Keltakuume

virustauti

Keltakuume on vakava tartuntatauti, jonka aiheuttaa flavivirusten ryhmään kuuluva virus. Keltakuumeen kantaja on keltakuumehyttynen (Aedes aegypti), jonka välityksellä tauti siirtyy ihmiseen toisesta eläimestä. Tauti kuuluu verenvuotokuumeisiin. Keltakuume on trooppisten alueiden merkittävä virustauti, jota esiintyy päiväntasaajan tienoilla Afrikassa sekä Etelä- ja Väli-Amerikassa. WHO:n tilastojen mukaan siihen sairastuu vuosittain 200 000 ihmistä, joista kuolee 30 000. Tapauksista ilmenee Afrikassa 90 prosenttia. Rokotuksen avulla sairastumisriski pienenee. Aasiassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Skandinaviassa, Islannissa, Suomessa ja Venäjällä ei keltakuumetta ole tavattu.[1]

Keltakuume
Keltakuumevirus.
Keltakuumevirus.
Luokitus
ICD-10 A95

Keltakuumerokote on ainoa rokote, jonka puuttuminen riittää yksistään syyksi maahanpääsyn estämiselle. Voimassa oleva rokotus on todistettava virallisella keltakuumerokotustodistuksella. Jos rokotusta ei jostakin syystä voida antaa, tulee siitäkin olla virallinen todistus.[2]

HistoriaaMuokkaa

Amerikkaan keltakuume levisi Afrikasta ilmeisesti orjalaivojen mukana. Plantaaseilla eurooppalaistaustaiset lääkärit kiinnittivät jo varhain huomiota afrikkalaistaustaisen väestön matalampaan sairastuvuuteen ja afrikkalaisilla saattaakin olla keltakuumetta vastaan geneettistä immuniteettia, joka eurooppalaisilta puuttuu. Nimi keltakuume (yellow fever) otettiin käyttöön Barbadoksen epidemian aikana vuonna 1750. 1700-luvun aikana taudista tuli merkittävä ongelma eurooppalaisten kolonioissa Amerikoissa ja läntisessä Afrikassa. Tautia myös kantautui laivojen mukana Eurooppaan.[3] Napoleon lähetti Haitiin ranskalaisen sotilasosaston, joka tuhoutui keltakuumeeseen. Keltakuume oli osasyynä myös ranskalaisten suunnitteleman Panaman kanavan rakennustöiden epäonnistumiseen 1800-luvun lopussa.

Philadelphian keltakuume-epidemia vuonna 1793 tappoi 10 % kaupungin väestöstä.[3]

Keltakuume oli vakava ongelma Karibian saarilla ja myös Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mississippi-joen alajuoksua vuonna 1878 koetellut epidemia tappoi yli 13 000 amerikkalaista. Taudin ajateltiin leviävän saastuneen ilman mukana, kunnes käyttämällä kuubalaisia vapaaehtoisia(?) koehenkilöitä Yhdysvaltain armeijan lääkäri Walter Reed työryhmineen todisti vuonna 1901, että keltakuumeen aiheuttaja on virus, ja että sen tarttumiseen sairaasta terveeseen henkilöön tarvitaan keltakuumehyttysen pisto. Tuo merkittävä havainto johti keltakuumeen vähittäiseen katoamiseen Yhdysvalloista, kun Aedes aegypti -hyttysiä opittiin torjumaan. Yhdysvalloissa viimeinen keltakuume-epidemia koettiin New Orleansissa vuonna 1905.[3] Myös Afrikassa on hyttysten torjuminen ja rokotusten pakollisuus vähentänyt taudin esiintymistä.lähde? Rokote tautiin saatiin käyttöön erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1938 ja sen kehittäjä, Max Theiler, sai saavutuksesta Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1951.[4]

TaudinkuvaMuokkaa

Keltakuumeen aiheuttava flavivirus leviää hyttysten välityksellä ihmisestä toiseen. Sen tiedetään laboratorio-oloissa tarttuneen myös aerosolitartuntana, mutta tätä ei uskota tapahtuvan luonnossa. Ihmisen infektoiva annos on noin tuhat viruspartikkelia. Hyttynen saa viruksen suolistoonsa imiessään verta virusta kantavalta ihmiseltä tai apinalta. Virus lisääntyy hyttysen keskisuolessa ja noin 10 vuorokauden kuluessa viruksia löytyy myös hyttysen sylkirauhasista, mistä ne pääsevät piston yhteydessä uuteen isäntään. Virus myös siirtyy hyttysen muniessa suoraan seuraavaan hyttyssukupolveen. Hyttysen pistäessä syljessä olevat virukset päätyvät ihon sisään, missä ne alkavat lisääntyä, alustana toimivat luultavasti ns. Langerhansin solut. Keltakuumetta vastaan rokotetulla henkilöllä tämä saa aikaan huomattavan immuunivasteen ja taudin kehitys pysähtyy.[3]

Rokottamattomilla virukset alkavat levitä aluksi paikallisiin imusolmukkeisiin ja niistä imusuonistoa pitkin verenkiertoon.[3] Verenkiertoon päästyään virus saa aikaan systeemisen infektion, jonka kuolleisuus on noin 10–50 prosenttia. Taudinkuva vaihtelee eri potilailla, mutta yhteistä on kova kuume, joka kestää noin viikon. Vaikeissa tapauksissa potilailla esiintyy sisäistä verenvuotoa ja maksavauriota.

Varsinainen tauti alkaa 2–9 vuorokauden itämisajan jälkeen kuumeella (39–40°C useiden päivien ajan) ja kasvojen punoituksella (niin kutsuttu punainen vaihe), pulssin harvenemisella sekä päänsäryllä, silmien valoarkuudella ja lihaskivulla. Tunnusomainen oire on kielen kärjen ja sivujen punoitus samalla kun kielen päälle muodostuu valkoinen peite. Lopulta kuume laskee pariksi tunniksi ja syystä jota ei tiedetä, osa potilaista paranee tässä vaiheessa täysin. Veren seerumin transaminaasien nousu taudin alkuvaiheessa ennakoi kuitenkin vakavaa tautimuotoa.[3]

Viimeaikaisten serologisten tutkimusten perusteella on arvioitu, että todellisuudessa jopa 55 % keltakuumeinfektioista olisi kokonaan oireettomia ja 33 % päättyy tähän verraten lieväoireiseen taudinkuvaan.[3]

Seuraava taudin vaihe käynnstyy 3–6 vuorokautta ensioireiden alkamisesta. Tässä, niin kutsutussa keltaisessa vaiheessa, kuume nousee uudelleen ja iho sekä silmät muuttuvat keltaisiksi. Virus häviää verenkierrosta ja seerumin aspartaattiaminotransferaasi (ASAT) ja alaniiniaminotransferaasi (ALAT) nousevat. Ne laskevat muutamassa päivässä takaisin normaalilukemiin useimmilla potilailla, jotka ovat jäämässä henkiin. Toisin kuin hepatiiteissä keltakuumeessa potilaan ASAT-arvo tyypillisesti ylittää ALAT-arvon, luultavasti sydänlihaksen ja luurankolihasten vaurioitumisen vuoksi. Osa potilaista selviää maksavauriosta, mutta menehtyy munuaisten toimintahäiriöön. Kuolemaa edeltää usein virtsan erityksen täydellinen loppuminen. Verihiutaleiden määrän lasku sekä maksan tuottamien hyytymistekijöiden puute aiheuttavat hemorragisen diateesin, josta seuraa verenpurkaumia, verivirtsaisuutta sekä verenvuotoa suusta ja kanyylien läpivienneistä. Keskushermosto-oireisiin voi liittyä delirium, kouristuksia tai kooma. Aivo-selkäydinnesteen paine on kohonnut. Keltakuumeviruksen aiheuttama aivotulehdus on äärimmäisen harvinainen.[3]

Taudin kriittisin vaihe on 5–10 päivän kuluttua oireiden alkamisesta. Tuolla välillä potilas joko menehtyy tai on jäämässä eloon. Vakavan tautimuodon tapauskuolleisuus on 47 %. Erityisiä riskitekijöitä ovat miessukupuoli sekä yli 40 vuoden ikä. Nigeriassa tehdyn tutkimuksen mukaan eloonjääneen potilaan keskimääräinen sairaalassaoloaika oli 14 vuorokautta ja taudin keskimääräinen kesto 17,8 vuorokautta. Toipuminen kestää viikkoja, mutta taudista ei jää pysyviä elinvammoja.[3]

Keltakuumeeseen ei ole varsinaista hoitoa. Viruslääke ribaviriini tehoaa virukseen in vitro, mutta vaaditut annokset ovat aivan liian suuria, jotta niitä voitaisiin käyttää elävään potilaaseen. Hoitotoimilla pyritään tukemaan potilaan elintoimintoja kunnes tauti menee itsekseen ohi. Rokote estää taudin kehittymisen käytännössä sataprosenttisen tehokkaasti.[3]

EhkäisyMuokkaa

Keltakuumetta vastaan on olemassa tehokas rokote, joka sisältää elävää, heikennettyä virusta. Se on syytä ottaa ennen matkustamista alueille, joilla keltakuumetta esiintyy. Keltakuumetta voidaan myös torjua käyttämällä suojaavaa vaatetusta ja hyttysverkkoa.

Alueet, joilla keltakuumetta esiintyy
Etelä-Amerikka
Afrikka

Risti-immuniteettiMuokkaa

Aikaisempi kontakti muiden flavivirusten kanssa saattaa lieventää keltakuumeen kliinisiä oireita. On jopa esitetty epäilyjä, että denguekuumeen esiintyminen olisi rajoittanut keltakuumeen leviämistä Aasiaan. Eläinkokeissa apinoiden aktiivinen immunisointi denguekuumeviruksella sekä Zika- ja Wesselsbron-virusten yhdistelmällä ovat tuottaneet vastustuskykyä keltakuumevirusta vastaan. Kuitenkaan Länsi-Niilin virus ja Banzi-virus eivät ole apinoille tällaista risti-immuniteettia tuottaneet. Toisaalta Gambiassa ja Nigeriassa vakavia keltakuumemuotoja on todettu ilmenevän yhtä usein tai jopa useammin potilailla, jotka ovat aikaisemmin sairastaneet denguekuumeen. Tämä saattaa ilmentää eroja eri viruskantojen välillä. Kysymykset keltakuumeen ja denguekuumeen yhteisvaikutuksista ovat lääketietellisesti merkittäviä, sillä nykyisin denguekuumetta tavataan jo suuressa osassa keltakuumeen riskialuetta.[3]

LähteetMuokkaa

  1. Kansanterveyslaitos
  2. http://www.ktl.fi/portal/suomi/julkaisut/oppaat_ja_kirjat/rokottajan_kasikirja/muut_rokotteet/keltakuumerokote
  3. a b c d e f g h i j k Stanley A. Plotkin, Walter A. Orenstein, Paul A. Offit & Kathryn M. Edwards (ed.): Plotkin's Vaccines, 7th Edition. Elsevier, 2018. ISBN 978-0-323-35761-6.
  4. Erling Norrby: Yellow fever and Max Theiler: the only Nobel Prize for a virus vaccine. Journal of Experimental Medicine, 26.11.2007, 204. vsk, nro 12, s. 2779–2784. PubMed:18039952. doi:10.1084/jem.20072290. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.6.2021. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keltakuume.