alkoi lähentyä sosiologiaa, minkä seurauksena korostettiin sosiaalisen ympäristön muodostamia riskejä yksilön tulevalle rikoskäyttäytymiselle. Sosiologisen kriminologian aikana huomattiin, että vain pieni osa rikollisuudesta päätyy rikostilastoihin, minkä seurauksena alettiin turvautua kyselytutkimuksiin todellisen rikollisuuden määrän selvittämiseksi. Koska sosiologisesti orientoituneet kriminologit olivat pääasiassa kiinnosteita rikollisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä, jäivät tänä aikana vähemmälle huomiolle rikollisuuden biologiset ja psykologiset selitysmallit. Sosiologian valtakausi kriminologisessa selittämisessä kesti aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen kriminologia on siirtynyt monitieteisiin lähestymismalleihin, joissa on hyödynnetty eri yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitä.[3] Valtavirtakriminologian rinnalle on syntynyt 1960-luvulta alkaen myös kriittisiä ja radikaaleja suuntauksia, jotka ovat hyödyntäneet teorioita esimerkiksi marxilaisuudesta ja feminismistä. Tätä suuntausta edustavat tutkijat ovat usein yhdistäneet kriminologisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen aktivismin. Kriittinen kriminologia on ollut suuntauksena vahva etenkin englanninkielisessä tiedeyhteisössä.[4]

Kriminologian aineistot ja menetelmät

muokkaa

Kriminologian aineistot voidaan jakaa kysely- ja rekisteriaineistoihin. Rekisteriaineistoihin kuuluvat viralliset tilastot rikollisuudesta ja sen kehityksestä. Näitä ovat esimerkiksi poliisin ja tuomioistuinten tilastot, joista kuitenkin puuttuu merkittävä määrä rikoksista. Suomessa esimerkiksi rikosrekisteriin kirjataan lähtökohtaisesti vain rikoksia, joista tuomitaan vankeusrangaistus. Rikosseuraamuksia ei määrätä vain tuomioistuimissa, vaan sakkorangaistuksia voi määrätä myös poliisi. Tästä huolimatta esimerkiksi Tilastokeskuksen rikollisuutta kuvaavissa tilastoissa hyödynnetään vain tuomioistuinten määräämiä rangaistuksia. Siten osa lievemmistä rikoksista jää tilastoinnista sivuun. Toisaalta suuri osa rikoksista ei koskaan päädy edes poliisin tietoon tai poliisi ei kykene niitä selvittämään, minkä lisäksi rikossyyte voi kaatua tuomioistuimessa. Tämän takia kriminologiassa hyödynnetään myös kyselylähteitä, jotta rikollisuuden määrästä saataisiin todenmukaisempi käsitys. Yksi keskeinen menetelmä on uhritutkimus, jossa kyselyyn osallistuneilta tiedustellaan, ovatko he joutuneet rikoksen uhriksi. Toinen laajalti käytetty kyselymenetelmä on itse ilmoitetun rikollisuuden kysely, jossa anonyymisti pyydetään vastaamaan, onko vastaaja itse syyllistynyt rikokseen. Kysely- ja rekisteriaineistojen pohjalta pyritään saavuttamaan käsitys kokonaisrikollisuudesta, johon kuuluvat sekä ilmi- että piilorikollisuus. Tutkimusaineistoja voidaan kerätä myös esimerkiksi sosiaalisesta mediasta tai käyttämällä etnografisia aineistonkeruumenetelmiä.[5]

Menetelmien osalta kriminologiassa hyödynnetään pääosin tilastoanalyysiin perustuvia määrällisiä tutkimusmenetelmiä. Pyrkimyksenä on selittää eri rikollisuutta koskevien tekijöiden suhdetta toisiinsa. Tutkimuksessa voidaan esimerkiksi pyrkiä selittämään sukupuolen yhteyttä rikoksen uhriksi joutumiseen. Toisaalta myös laadullisella tutkimuksella on ollut tärkeä osuus kriminologian historiassa. Kriminologiassa on hyödynnetty etenkin etnografiaa, jossa tutkimusta saatetaan tehdä eläen jonkin marginaalisen ryhmittymän, kuten huumeidenkäyttäjien parissa. Historiallisesti etnografian avulla on kyetty tekemään havainto piilorikollisuuden laajuudesta.[5]

Klassisia kriminologisia teorioita rikollisuudesta

muokkaa

Itsekontrolliteoria

muokkaa

Itsekontrolliteoria lähestyy rikollisuutta psykologian näkökulmasta. Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen johtuu yksilön puutteellisesta kyvystä säädellä omaa käyttäytymistään. Ajatuksena on se, että heikko itsekontrolli on näkynyt rikollisen koko elinkaaressa niin, että hän on iän myötä siirtynyt aina vakavampiin sosiaalisten normien rikkomiseen. Heikkoa itsekontrollia on pidetty kriminologisessa tutkimuksessa suhteellisen pysyvänä ominaisuutena ja siihen on liitetty psykiatrisista diagnooseista ennen kaikkea ADHD. Vaikka heikko itsekontrolli on varsin pysyvä ominaisuus, tutkimuksessa on kuitenkin huomattu, että sitä voidaan kuntouttaa..[6]

Paineteoria

muokkaa

Paineteoria jaetaan yleensä klassiseen ja yleiseen paineteoriaan. Klassisen paineteorian mukaan rikollisuutta selittää alempien yhteiskuntaluokkien turhautuminen, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia yhteiskunnassa arvostetun vaurauden saavuttamiseen kuin ylemmillä yhteiskuntaluokilla. Rikollisuus nähdään silloin mahdollisuutena tasata yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Yleisen paineteorian mukaan taas taas turhautumista voivat aiheuttaa myös kielteiset ärsykkeet ja tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen. Teoriaa on tukenut se, että rikokseen syyllistyvät ovat usein yhteiskunnallisesti huono-osaisia. Toisaalta on huomattu, että rikollisuus myös aiheuttaa huono-osaisuutta.[6]

Paineteoria

muokkaa

Sosiaalisen kontrollin teoria. Sen mukaan ihmiset syyllistyvät rikoksiin, jos sitä ei kontrolloida tehokkaasti. Sosiaalinen kontrolli voidaan jakaa viralliseen yhteiskunnan järjestämään kontrolliin, kuten poliisiin ja oikeuslaitokseen, tai epäviralliseen, kuten vanhempien lapsiinsa kohdistuvaan kontrolliin. Siten rikollisuus syntyy, kun rikollisen siteet yhteiskuntaan heikkenevät. Rikostaipumusta heikentävät tunnepohjaiset ihmissuhteet, motivoitunut side yhteiskunnan perinteisiin instituutioihin, ajankäyttö laillisiin toimintoihin ja kunnioitus lain noudattamista kohtaan. Edellä mainittuja yhteiskunnan perinteisiä instituutioita edustavat esimerkiksi parisuhde, työ ja koulutus. Teorian mukaan olisi tärkeää sitouttaa yksilöt sosiaalista kontrollia edustaviin instituutioihin, jotta rikoskäyttäytyminen vähentyisi.[6]

Oppimisteoria

muokkaa

Oppimisteorian mukaan rikollisuus opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja siten se korostaakin ympäristötekijöiden merkitystä. Historiallisesti se on syntynyt pitkälti vastauksena rikollisuuden lääketieteellisille selitysmalleille. Oppimisen myötä yksilölle syntyy rikosmyönteisiä asenteita ja rikoksen tekemisiä varten tarvittavia tekniikoita. Rikoskäyttäytyminen syntyy tai sitä edesauttaa rikoksien tekemisiin myönteisesti suhtautuva ystäväpiiri. Motivaatio rikoksiin syyllistymiselle on se, että rikollinen kokee rikoskäyttäytymisen omassa ryhmässään palkitsevana. Toisaalta on huomattu, että rikolliset usein myös hakeutuvat toisten rikollisten seuraan, mikä lisää heidän rikoskäyttäytymistään. Rikoskäyttäytymisen oppiminen voi tapahtua myös vankilassa.[6]

Leimaamisteoria

muokkaa

Leimaamisteorian mukaan rikoskäyttäytymistä edesauttaa yhteiskunnan reaktiot rikoksia kohtaan. Teorian keskeinen lähtökohta on se, että rikollisiin kohdistuu sosiaalista torjuntaa, eli asenteet rikoksiin syllistyneitä kohtaan ovat kielteisiä. Siten se vaikeuttaa esimerkiksi työn tai parisuhteen hankkimista ja ajaa rikoksiin syyllistyneitä takaisin rikoskäyttäytymiseen. Torjunta saattaa myös tehdä rikoksista tärkeän osan identiteettiä. Teoriaan kuuluu myös ajatus siitä, että sosiaalinen kontrolli ei kohdistu tasavertaisesti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Teorian mukaan kaikissa yhteiskuntaluokissa tehdään rikoksia, mutta ylemmissä yhteiskuntaluokissa tehtävät rikokset jäävät useammin piiloon.[6]

Biososiaalinen kriminologia

muokkaa

Biososiaalinen kriminologia lähestyy rikoskäyttäytymistä luonnontieteiden näkökulmasta. Käyttäytymisgenetiikan avulla on pyritty löytämään rikoskäyttäytymiseen vaikuttavia geneettisiä tekijöitä. Tutkimuksissa on havaittu, että rikoskäyttäytymiseen liittyvät tekijät, kuten persoonallisuushäiriöt, heikot kognitiiviset kyvyt ja ja heikko itsekontrolli ovat selitettävissä osin genetiikan ja epigenetiikan avulla. Biososiaalisessa ympäristötekijöistä rikollisuuden kannalta keskeisiä ovat esimerkiksi päihteiden saatavuus ja psyykkisten sairauksien lääkehoito. Evoluutiokriminologiassa esimerkiksi väkivallalle on pyritty löytämään selityksiä ihmisen evoluutiosta.[6]

Rikollisuuteen kohdistuvien reaktoiden tutkimus

muokkaa

Epäviralliset reaktiot

muokkaa

Rikollisuuteen kohdistuvat reaktioiden tutkimus on keskeinen kriminologian tutkimuskohde. Reaktiot on mahdollista jakaa epävirallisiin ja virallisiin. Epävirallisista reaktioista rikollisuuden ihailulla on keskeinen rikollisuutta koskeva kulttuurinen ilmiö. Tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi suomalaisista 15-16-vuotiaista nuorista 12 prosenttia on liiotellut rikollista käyttäytymistään ikätovereilleen. Rikollisella käyttäytymisellä on havaittu olevan yhteys uskomuksiin seksuaalisesta kyvykkyydestä, sillä rikoksiin syyllistyneillä on muita nuoria enemmän seksuaalisuhteita. Rikoskäyttäytymisen hyväksymiseen liittyy usein ajatus rikollisuuden oikeutuksesta. Eri yhteiskuntien vastakulttuureista löytyy ryhmiä, jotka voivat ihailla ja oikeuttaa yleisesti raakoina ja oikeudettomina pidettyjä kouluampumisia ja terrorismia. Toisaalta rikollisuuden ihailua voidaan havaita myös valtakulttuurissa. Esimerkiksi rikollisista kertovat televisiosarjat ovat saaneet Suomessakin runsaasti katselijoita. Jotkut vasemmistilaiset ajattelijat rikollisia pitivät etenkin 1960-luvulla rikollisia yhtenä keskeisenä voimavarana kommunistiselle vallankumoukselle.[7]

Kielteinen suhtautuminen rikollisuuteen on huomattavasti yleisempää kuin siihen kohdistuva ihailu, vaikka suhtautumisessa onkin ajallista ja paikallista vaihtelua. Kielteinen suhtautuminen on kuitenkin pysynyt historiallisesti vakaana, kun puhutaan vakavasta rikollisuudesta, kuten väkivalta- ja omaisuusrikoksista. Rikoksiin syyllistyneihin kohdistuu usein sosiaalista torjuntaa ja halua ulossulkea heidät yhteiskunnasta. Tällöin saatetaan vaatia voimakkaampia toimenpiteitä rikollisuuden vähentämiseksi, kuten rikosoikeudellisien rangaistuksien kiristämisiä. Toisaalta jotkut yhteiskunnalliset ryhmät saattavat toivoa esimerkiksi huumausainerikoksien suhteen lievempää kontrollia, kuten päihdekuntoutuksen tehostamista.[8] Rikollisuus voi aiheuttaa välttämiskäyttäytymistä. Rikollisuuteen kytkettyjä paikkoja saatetaan arkielämässä välttää ja rikollisuus voi olla syy myös muuttaa joltain rikoksiin liitetyiltä alueilta. Rikoksilta pyritään usein suojautumaan esimerkiksi yksityisiä turvallisuusalan yrityksien palveluita hyödyntämällä. Tutkimuksessa on havaittu, että suojautumiskeinot eivät aina ole samassa suhteessa rikollisuuden todelliseen uhkaan, vaan taustalla on ennen kaikkea kokemus itseen tai omaisuuteen kohdistuvasta uhasta.[7]

Viralliset reaktiot

muokkaa

Yhteiskunnan virallista, instituutioiden toteuttamaa kontrollia edustavat Suomessa koulu, sosiaalitoimi, rajavartiolaitos, tulli ja poliisi. Lisäksi yksityisten turvallisuuspalveluritysten vartijat edustavat tietyissä tilanteissa rikollisuuden virallista kontrollia. Näiden instituutioiden tutkimus on keskeinen kriminologinen tutkimuskohde. Alle rikosoikeudellisen vastuun alaikärajan olevien rikoksentekijöiden kontrolloinnin vastuu on yhteiskunnan virallisten toimijoiden osalta lähtökohtaisesti koululla ja lastensuojelulla. Päävastuu virallisesta kontrollista on poliisilla, jonka toiminnasta on olemassa paljon kriminologista tutkimusta. Suomessa tehdyssä tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että poliisin kontrollissa on sosiaalisia eroja. Poliisin erityisen kontrollin kohteeksi joutuvat eivät todellisuudessa aina ole vastaavalla tavalla rikosaktiivisia. Yksi virallisen kontrollin muoto ovat kriminalisoinnit, joissa määritellän jokin teko rikosoikeudellisesti rangaistavaksi.[7]

Penologia

muokkaa
 
Eastern State Penitentiary oli ensimmäinen moderni vankila. Se oli toiminnassa 1829-1971.[9]

Penologia on kriminologian osa-alue, joka tutkii rikosseuraamuksien filosofiaa ja rangaistuksien käytännön toteuttamista. Penologiseen tutkimukseen kuuluvat rikosoikeudellisten seuraamuksien kriittinen arviointi- ja kehittämistyö. Tavoitteena on pyrkiä arvioimaan eri rangaistusmuotojen yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia. Tässä hyödynnetään usein kansainvälistä ja ajallista vertailua. Alan tutkimuksessa käsitellään myös rangaistuksien filosofisia ulottuvuuksia, kuten esimerkiksi kuolemanrangaistuksen oikeutusta. Penologiseen tutkimukseen kuuluu myös vankiloiden hallinnon ja arjen tutkimus. Suomen kieleen se ei ole kuitenkaan selkeästi määriteltynä vakiintunut.[10][11]

Kriminologia Suomessa

muokkaa
 
Veli Verkkoa (1893-1955 pidetään suomalaisen kriminologian perustajana.

Kriminologia on Suomessa ollut historiallisesti pieni tieteenala. Kriminologisen tutkimustoiminnan aloitti Suomessa sosiologi Veli Verkko (1893-1955), joka oli laajalti verkostoitunut silloisten johtavien kriminologien, kuten Edwin Sutherlandin kanssa. Rikostilastoja kerätessään hän huomasi, että rikostilastot kattavat vain osan tehdyistä rikoksista. Hän oli vaikuttamassa myös amerikkalaisen kriminologi Thorsten Sellinin kehittämän Sellinin lain muotoiluun, jossa esitettiin teoria siitä, miten suuri osa rikoksista jää rikostilastojen ulkopuolelle. Verkko oli kiinnostunut ennen kaikkea väkivaltarikollisuudesta, joka oli tuolloin Suomessa muihin maihin nähden poikkeuksellisen laajaa. Verkon mukaan taustalla oli suomalaisen "rodun" perinnöllinen ominaisuus, mikä kytkee hänen pohdintansa myöhempään biososiaaliseen kriminologiaan. Myöhemmin tämä näkemys jäi kuitenkin sivuun, kun suomalaisessa yhteiskuntatieteessä nousi valta-asemaan ympäristötekijöiden korostaminen.[12]

Verkon kuoleman jälkeen suomalaisessa kriminologiassa korostui kriminaalipolitiikan tutkimus ja kriminologia alkoi sijoittua tieteenalana lähemmäksi oikeustiedettä ja sosiologiaa, minkä seurauksena se jäiosin niiden varjoon. Tutkimusta tehtiin pääasiassa Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Tänä aikana vallalla ollut sosiologinen suuntaus sivuutti biologisten selitysmallien hyödyntämisen ja suhtautuminen niihin oli pikemminkin kriittistä. Kriminologia oli keskeisessä roolissa, kun Suomessa toteutettiin laaja oikeuspoliittinen reformi, jossa rikoksista saatavia rangaistuksia lievennettiin tuntuvasti. Suomalaisesta kriminologia oli keskeinen kriminaalipolitiikan suunnittelun väline.[12] 2000-luvulla suomalainen kriminologinen tutkimus on laajentunut huomattavasti ja kriminologiassa on pyritty monitieteisiin lähestymistapoihin. Aiempi kriittinen suhtautuminen biososiaalisiin selitysmalleihin on väistynyt ja Suomessa on tehty myös niihin liittyvää tutkimustyötä. Suomen yliopistoissa on kriminologian maisteriohjelmat Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.[13][14] Vuonna 2019 perustettiin Suomen Kriminologinen yhdistys, joka julkaisee vertaisarvioitua Kriminologia-lehteä ja järjestää Kriminologian päiviä.[15]

Lähteet

muokkaa
  • Kivivuori, Janne et al.: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524954662.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Downes, David; Rock, P. Understanding Deviance. 4th edition. Oxford University Press, 2003.
  • Kivivuori, Janne et al.: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524954662.
  • Laitinen, Ahti & Aromaa, Kauko: Rikollisuus ja kriminologia. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-163-1.
  • Maguire, Mike – Morgan, Rod – Reiner, Robert (toim.): The Oxford Handbook of Criminology. 5th edition. Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-959027-8.
  • Newburn, Tim (toim.): Key Readings in Criminology. Routledge, 2012. ISBN 978-1-84392-402-9.

Aiheesta muualla

muokkaa

Vitteet

muokkaa
  1. Kivivuori ym. 2017, 15-39.
  2. Wilson, Jeffrey R.: “The Word Criminology: A Philology and a Definition.”. Journal of Criminology, Criminal Justice, Law & Society 16, no. 3.
  3. a b c Kivivuori ym. 2017, 39-51.
  4. DeKeseredy, Walter S.& Perry, Barbara: Advancing Critical Criminology: Theory and application.. Lexington Books, 2006.
  5. a b Kivivuori ym. 2017, 68-111.
  6. a b c d e f Kivivuori ym. 2017, 68-111.
  7. a b c Kivivuori ym. 2017, 246-282.
  8. Changing Public Attitudes Toward the Criminal Justice System www.opensocietyfoundations.org. Viitattu 28.6.2024. (englanniksi)
  9. History of Eastern State www.easternstate.org. Viitattu 28.6.2024. (englanniksi)
  10. Oikeustiede:penologia – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 28.6.2024.
  11. A Short Note on Penology - JurisInsider jurisinsider.in. 21.10.2023. Viitattu 28.6.2024. (englanniksi)
  12. a b Kivivuori ym. 2017, 39-51. 51-68.
  13. Tampereen yliopistolla kattava koulutustarjonta yhteishaussa ja avoimen väylän haussa | Tampereen yliopisto www.sttinfo.fi. Viitattu 25.6.2024.
  14. Sosiaalitieteiden maisteriohjelma | Helsingin yliopisto www.helsinki.fi. Viitattu 25.6.2024.
  15. Tiedotteet Suomen Kriminologinen yhdistys. Viitattu 25.6.2024.