Wikipedia

HMS Bellerophon (1786)

Tämä artikkeli kertoo Britannian kuninkaallisen laivaston Arrogant-luokan linjalaivasta. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

HMS Bellerophon oli Britannian kuninkaallisen laivaston vuonna 1786 vesillelaskettu Arrogant-luokan 74-tykkinen kolmannen luokan linjalaiva, jolla Ranskan keisari Napoleon I antautui heinäkuussa 1815. Alus tunnettiin miehistönsä parissa lempinimellä Billy Ruffian[1].

HMS Bellerophon
HMS Bellerophon
HMS Bellerophon
Aluksen vaiheet
Rakentaja Edward Greaves and Company, Frindsbury
Kölinlasku toukokuu 1782
Laskettu vesille 7. lokakuuta 1786
Palveluskäyttöön heinäkuu 1790
Loppuvaihe romutettu 1836
Tekniset tiedot
Uppouma 1 612 76/94 bm
Pituus 51,21 m (tykkikansi)
42,06 m (köli)
Leveys 14,29 m
Syväys 6,02 m
Miehistöä 550
Aseistus
Aseistus 74 tykkiä

Valmistus muokkaa

Pääartikkeli: Arrogant-luokka (linjalaiva)

Thomas Sladen suunnittelema alus tilattiin 11. tammikuuta 1782 Frindsburystä Edward Greaves and Companyltä, missä köli laskettiin toukokuussa 1782. Alus laskettiin vesille 6. lokakuuta 1786, jolloin valmistuskustannukset olivat 30 232 puntaa 14 šillinkiä ja neljä pennyä.[2] Vesillelaskun jälkeen alus hinattiin Medwayn yli Chathamin laivastontelakalle, missä se telakoitiin 7. maaliskuuta 1787 kolmeksitoista päiväksi pohjan kuparointia varten sekä reserviin sijoittamiseksi. Työ maksoi 8 376 puntaa 15 šillinkiä ja 2 pennyä, mistä 3 389 puntaa 8 šillinkiä ja 7 pennyä oli rungon, maston ja takiloinnin osuus. Loppuosa kului takiloimiseen ja varustamiseen.[3]

 
Bellerophon Frindsburyssä

Valmistuneen aluksen tykkikannen pituus oli 20,12 metriä ja kölin pituus 42,1 metriä. Aluksen leveys oli 14,25 metriä. Syväys oli 6,02 metriä ja uppouma 1604 27/94 burthenia. Aseistuksena oli kummallakin tykkikannella 28 tykkiä siten, että alemmalla 32 naulan ja ylemmällä 18 naulan tykkejä. Näiden lisäksi aluksella oli 9 naulan tykkejä, joista puolikannella 14 ja etukannella neljä. Aluksen täyslaidallinen painoi 781 naulaa. Aluksen täyteen miehistöön kuului 550 henkeä.[3]

Palvelus muokkaa

Espanja ilmoitti 1790 Kalifornian siirtomaahan kuuluvaksi koko Pohjois-Amerikan länsirannikon, minkä seurauksena he valtasivat Nootkan lahden brittiläisiä turkisyhtiön toimipisteitä nykyisen Vancouverin alueella.[4] Sodan uhan kasvaessa ja laivastoa mobilisoitaessa alus otettiin palvelukseen 19. heinäkuuta 1790 ensimmäisenä päällikkönään Thomas Pasley. Hän oli päällikkönä, kunnes alus poistettiin palveluksesta 9. syyskuuta 1791 Chathamissa.[3]

Ranskan vallankumoussodat muokkaa

Sodan alkaessa vallankumouksellisten hallinnoimaa Ranskaa vastaan alus palautettiin palvelukseen 12. maaliskuuta 1793. Aluksen päällikkönä oli jälleen Pasley. Alus liitettiin amiraali Richard Howen johtamaan Kanaalin laivastoon. Alus lähti 14. heinäkuuta laivaston mukana Spitheadistä St. Helenalle, mutta neljä päivää myöhemmin alus kolaroi Scillynsaarten edustalla HMS Majesticin kanssa, jolloin Bellerophon menetti keulamaston sekä päämaston yläosat sekä niiden takiloinnit. Lisäksi aluksen runko vaurioitui, joten Howe määräsi HMS Ramilliesin hinaamaan aluksen Plymouthiin korjattavaksi.[3][5]

 
Taistelu 1. kesäkuuta 1794

Pasley ylennettiin 14. tammikuuta 1794 kommodoriksi, joten seuraavana päivänä aluksen päälliköksi saapui William Johnstone Hope. Alus partioi viisi kuukautta Ouessantin edustalla. Aluksen ollessa 400 merimailia Brestistä länteen se vastaanotti 28. toukokuuta HMS Phaetonilta viestin, joka ilmoitti tuntemattomista purjeista etelälounaassa. Tuntemattomat alukset osoittautuivat Ranskan laivaston amiraalin Louis-Thomas Villaret-Joyeusen johtamaksi laivastoksi, joka purjehti länteen vastaanottamaan Amerikasta saapuvaa viljasaattuetta. Ensikohtaamisessa 28. toukokuuta Bellerophon kohtasi 110-tykkisen Révolutionnairen. Tykkitulessa aluksen mastot vaurioituivat ja Bellerophon joutui irrottautumaan taistelusta. Huono sää esti varsinaisen taistelun syntymisen ennen kuin 1. kesäkuuta.[6]

Taistelussa 1. kesäkuuta Pasley menetti jalkansa, mikä jouduttiin amputoimaan. Bellerophon menetti mastonsa ja siten liikuntakyvyn taistellessaan Éolen kanssa. Howe määräsi fregatti HMS Latonan auttamaan liikuntakyvytöntä alusta. Bellerophonin miehistöstä sai surmansa ainoastaan neljä ja 27 haavoittui. Aluksen palatessa 10. kesäkuuta Portsmouthiin korjattavaksi kontra-amiraali Pasley siirrettiin Haslarin sairaalaan lähelle Gosportia. Osallisuudestaan taistelussa Pasley sai 26. kesäkuuta baronetin arvon sekä 1 000 punnan vuotuisen eläkkeen. Pasley kuoli 1808. Aluksen päälliköksi saapui 1. joulukuuta lordi James Cranstoun.[7]

Alus lähti 26. toukokuuta 1795 Spitheadistä liittyäkseen vara-amiraali William Cornwallisin laivastoon, jonka muut alukset olivat HMS Royal Sovereign, HMS Brunswick, HMS Mars sekä fregatit HMS Phaeton ja HMS Pallas. Laivasto saapui 7. kesäkuuta Penmarchin edustalle, jossa ne seuraavana päivänä takaa-ajoivat ja valtasivat kahdeksan pientä alusta Le Palaisin redillä Belle Îlen edustalla. Amiraali Villaretin johtama Ranskan laivasto saapui 12. kesäkuuta Brestistä. Ranskan laivastoon liittyivät kontra-amiraali Jean Gaspard de Vencen johtamat alukset Île de Groixin edustalla, minkä jälkeen laivastoon kuului 13 linjalaivaa, kaksi fregattia, kaksi prikiä sekä kutteri. Cornwallisin laivasto havaitsi 16. kesäkuuta kello 9 aamulla saapuvan Ranskan laivaston. Pahasti alakynnessä oleva Cornwallis määräsi laivastonsa irtautumaan. Bellerophon muodosti Brunswickin kanssa parin. Alus ampui perän ja puolikannen tykeillä kärjessä purjehtivaa ranskalaisalusta ennen pakoa.[7]

Kesäkuun lopulla laivasto palasi Cawsandinlahdelle Plymouthin ulkopuolella täydentämään elintarvikevarastojaan ennen kuin se palasi Ouessantin ja Belle Îlen edustalle partioimaan. Ankkuroidessaan Spitheadiin syyskuun puolivälissä Cranstoun määräsi yhdeksän merijalkaväen sotilasta kapinaan yllyttämisestä sotaoikeuteen, joka kuitenkin vapautti syytetyt taistelussa osoitetun rohkeuden vuoksi. Tammikuussa 1796 alus palasi Ouessantin edustalle valvomaan Brestiä käyden vain täydentämässä elintarvikkeita. Lordi Cranstoun luovutti 11. syyskuuta aluksen päällikkyyden Henry D'Esterre Darbylle. Alus oli kuitenkin ollut jo edeltäneet kuusi kuukautta ensimmäisen upseerin John Loringin alaisuudessa, koska Cranstoun oli siirretty 12. huhtikuuta Grenadan kuvernööriksi.[7]

Alus palasi 2. tammikuuta 1797 Plymouthiin, missä se liitettiin Bantrynlahtea valvovaan laivastoon. Sen tehtävänä oli etsiä Irlantiin purjehtiva Ranskan maihinnousulaivasto. Oltuaan kovassa merenkäynnissä alus meni suojaan Corkiin, missä oli ankkurissa amiraali Robert Kingsmillin HMS Polyphemus. Maaliskuussa Bellerophon palasi Spitheadiin, missä se vastaanotti uudet ohjeet. Aluksen tuli liittyä Sir John Jervisin johtamaan Välimeren laivastoon Cadizin edustalla. Alus saapui 30. maaliskuuta laivastoon, jossa se heti liitettiin kontra-amiraali Horatio Nelsonin rannikon läheisyyteen sijoitettuun osastoon.[7]

 
Aboukirin taistelu

Nelsonin saatua käskyn Jervisiltä tarkastaa Toulonin ranskalaisalukset hän siirsi johtamansa osaston, johon Bellerophon kuului, Välimerelle toukokuun alussa 1798. Jervis lähetti pian Thomas Troubridgen HMS Cullodenin täydentämään Nelsonin osastoa. Sen jälkeen Nelsonilla oli käytössään yhdeksän linjalaivaa. Nelsonin osasto etsi amiraali François-Paul Brueys d'Aigalliersin johtamaa Ranskan laivastoa pitkin Välimerta. Etsintä päättyi 1. elokuuta Abukirin taisteluun, jossa Bellerophon oli taistelulinjan kahdeksantena. Vaikka aluksen päällikön Darbyn oli tarkoitus haastaa Franklin, se kävi kuitenkin tykistötaistelun Ranskan laivaston lippulaiva 120-tykkisen L’Orientin kanssa. L'Orientin päällikkö määräsi ammuttavaksi heti taistelun alussa kaksi yhteislaukausta, jotka kaatoivat miehiä kannella, tuhosivat pääosan puolikannen tykeistä sekä katkoivat takilaa. Lisäksi ranskalaisaluksen takilassa olleet muskettimiehet ampuivat Bellerophonin kannella olleita. Darby sai osuman päähänsä menettäen tajuntansa, jolloin hänet kannettiin ruumaan saamaan hoitoa. Aluksen päälliköksi nousseet ensimmäinen luutnantti Daniel ja toinen luutnantti Lander, jotka kumpikin haavoittuivat, mutta kykenivät jatkamaan toimintaansa. Neljäs luutnantti John Hadaway haavoittui ja kannettiin ruumaan. Viides luutnantti George Joliffe kaatui, minkä jälkeen Daniel menetti henkensä. Yli tunnin kestäneessä tykkitulessa aluksen mesaani ja päämasto katkesivat, jolloin luutnantti Lander sai peräkannella surmansa. Tällöin päälliköksi nousi kolmas luutnantti 24-vuotias Robert Cathcart, joka totesi ranskalaisaluksella syttyneen tulipalon. Cathcart määräsi katkenneiden mastojen takilan katkottavaksi, jotta pahoin vaurioitunut alus kykenisi irtautumaan palavasta aluksesta. Täysin mastoton alus ajautui hieman kauemmas jolloin laskettiin ainoa jäljellä ollut ankkuri mereen. Alus vastaanotti yhteislaukauksen lähellä olleelta Tonnantilta sekä kauempana olleelta Heureux'lta ennen taistelun päättymistä. Aluksella oli taistelussa saanut surmansa 49 miestä ja 148 haavoittunut. Alukselle tehtiin tilapäistakila, minkä jälkeen se purjehti Gibraltarille.[8]

Alus palasi 2. huhtikuuta 1800 Spitheadiin, missä se oli karanteenissa kolme päivää. Aluksen varastot tyhjennettiin, minkä jälkeen se siirrettiin 16. huhtikuuta Portsmouthin telakalle. Alus poistettiin palveluksesta 3. toukokuuta ja otettiin telakalle vasta 5. syyskuuta. Telakalla alus modernisoitiin, mikä maksoi 32 608 puntaa. Se palautettiin palvelukseen 25. kesäkuuta 1801 päällikkönään lordi Garlies ja vapautui telakalta kaksi päivää myöhemmin. Alus lähti 21. elokuuta Kanaalin laivastoon osallistuakseen Brestin saartoon. Garlies luovutti 25. marraskuuta aluksen päällikkyyden John Loringille.[9]

Torbayssa aluksen päällikkö Loring sai uudet ohjeet, minkä jälkeen aluksen varastot täydennettiin. Alus lähti 2. maaliskuuta 1802 Plymouthista viiden muun aluksen kanssa liittyäkseen amiraali John Duckworthin laivastoon Länsi-Intiassa. Osasto saapui 25 päivää myöhemmin Barbadokselle, jonne matkattiin Azorien kautta. Alus saapui 12. huhtikuuta määränpäähänsä Port Royaliin Jamaikalla, mikä oli sen kotisatamana seuraavat puolitoista vuotta. Alus suojasi saattueita Karibian saarten ja Halifaxin välillä.[9]

Napoleonin sodat muokkaa

Toukokuussa sotatoimien jälleen alkaessa Loring ylennettiin kommodoriksi ja hänet nimitettiin Länsi-Intiassa olevien laivastovoimien komentajaksi. Osasto valtasi myöhemmin kesäkuussa Ranskan laivaston korvetin Mignonnen ja prikin.[9]

Osaston ollessa Cap-Françoisin edustalla Saint-Dominguen rannikolla havaittiin 24. heinäkuuta Ranskan laivaston linjalaivat Duguay-Trouin ja Duquesne sekä fregatti Guerrière. Näistä Duquesne vallattiin seuraavana päivänä loppujen päästessä pakoon. Loring sai marraskuussa neuvottelupyynnön kenraali Rochambeaulta, joka johti kenraali Jean-Jacques Dessalinesin johtamien Haitin kapinallisten piirittämää Saint-Dominguen ranskalaisvaruskuntaa. Neuvottelujen jälkeen ranskalaiset saivat nousta laivoihinsa ja siirtyä sotavankeuteen Jamaikalle.[9]

Helmikuun alussa 1804 aluksella oli 212 miehistönjäsenellä joko malaria tai keltakuume. Näistä 17 kuoli aluksella ja sadasta maihin sairaalaan siirretystä kuoli vielä 40. Alus sai määräyksen palata Britteinsaarille ja se lähti 17. kesäkuuta Jamaikalta suojaten 178 kauppalaivan saattuetta. Viiden viikon purjehduksen jälkeen saattue ankkuroi 11. elokuuta Downsiin, mistä Loring siirsi 24. elokuuta aluksensa edelleen Portsmouthiin huollettavaksi. Alus siirrettiin 5. syyskuuta telakalle, missä pohja kuparoitiin uudelleen ja alus huollettiin muutenkin. Kunnostuksen kokonaiskustannukset olivat 11 914 puntaa, josta 349 puntaa kului rungon kunnostukseen, 2 352 puntaa mastoihin ja 5 015 puntaa takilaan ja varastoihin. Loppuosa oli työvoimakuluja. Alus vapautui 8. lokakuuta telakalta ja lähti 1. marraskuuta Brestin edustalle amiraali Cornwallisin johtamaan Kanaalin laivastoon. Aluksen saapuessa täydentämään varastojaan Plymouthiin Loring luovutti 24. elokuuta päällikkyyden John Cookelle.[9]

Toukokuussa 1805 alus liittyi Gibraltarilla vastamuodostettuun vara-amiraali Collingwoodin osastoon, jonka tehtävänä oli valvoa Cadizia.[9] Maanantaina 21. lokakuuta Collingwoodin laivasto havaitsi merelle lähteneen Espanjan ja Ranskan yhdistyneen laivaston, johon kuului 33 linjalaivaa, viisi fregattia ja kaksi prikiä. Collingwoodilla oli 27 linjalaivaa, neljä fregattia sekä kutteri ja kuunari. Seuranneessa Trafalgarin taistelussa Cooke kaatui jo alkuvaiheessa Monarcan mastoissa olleiden muskettimiesten osuessa, jolloin ensimmäinen luutnantti Willian Cumby otti komennon. Aluksen tykit vaurioittivat kahdella täyslaidallisella vakavasti Espanjan laivaston Monarcaa, jonka Cumbyn lähettämä valtausmiehistö otti valvontaansa. Alus otti valvontaansa myös Bahaman, jonka kanssa se oli vaihtanut laukauksia taistelun alkuvaiheessa. Taistelussa aluksella sai surmansa 28 miestä ja haavoittui 123.[10]

Taistelun jälkeen aluksella ei ollut juurikaan takilaa, joten se keinui voimakkaasti myrskyn noustessa. Aluksen varamasto saatiin paikalleen ja takilaa korjattua parin seuraavan päivän aikana. Alukselta havaittiin torstaina 24. lokakuuta kahdeksan linjalaivaa, jotka ottivat hinaukseen taistelussa vallatun Espanjan laivaston San Agustínen. Bellerophon kykeni 27. lokakuuta aloittamaan paluumatkan Gibraltarille, jonne se saapui seuraavana päivänä. Aluksen haavoittuneet siirrettiin maihin ja vaurioiden korjaamista jatkettiin seuranneet kahdeksan päivää. Richard Thomas vastaanotti 3. marraskuuta aluksen päällikkyyden, mutta jo seuraavana päivänä päälliköksi kotimatkaa varten saapui HMS Royal Sovereignilta Edward Rotherham. Alus lähti Gibraltarilta Nelsonin ruumista kuljettavan HMS Victoryn ja HMS Belleislen kanssa. Start Pointin edustalla alus erkani osastosta ja ankkuroi Cawsandinlahdelle, mistä se jatkoi 14. joulukuuta Plymouthiin. Alus siirrettiin kymmenen päivää myöhemmin telakalle korjattavaksi.[10]

Alus vapautui 20. tammikuuta 1806 telakalta. Korjauskustannukset olivat 18 082 puntaa, mistä noin puolet meni takilan kunnostamiseen ja varastojen täydentämiseen. Alus palautettiin 26. helmikuuta palvelukseen, jolloin Rotherham jatkoi päällikkönä. Alus valvoi Brestin saartoa, mistä se kävi toisinaan Cawsandinlahdella tai Torbayssä täydentämässä varastojaan tai suojassa Atlantin myrskyiltä. Rotherham luovutti 8. kesäkuuta 1808 aluksen päällikkyyden Samuel Warrenille, jonka alaisuudessa alus siirtyi kontra-amiraali Alan Gardnerin osaston mukana Pohjanmerelle valvomaan Hollannin kuningaskunnan satamia. Saarron tehtävänä oli estää Napoleonin veljen Hollannin kuninkaan Louis Bonaparten hallintaan joutuneen Alankomaiden laivaston siirto Ranskaan. Osasto oli Vlissingenin edustalla, mistä se kykeni noutamaan täydennyksiä ja hakeutumaan tarvittaessa suojaan Yarmouthin redille.[11]

Venäjän keisarikunnan liityttyä sotaan Ranskan rinnalle Bellerophon lähetettiin 1809 amiraali Sir James Saumarezin johtamaan Itämeren laivastoon, joka lähti 24. toukokuuta Göteborgista. Se saapui 4. kesäkuuta Karlskronaan, mistä Bellerophon ja HMS Minotaur jatkoivat Suomenlahdelle, jonne osaston muut alukset saapuivat kuukauden lopulla. Hangon edustalla alukset lähettivät 19. kesäkuuta joukkoja veneillä valtaamaan rannikon läheisyydessä olevia aluksia. Neljän rannikkopatterin tuleen joutunut valtausosasto valtasi yhden patterin, jonka se tuhosi. Valtausosasto palasi Bellerophonille mukanaan viisi haavoittunutta. Alus osallistui 7. heinäkuuta myös Barösundissa vastaavaan operaatioon. Alus palasi Britteinsaarille suojaten kauppalaivoja ja saapui 21. marraskuuta Yarmouthin redille.[12]

Alus saapui 6. tammikuuta 1810 Sheernessiin, missä pohjan kuparointia korjattiin sekä tehtiin joitakin pieniä korjauksia. Kustannuksia syntyi 3 313 puntaa, mistä pääosa oli työvoimakuluja. Alus vapautui 18. helmikuuta telakalta. Se viipyi Noressa, kunnes alus keväällä palasi Hollannin rannikolle. John Halsted vastaanotti 23. elokuuta aluksen päällikkyyden, mikä siirtyi 5. marraskuuta Portsmouthissa Augustus Brinelle. Alus siirrettiin 15, marraskuuta kuparoitavaksi Portsmouthissa telakalle, mistä se vapautui 30. marraskuuta. Alus lähti 13. joulukuuta aloittaen partioinnin Texelin ja Hoek van Hollandin välillä.[12]

Joulukuussa 1812 alus palasi Portsmouthiin, missä se siirrettiin 22. tammikuuta 1813 telakalle. Kuukautta myöhemmin vapauduttuaan telakalta aluksen päällikkyyden vastaanotti Edward Hawker, joka valmistautui vastaanottamaan vara-amiraali Sir Richard Goodwin Keatsin uuden Newfoundlandin kuvernöörin ja kuljettamaan hänet Spitheadistä St. Johnsiin. Amiraalin saavuttua alus lähti 22. huhtikuuta merelle suojaten kolmen muun sotalaivan kanssa 72 kauuppa-aluksen saattuetta. Alus saapui 31. toukokuuta St. John’siin, mistä se jatkoi viikkoa myöhemmin saattueen mukana Bermudalle. Palatessaan St. John’siin alus valtasi amerikkalaisen kaapparin. Alus lähti 22. marraskuuta saattueen mukana merelle saapuen kuukautta myöhemmin Torbayhin, mistä se jatkoi Portsmouthiin.[12]

Pääosan helmikuusta 1814 alus oli Portsmouthin telakalla kuparoitavana. Alus lähti 26. huhtikuuta Newfoundlandiin suojaten saattuetta, minkä jälkeen se partioi Pohjois-Amerikan vesillä ennen paluutaan Spitheadiin joulukuussa. Maaliskuussa 1815 alus siirtyi Noreen, missä aluksen päälliköksi tuli 9. huhtikuuta Frederick Lewis Maitland. Aluksen päällikkö vastaanotti käskyn siirtyä Plymouthiin liittyäkseen kontra-amiraali Sir Henry Hothamin laivastoon, jonka tehtävänä oli saartaa Ranskan rannikon Loiren ja Gironden väliset satamat. Alus ankkuroi 31. toukokuuta Rade des Basquesiin, jolloin havaittiin kaksi Ranskan laivaston fregattia Méduse ja Saale sekä korvetti Balladiére ja priki Épervier ankkurissa Île d'Aixilla. Ranskalaisaluksia valvottiin seuraavana kuukausi. Maitland sai 30. kesäkuuta nimettömän viestin, jonka mukaan Napoleon olisi vetäytymässä Waterloossa kärsimänsä tappion jälkeen Bordeaux'iin.[12]

 
William Quiller Orchardson: Napoleon Bellerophonin kannella (n. 1880)

Napoleon nousi 8. heinäkuuta Saalen kannelle. Saman aikaisesti Bellerophonin tueksi olivat saapuneet fregatit HMS Myrmidon ja HMS Slaney. Kaksi päivää myöhemmin saapuivat kreivi Emmanuel de Las Cases ja kenraali Savary tuomaan Maitlandille tiedon Napoleonin ja hänen perheensä passista Yhdysvaltoihin. Maitlandilla oli kuitenkin käsky estää Napoleonin pako. Neuvottelun aikana saapui sluuppi HMS Falmouth, joka toi amiraali Hothamin käskyn passin hylkäämisestä. HMS Daphne ja HMS Cyrus saapuivat 12. heinäkuuta täydentämään piirityslaivastoa. Samana päivänä Ranska antautui virallisesti liittokunnalle, jolloin Napoleonista tuli virallisesti pakolainen. Hän päätti antautua ja luottaa brittiläiseen oikeuteen.[13]

Sotien jälkeen muokkaa

Napoleon nousi 15. heinäkuuta Épervieriin, jolla hän siirtyi Bellerophonille antautumaan. Hänellä oli mukanaan 48 henkilön seurue sekä suuri määrä kirjoja, hopeaa ja matkatavaraa. Seuraavana päivänä kello 14 alus lähti vankeineen Britteinsaarille saattajinaan fregatit Myrmidon ja Slaney. Alus saapui 24. heinäkuuta Torbayhin. Lordi Keith antoi uudet määräykset, joiden mukaan alus siirrettiin Plymouthin salmeen kaksi päivää myöhemmin. Alusta oli vastassa noin 10 000 ihmisen väkijoukko pienissä veneissä. Ihmiset toivoivat saavansa nähdä vilauksen aluksen kuuluisasta vangista, joten Napoleon näyttäytyi aluksen kannella noin kello puoli seitsemän joka ilta[1].[14]

Bellerophonia ei ollut sopivassa kunnossa St. Helenan matkaa varten, joten Maitland sai 3. elokuuta määräyksen nostaa ankkurin ja siirtyä odottamaan HMS Northumberlandin saapumista Spitheadistä. Seuraavana päivänä alus siirtyi HMS Tonnantin ja pienempien alusten saattamana siirtyen Start Pointiin, jonne saapui myös lordi Keith polttolaiva HMS Prometheuksella. Northumberland saapui 6. elokuuta kohtaamispaikalle kuljetusalusten HMS Bucephaluksen ja HMS Ceylonin kanssa ankkuroituen Berry Headiin, jonne myös Bellerophon saattajineen ankkuroi. Kun Napoleon aamupalan jälkeen siirrettiin alukselta Northumberlandiin kokoontui koko miehistö partaalle seuraamaan tapahtumaa. Keisarin ylittäessä puolikannen Northumberlandin merijalkaväen sotilaat tekivät kunniaa rumpujen päristessä. Vastaten kunniantekoon Napoleon nosti lakkiaan, kiitti Maitlandia ystävällisyydestä ja puhui upseereille. Sen jälkeen hän tervehti Bellerophonin miehistöä ennen veneeseen siirtymistä. Bellerophon saattajineen palasi Plymouthiin, missä Maitland sai määräyksen siirtää aluksensa Medwayhin palveluksesta poistoa varten. Alus saapui 2. syyskuuta Sheernessin telakalle, missä Maitland poisti aluksensa palveluksesta 13. syyskuuta.[14]

Alus määrättiin muutettavaksi vastaanottoalukseksi, joten se siirrettiin joulukuussa 1815 telakalle muutostöitä varten. Työt valmistuivat syyskuussa 1816, minkä jälkeen alus ankkuroitiin Thamesin estuaariin lähelle HMS Retributionia. Ensimmäinen vankierä kuljetettiin alukselle Langstoneen ankkuroidulta HMS Portlandilta. Alukselle voitiin sijoittaa kaikkiaan 435 vankia. Vankien olosuhteita parantavien lakien tullessa voimaan alus siirrettiin 1823 poikien sijoituspaikaksi. Kun 120-tykkinen ensimmäisen luokan linjalaiva HMS Waterloo (ex -HMS Talavera) nimettiin 5. lokakuuta 1824 uudelleen HMS Bellerophoniksi, piti aiemmin nimeä kantanut alus nimetä Amiraliteetin määräyksellä HMS Captivityksi.[15]

Alus oli edelleen ankkurissa Thamesillä, kunnes se siirrettiin 26. huhtikuuta 1826 telakalle Sheernessiin, missä se varustettiin siirrettäväksi Plymouthiin. Telakalla aluksen pohjasta poistettiin kuparointi, minkä jälkeen se pohjustettiin ja kuparoitiin uudelleen. Alus vapautui 24. toukokuuta telakalta ja lähti 4. kesäkuuta Sheernessistä Plymouthiin. Alus saapui uuteen sijoituspaikkaansa neljä päivää myöhemmin. Se ankkuroitiin Devonportin edustalle vastaanottoproomuksi vuoteen 1834. Alus myytiin 21. tammikuuta 1836 romutettavaksi Plymouthissa 4 030 punnalla.[16][17]

Lähteet muokkaa

  • Winfield, Rif: British Warships in the Age of Sail 1714-1792 - Design, Construction and Fates. Minnesota: Seaforth Publishing, 2007. ISBN 978-1-84415-700-6. (englanniksi)
  • Winfield, Rif: British Warships in the Age of Sail 1793-1817 - Design, Construction, Careers and Fates. Minnesota: Seaforth Publishing, 2005. ISBN 978-1-84415-717-4. (englanniksi)
  • Goodwin, Peter: Nelson's Ships - A History of the Vessels In Which He Served 1771 - 1805, s. 167-178. London: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-742-2. (englanniksi)
  • Goodwin, Peter: The Ships of Trafalgar - The British, French and Spanish Fleets October 1805. London: Conway Maritime Press, 2005. ISBN 1-84486-015-9. (englanniksi)
  • Rodger, N. A. M.: The Command of the Ocean - A Naval History of Britain, 1649-1815. London: Penguin Books, 2004. ISBN 978-0-141-02690-9. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b The boat that sank Bonaparte The Telegraph. 15.9.2003. Viitattu 3.8.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Winfield 2007, s. 79
  3. ↑ a b c d Goodwin 2005, s. 66
  4. ↑ Rodger 2004 s.354
  5. ↑ James 2002 s.56
  6. ↑ Goodwin 2005, s. 66-67
  7. ↑ a b c d Goodwin 2005, s. 67
  8. ↑ Goodwin 2005, s. 67-68
  9. ↑ a b c d e f Goodwin 2005, s. 68
  10. ↑ a b Goodwin 2005, s. 69
  11. ↑ Goodwin 2005, s. 69-70
  12. ↑ a b c d Goodwin 2005, s. 70
  13. ↑ Goodwin 2005, s. 70-71
  14. ↑ a b Goodwin 2005, s. 71
  15. ↑ Goodwin 2005, s. 71-72
  16. ↑ Winfield 2005, s. 54
  17. ↑ Goodwin 2005, s. 72

Kirjallisuutta muokkaa

  • Cordingly, David: The Billy Ruffian: The Bellerophon and the Downfall of Napoleon, The Biography of a Ship of the Line, 1782 - 1836. Bloomsbury, 2003. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Arrogant-luokan linjalaivat
1758 tilatut

HMS Cornwall - HMS Arrogant

Edgar-luokka

HMS Edgar - HMS Goliath - HMS Vanguard - HMS Excellent - HMS Saturn - HMS Elephant - HMS Illustrious - HMS Bellerophon - HMS Zealous - HMS Audacious

Edeltäjät: Bellona-luokka – Seuraaja: Albion-luokka
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=HMS_Bellerophon_(1786)&oldid=22278568”