Jalmari Parikka

Hjalmar Fabian Parikka (16. lokakuuta 1891 Sortavala – 27. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli näyttelijä, teatterinjohtaja ja punakaartin Vuoksenlaakson komppanioiden päällikkö Suomen sisällissodassa. Myöhemmin hän oli rintamapäällikkönä ja jäi vangiksi Viipurin maalaiskunnassa käydyn Naulasaaren taistelun jälkeen. Hän sai kuolemantuomion, joka muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi.

Jalmari Parikka
Punapäällikkö Jalmari Parikka
Henkilötiedot
Koko nimi	Hjalmar Fabian Parikka
Syntynyt	16. lokakuuta 1891 Sortavala
Kuollut	27. maaliskuuta 1959 (67 vuotta) Helsinki
Ammatti	näyttelijä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ura

Parikalla oli pitkä teatteriura, joka alkoi Kaarlo Karin Suomalaisessa Teatteriseurueessa vuonna 1911 ja hän jatkoi teatteriuraansa näyttelijänä ja teatterinjohtajana. Hänestä tuli hetkellisesti Vaasan Teatterin teatterinjohtaja vuonna 1922, mutta johtajakausi ei kestänyt kauaa. Lisäksi hän johti muun muassa Porin ja Viipurin työväenteattereita sekä Mikkelin teatteria vuosina 1926–1927. Hän oli teattereissa erinomainen Molièren näytelmien koominen tulkitsija. Hän työskenteli pitkään Viipurin kaupunginteatterissa.

Myöhemmin hän näytteli noin 50 suomalaisessa elokuvassa, muun muassa Pekka ja Pätkä -elokuvissa. Hän teki ensimmäisen elokuvaroolinsa mainiona vanginvartijana elokuvassa Varastettu kuolema vuonna 1938. Samana vuonna hän kirjoitti Viimeinen taisto -nimisen kirjan sotakokemuksistaan.

Parikka tunnetaan ehkä parhaiten viihdytysjoukkojen kersantti Sampsa Samperin koomisesta elokuvaroolista sotilasfarssissa Niin se on, poijaat! (1942). Parikan pienikokoisuuden ja heiveröisen olemuksen vuoksi häntä hyödynnettiin koomisissa osissa: muita ikimuistettavia rooleja hän teki elokuvissa Miehen tie (1940) (Pälän isäntä), Kulkurin valssi (1941) (klovni Rudi), Rosvo-Roope (1949) (”pikku” Stefan), Orpopojan valssi (1950) (laulaja Rulf Frapin), Noita palaa elämään (1952) (Henrik), Kasvot kuvastimessa (1953) (romukauppias), Villi Pohjola (1955) (Musta-Pekka), Jokin ihmisessä (1956) (lumpunkerääjä), Nuori mylläri (1958) (Iisakki Hirmu) ja Niskavuoren naiset (1958) (Nikkilän isäntä).

Jalmari Parikka kuoli pitkän uransa jälkeen 67-vuotiaana vuonna 1959. Hän oli kaksi kertaa naimisissa, Aino Maria Railon ja Elin Maria Hokkasen kanssa.

Teokset

• ”Viimeinen taisto” : punaisen rintamapäällikön muistelmia v:lta 1918, alahuomautukset laatinut U. V. Rauanheimo. WSOY, 1938
• Maire-rouvan jalokivet: yksinäytöksinen huvinäytelmä, Karisto, 1951. Sarja: Seuranäytelmiä; 551.

Filmografia

• Varastettu kuolema (1938)
• Hätävara (1939)
• Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939)
• Herrat ovat herkkäuskoisia (1939)
• Isoviha (1939)
• Kaksi Vihtoria (1939)
• Ketunhäntä kainalossa (1940)
• Miehen tie (1940)
• Kulkurin valssi (1941)
• Onnellinen ministeri (1941)
• Totinen torvensoittaja (1941)
• Niin se on, poijaat! (1942)
• Onni pyörii (1942)
• Rantasuon raatajat (1942)
• Rosvo-Roope (1949)
• Hallin Janne (1950)
• Orpopojan valssi (1950)
• Aila – Pohjolan tytär (1951)
• Noita palaa elämään (1952)
• Salakuljettajan laulu (1952)
• Yö on pitkä (1952)
• Kasvot kuvastimessa (1953)
• Rantasalmen sulttaani (1953)
• Hei, rillumarei! (1954)
• Kovanaama (1954)
• Mä oksalla ylimmällä (1954)

• Minä soitan sinulle illalla (1954)
• Morsiusseppele (1954)
• Niskavuoren Aarne (1954)
• Olemme kaikki syyllisiä (1954)
• Onnelliset (1954)
• Opri (1954)
• Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)
• Taikayö (1954)
• Kiinni on ja pysyy (1955)
• Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955)
• Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955)
• Rakkaus kahleissa (1955)
• Villi Pohjola (1955)
• Muuan sulhasmies (1956)
• Evakko (1956)
• Jokin ihmisessä (1956)
• Lain mukaan (1956)
• Silja – nuorena nukkunut (1956)
• Tyttö tuli taloon (1956)
• Herra sotaministeri (1957)
• Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957)
• Risti ja liekki (1957)
• Lumisten metsien tyttö (1958)
• Niskavuoren naiset (1958)
• Nuori mylläri (1958)

Aiheesta muualla

• Pirjo Hämäläinen: Koomikko kapinakenraalina, Kansan Uutiset 12.7.2010