Avaa päävalikko

Harjavallan voimalaitos

voimalaitos Kokemäenjoen vesistössä Harjavallassa Satakunnassa

Harjavallan vesivoimalaitos sijaitsee Kokemäenjoessa entisen Lammaistenkosken (eli Pirilänkosken) kohdalla Harjavallan ja Nakkilan kunnan rajalla. Voimalaitoksen pudotuskorkeus on 26,4 metriä ja nettosähköteho yhteensä 105 megawattia, mikä tekee siitä yhden Etelä-Suomen tehokkaimmista vesivoimalaitoksista.

Harjavallan voimalaitos
Harjavallan voimalaitos.
Harjavallan voimalaitos.
Tyyppi Vesivoimalaitos
Teho 105 megawattia
Tuotanto 430 GWh
Pudotuskorkeus 26,4 metriä
Omistaja Länsi-Suomen Voima Oy
Rakentaminen aloitettu 1937
Valmistunut 1939
Sijainti Kokemäenjoki
Koordinaatit 61°20′15″N, 022°06′49″E
Lammaistenkoski vuonna 1938 voimalaitoksen rakennustöiden alkuvaiheessa.
Harjavallan voimalaitos alajuoksulta kuvattuna.
Lammaisten kosken vanhan uoman alta paljastunutta hiekkakivikalliota.

RakentaminenMuokkaa

Vesivoiman järjestelyissä oli monia vaiheita, joissa muodostetun voimayhtiön Kiinteistö Osakeyhtiö omistuspohjaa muuteltiin. Lopulta sen toiminta kävi riitaiseksi, ja suurimmat osakkaat päättivät yksinkertaistaa omistuspohjaa uudessa yhtiössä, johon pienosakkaita ei otettaisi. Länsi-Suomen Voima Osakeyhtiö perustettiin 1935, ja sen suurimmat osakkaat olivat A. Ahlström Oy ja W. Rosenlew & Co. Samalla lakiin tuli 1933 vedenpinnan säännöstelyä salliva pykälä ja kaikki Harjavallan kosket voitiin valjastaa yhden voimalan sähköntuotantoon. Yhtiöstä erotettiin omaan Kolsi Oy:öön ne maaomistukset, joita ei Harjavallan voimalassa tarvittu. Samalla päätettiin myös hyödyntää Kokemäen omistukset omassa voimalassa, jotka tekisivät vedenjuoksutuksessa yhteistyötä.

Länsi-Suomen Voima Osakeyhtiö jätti rakennuslupa-anomuksen Pirilänkosken voimalaitoksesta Turun ja Porin läänin maaherralle 4. toukokuuta 1935. Rakentamisen valmistelut aloitettiin keväällä 1937 ja työt aloitettiin heinäkuussa. Hankkeen työnjohtajana oli insinööri August Sandsun. Voimalaitos rakennettiin arkkitehti Erik Bryggmanin suunnitelmien mukaan. Voimalan rakentamisessa sattuneet työtapaturmat vaativat kolme kuolonuhria.

Padon valmistuttua alkoi voimalaitoksen turbiinien ja generaattoreiden asennus. Ensimmäinen turbiini ja generaattori käynnistyi joulukuussa 1939 ja sen sähköä johdettiin aluksi talvisodan pommituksista kärsivään Helsinkiin. Toinen voimayksikkö viivästyi juuri sodan takia. Sen generaattori saatiin maahan Saksasta juuri sodan puhjettua, mutta se saatiin tuottamaan sähköä vasta vuoden 1940 keväällä. Alkuperäisten kahden kaplanturbiinin teho oli yhteensä 73 megawattia ennen 2010-luvun uudistuksia. Tukinuitto huomioitiin rakentamalla padon ohittava tukkiränni.

Voimalan alle jäivät kaikki Kokemäenjoen alajuoksun suurimat kosket. Niiden luontaiset putouskorkeudet olivat yläjuoksulta lukien Havinginkoskessa 3,5 metriä, Harjavallankoskessa 7,25 metriä ja Lammaisten- eli Pirilänkoskessa 6,6 metriä. Tämä teki jo puolet siitä putouksesta, joka syntyi Kokemäeltä matkalla merelle.

Kokemäenjoki kulki Harjavallassa melko syvällä savi- ja hiekkamaastossa. Padon rakentamisen myötä jokimaisema voimalaitoksen yläpuolella Harjavallan kohdalla muuttui merkittävästi. Kun vedenpintaa nostettiin Havinginkosken niskalla ja yläjuoksulla lähes 11 metriä, leveni kapea joki jopa neljänsadan metrin levyiseksi järvimäiseksi patoaltaaksi. Veden alle jäi niittyjä ja peltoa yhteensä 192 hehtaaria, jonka lisäksi 57 hehtaaria jäi vedenvaihtelun alaiseksi. Myös parin kilometrin päässä sijaitseva vuonna 1912 valmistunut Harjavallan silta jäi veden alle. Se korvattiin uudella riippusillalla, joka rakennettiin vanhalle kohdalleen ja palveli sellaisenaan vuoteen 1983 saakka. Voimalan alapuolen järjestelyt paljastivat vanhaa Lammaistenkosken pohjaa, joka on 1300 miljoonaa vuotta vanhaa hiekkakivikerrostumaa. Vedennoston vaikutukset tuntuvat Kokemäellä asti Tulkkilassa, jossa Pyhänkorvankoski peittyi vedennousun alle.

Padosta jäi puolet Harjavallan puolelle ja loput Nakkilan puolelle. Rakennukset ja tekniset laitteet sijaitsevat Nakkilassa. Padolle rakennettiin kansi, joka toimii henkilöliikenteen siltana.

Nykyisin voimalaitoksen omistajia ovat muun muassa UPM-Kymmene Oyj ja Pohjolan Voima Oy, jotka ovat osakkaina Länsi-Suomen Voimassa.

UudistaminenMuokkaa

Vuonna 2013 käynnistettiin voimalaitoksen laajamittainen uudistamishanke.[1]

Kesäkuussa 2014 aloitettiin uuden voimalaitosyksikön rakennustyöt. Uudella yksiköllä tavoiteltiin merkittävän tehonlisäyksen ohella parempaa joen virkistyskäyttöä ja virtaaman säännöstelyä, sekä hallintaa tulvariskeihin. Vuoden 2014 lokakuussa työmaapato romahti, mutta syyskuussa 2016 uusi yksikkö saatiin käynnistettyä. Laitoksen teho kohosi puolella 105 megawattiin, jolla se nousi Suomen kymmenen suurimman vesivoimalaitoksen joukkoon. Vuotuinen 390 gigawattitunnin sähköntuotanto kasvoi noin kymmenen prosenttia 430:een gigawattituntiin.

ToimintojaMuokkaa

Voimalaitoksen lähistöllä joen pohjoisrannalla Harjavallassa sijaitsee Satalinnan sairaala. Patotien pohjoispäässä on pysäköintialue, josta lähtee Paratiisin luontopolku. Se kulkee 1,7 kilometrin matkan joen varrella olevassa lehtometsässä. Polun toisessa päässä sairaalan kohdalla on uimapaikka ja puuportaat äyrään päälle. Voimalan alapuolinen Lammaistenlahti on suosittu virkistyskalastajien keskuudessa ja sinne istutetaan vuosittain tuhansia lohenpoikasia. [2]

Kokemäenjoella on melontareitti, jonka ohjeiden mukaan melojat voivat ohittaa padon. Reittikuvauksen voi noutaa esimerkiksi Kokemäenjoen kuntien kirjastoista.

Lammaistenlahden kulttuurimaisemaMuokkaa

Harjavallan voimalaitos on osa Lammaistenlahden kulttuurimaisemaa, joka kuuluu Museoviraston Valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Voimalaitoksen lisäksi se käsittää joen pohjoispuolella olevan Pirilän vanhan asutuksen ja eteläpuoliset Huovintien sekä Torttilan ja Lammaisten vanhat talonpoikaistalot.

LähteetMuokkaa

  • Pohjolan Voima Oy: Harjavallan voimalaitos
  • Vanhaa Harjavaltaa, Satakunnan nuorisoseurain liiton julkaisuja. Kustantaja: Harjulan kilta, 1953.
  • Jokela, Pekka: Kokemäenjoki - Lohikiloista megawateiksi. Suomen ja Skandinavian historian tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1996.

ViitteetMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa