Wikipedia

God's Caliph

kirja

God's Caliph. Religious authority in the first centuries of Islam on Patricia Cronen ja Martin Hindsin vuonna 1986 julkaisema tutkimus siitä, miten varhaiset kalifit halusivat ymmärtää uskonnollisen auktoriteetin islamin varhaisvuosina. Kirjoittajat perustelevat väitettä, että varhaiset kalifit pitivät itseään shiialaisuuden tavoin myös uskonnollisina auktoriteetteina sen sijaan, että korkein auktoriteetti olisi siirtynyt uskonoppineille, kuten sunnalaisuudessa. Sunnalainen oppi kalifista vain "uskovien puolustajana" olisi kehittynyt vasta kalifien hävittyä kiistansa uskonoppineiden kanssa. Shiialaisuus edustaisi siten varhaisinta ratkaisua kalifin ja ulaman valtasuhteista. Kirjoittajien mukaan profeetta Muhammedin asema islamin keskushahmona olisi kehittynyt vasta vähitellen ja tällöin syrjäyttänyt kalifien auktoriteetin.

God's Caliph: Religious Authority in the First Centuries of Islam
Kirjailija Patricia Crone ja Martin Hinds
Kieli englanti
Genre islamin historia
Kustantaja Cambridge University Press
Julkaistu 1986
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 155
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Kalifi Muawija lähdössä valloittamaan Kyprosta (Moustafa Farroukh, 1939).

Metodiikka muokkaa

Molemmat kirjoittajat kuuluvat islamintutkimuksen historiallis-kriittiseen koulukuntaan. He nojaavat tutkimuksessaan valikoidusti islamilaiseen perimätietoon sellaisena kuin se löytyy varhaisilta islamilaisilta kirjoittajilta. He katsovat, että näiden teoksissa esiintyvä runous ja dokumentit olisivat historiallisesti luotettavampaa aineistoa kuin muu teksti. Kirjoittajat myöntävät, että heidän käyttämänsä aineisto voi olla myös epäautenttista. He haluavat kuitenkin mieluummin erehtyä uskottavuuden puolelle kuin olla liian kriittisiä.[1]

Kunnianimi "kalīfat Allāh" muokkaa

Kirjoittajien mukaan kaikki umaijadikalifit käyttivät kunnianimeä khalīfat Allāh, joka tarkoittaa "Jumalan edustaja". Ensimmäinen käyttäjä olisi ollut kalifi Uthman, ja sen jälkeen sufianidikalifit Muawija ja Yazid I. Nimikettä käyttivät myös marwanidikalifit Marwan I (ei tosin dokumentteja käytöstä), Abd al-Malik, Walid I, Suleiman, Omar ibn Abd al-Aziz eli Omar II, Jazid II, Hisham ibn Abd al-Malik, Walid II, Jazid III ja Marwan II. [2]

Luetelluista nimistä kalifin titteli on päätelty perimätiedon nojalla; numismaattisessa aineistossa kalifina esiintyy vain Abd al-Malik.[2] Tavallisin hallitsijan nimitys oli kuitenkin amīr al-mu'minīn eli uskovien komentaja. Myös abbasidit käyttivät Cronen ja Hindsin mukaan kalifin nimikettä, vaikka vasta al-Ma'mūn antoi lyödä sen kolikoihin. Kalifin nimike seurasi myös monia muita dynastioita, kuten Espanjan umaijadeja (Córdoban kalifaatti), Pohjois-Afrikan fatimideja, Osmanien valtakunnan hallitsijoita, sekä Jaavan ja Afrikan eräitä hallitsijoita.[3]

Sunnimuslimit ovat Cronen ja Hindsin mukaan korostaneet, että kalifi Abu Bakr omaksui nimen khalifat rasul Allah eli "Jumalan profeetan edustaja" eikä nimeä khalīfat Allāh eli "Jumalan edustaja". Tällä tarkoitettaisiin, että oikeaan johdetut kalifit eivät olisi omaksuneet uskonnollista auktoriteettia Jumalan edustajina, vaan vaatimattomamman kunnianimen röyhkeitä umaijadeja lukuun ottamatta. Nimikkeellä khalīfat Allāh hallitsijat olisivat astuneet ulaman tontille ilmoittamalla, että he edustavat Jumalaa, eikä tarvita uskonoppineita, jotka muistivat, mitä profeetta oli hänestä sanonut.[4]

Umaijadien käsitys kalifaatista muokkaa

Crone ja Hinds toteavat, että sufianidikalifien aikana 600-luvulla missään aikalaisdokumentissa ei mainita profeetta Muhammedia, ei kolikoissa, piirtokirjoituksissa eikä hautakivissä. He katsovat tämän tarkoittavan, ettei profeetalla ollut yleisesti hyväksyttyä asemaa vielä tällöin. Tilanne muuttui marwanidien noustua valtaan 680-luvulla, jolloin sana muhammad ilmestyi kolikoihin ja piirtokirjoituksiin muodossa muhammad rasul Allah.[5]

Crone ja Hinds pitävät autenttisena dokumenttina Walid II:n kirjettä, jonka al-Tabari on sisällyttänyt historiikkiinsa. Kirjeessä pelastushistoria jaetaan profeettojen ja kalifien kausiin. Muhammedin jälkeen kalifit olivat korkeimpia uskonnollisia auktoriteetteja. Kalifit olivat oikeaan uskoon ohjaajia ja imaameja, joita ilman ei ollut ummaa eli uskovien yhteisöä.[6]

Kalifit islamilaisen lain lähteenä muokkaa

Crone ja Hinds väittävät, että kalifin hengellinen asema merkitsi sitä, että heitä pidettiin Jumalan lain eli sharian määrittelijöinä, ja toimivat myös tuomareina. Myös Joseph Schacht katsoi, että islamilaisen lain lähtökohdat löytyvät umaijadien ajalta, mutta hän katsoi, että tällöin laki olisi ollut luonteeltaan maallista. Crone ja Hinds katsovat, että laki ei vielä ollut saanut yksityiskohtaisia muotojaan, vaan siinä vedottiin sunnaan, joka tarkoitti kalifin antamaa yleistä esimerkkiä. Lain lähde oli jumalallinen inspiraatio, joka säteili Jumalan edustajan eli kalifin toiminnasta. [7]

Siirtymä kalifien sunnasta Profeetan sunnaan muokkaa

Crone ja Hinds katsovat, että vetoaminen Jumalan sanaan sekä sunnaan aluksi tarkoittivat vain oikeudenkäyttöä yleisesti. He katsovat, että viittaukset siirtyivät Profeettaan vasta Omar II:n kaudella (717–720) ja hadithien merkitys Profeetan sunnalle alkoi kohota näkyviin vasta abbasidien vallan aattona ennen vuotta 750. Sitä ennen myös Profeetan sunnaan vetoaminen oli retoriikkaa, joka ilmaisi lain periaatteellisen alkulähteen.[8]

Cronen ja Hindsin mukaan abbasidit seurasivat umaijadien käsitystä kalifin asemasta oikeaan johdettuina imaameina. Lisäksi he olivat Profeetan sukulaisia, mikä oli tullut välttämättömäksi vallan oikeuttajaksi Profeetan hahmon noustua näkyviin.[9] Abbasidien oli kuitenkin hyväksyttävä se, että Profeetan sunnaa oli alettu lukea haditheista, joiden parhaita muistajia olivat uskonoppineet. [10] Se tarkoitti, että Jumalasta inspiroituneen valtion rinnalle ilmestyi Jumalan lain asiantuntijoita, jotka tulivat valtioapparaatin ulkopuolelta. [11] Imaami Muhammad al-Shafi‘in (767-820) esiintymisen jälkeen sunna kiinnittyi lopullisesti Profeetta Muhammediin ja hänestä kertoviin haditheihin, mikä sitoi kalifien kädet lainsäätäjinä ja irrotti lain kalifien käsistä. Näin lain sisältö irtosi valtiovallan tarkoitusperistä.[12] Kalifin asemesta lain tulkinnan välineeksi tuli ijmā' eli uskonoppineiden yksimielisyys, al-Shaf'ille koko umman yksimielisyys. [13]

Kalifi al-Ma'mūn yritti ratkaista syntyneen ristiriidan edukseen käymällä sotaan uskonoppineita vastaan teologisin eikä lakia koskevin perustein. Hänen mahdollisuutensa olivat kuitenkin jo alun perin heikot sen jälkeen, kun uskonoppineiden asema Profeetan perinnön parhaana muistelijana oli vakiintunut.[13] Al-Ma'mūn pyrki tavoitteeseen myös nimittämällä shiialaisten kahdeksannen imaamin seuraajakseen ja aloittamalla uskonoppineiden vainon mihna-instituution avulla. Myös kolikoihin ilmestyi nyt teksti khalīfat Allāh, jota al-Malik oli viimeksi käyttänyt.[14] Imaami Ahmad ibn Hanbalin johdolla ulama kuitenkin torjui kalifien pyyteet uskonasioissa ja vakiinnutti pysyvästi uskonoppineiden auktoriteetin islamin sisällä.[15]

Yhteenvetoa muokkaa

Crone ja Hinds toteavat, että kun al-Mutawakkil lakkautti mihnan vuonna 848 ja kalifit hävisivät kiistansa ulaman kanssa, kalifien uskonnollinen rooli ei silti koskaan hävinnyt, mikä näkyi siinä, että he jatkoivat symbolisina hallitsijoina 1200-luvulla mamelukkien Egyptissä. Kalifit menettivät asemansa imaameina uskonoppineille. Kalifin rooliin kuului aluksi olla Jumalan lähettilään edustaja maan päällä, pelastuksen välikappale, Jumalan lain tulkki ja muita paitsi profeettoja ylempi ihminen. [16]

Crone ja Hinds näkevät kalifin hallinnollisen roolin nousseen heidän roolistaan Muhammedin seuraajina ja siitä, että heidän käytössään olleet resurssit kasvoivat niin suuriksi, että valtiottomaan elämään tottuneet beduiinit eivät kyenneet sitä vastustamaan. Lisäksi veroja maksoivat pääasiassa vain dhimmit, ja muslimit saivat niistä osansa valtioapparaatin kautta. Kirjoittajien mukaan heimoylimystön asema alkoi heiketä 700-luvulla kaupunkien aseman kasvaessa. Kalifien absoluuttinen valta ulottui kuitenkin vain politiikkaan, kun taas ulaman käsiin jäänyt Jumalan laki merkitsi periaatteessa eräänlaista perustuslaillista järjestelmää, vaikkakin ilman byrokraattista koneistoa. [17]

Crone ja Hinds toteavat, että ilman lainsäädäntövaltaa jäänyt hallitsija pystyi hallitsemaan alamaisiaan enää vain sotilaallisin keinoin. Kun juutalaiset kehittivät uskonnollisen lakinsa, he loivat oman yhteisönsä pakkosiirtolaisuuden oloihin. Islamissa valtiovallan suhde yhteiskuntaan katkesi. Intiassa brahmaanit loivat vastaavasti kaikenkattavan pyhän lakinsa. Kaikessa kolmessa tapauksessa suhde valtaan oli sellainen, että sitä oli toteltava, mutta ulkopuolisena voimana, ei yhteisöä itseään edustavana valtana. Islamissa kuitenkin poikkeuksena olivat hallitsijan rituaaliset tehtävät rukouksen johtajina ja jihadin toimeenpanijoina. Valtio oli yhteisön yläpuolella, ei osa sitä, mikä johti vuorovaikutuksen minimiin ja siihen, että poliittinen kehitys pysähtyi.

Ulama saavutti siten voittonsa kalliilla hinnalla. Vähemmän yhteiskuntaa tylsyttävä vaihtoehto olisi ollut se, että vain rituaalinen ja yksityisoikeudellinen lainsäädäntö olisi jäänyt uskonoppineille. Jumalan laki oli kuitenkin jakamaton, millä oli ratkaiseva vaikutus erityisen islamilaisen sivilisaation muodostumiselle, joka on osoittautunut myös periksiantamattomaksi länsimaiselle vaikutukselle. [18]

Arviointeja muokkaa

Islamilainen professori Khalid Yahya Blankinship suhtautui kielteisesti kirjoittajien näkemykseen, että islam olisi ollut kehitystä tylsyttävä voima; yhtä hyvin länsimaista maailmaa voisi väittää ideologisesti vastahankaiseksi islamin vaikutukselle. Blankinship vastustaa myös väitettä, että Muhammed olisi noussut arvoasteikossa vasta vähitellen. Islamin perustajana hänen on täytynyt olla keskushahmo alusta alkaen. [19]

Norman Calder pitää teoksen lähteiden käyttöä liian valikoivana, mutta kiittää johtopäätöstä siitä, että umaijadit eivät olleet maallistuneita kalifeja.[20]

Lähteet muokkaa

  • Blankinship, Khalid Yahya: Review. Middle East Studies Association Bulletin, 1987, 21. vsk, nro 2, s. 185-187. Artikkelin verkkoversio.
  • Crone, Patricia & Hinds, Martin: 'God's Caliph: Religious Authority in the First Centuries of Islam. Cambridge University Press, 2003 (alkuteos 1986). 0-521-54111-5

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 70
  2. ↑ a b Crone & Hinds 2003, s. 6-8
  3. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 13-15
  4. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 20-21
  5. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 24-25
  6. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 26-40
  7. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 43-57
  8. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 64, 73, 80
  9. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 80-81
  10. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 83-84
  11. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 89
  12. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 91
  13. ↑ a b Crone & Hinds 2003, s. 93
  14. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 94
  15. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 96
  16. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 97-98
  17. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 106-109
  18. ↑ Crone & Hinds 2003, s. 109-110
  19. ↑ Blankinship 1987
  20. ↑ Calder, Norman: Review. Journal of Semitic Studies,, 1987, 32. vsk, nro 2, s. 375–378,.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=God%27s_Caliph&oldid=21130806”