Georgian demokraattinen tasavalta

საქართველოს დემოკრატიული რესპუბლიკა; Georgian demokraattinen tasavalta;
1918–1921
Georgian lippu	Georgian vaakuna
Valtiomuoto	Tasavalta
Valtionpäämies	Puhemies
Pääkaupunki	Tbilisi
Väkiluku	2 500 000 (1919)
Uskonnot	Ortodoksisuus
Viralliset kielet	georgia
Valuutta	Georgian maneti
Kansallislaulu	Dideba zetsit kurtkheuls
Irtaantui	Transkaukasian federaatiosta
Liitettiin osaksi	Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavaltaa
	Infobox OK

Georgian demokraattinen tasavalta (georgiaksi საქართველოს დემოკრატიული რესპუბლიკა, Sakartvelos Demok'rat'iuli Resp'ublik'a) oli vuosina 1918–1921 ensimmäinen moderni georgialainen valtio. Tasavalta luotiin Venäjän vallankumouksen jälkeen tsaarinvallan romahdettua. Se rajoittui pohjoisessa Venäjään ja Pohjois-Kaukasuksen vuoristotasavaltaan, etelässä Turkkiin, Armeniaan ja Azerbaidžaniin. Valtion pinta-ala oli noin 107,600 km² (nykyisen Georgian valtion ala on vertailun vuoksi 69,700 km²) ja sen väkiluku oli noin 2,5 miljoonaa. Kuten nykyään, pääkaupunkina toimi Tbilisi ja virallisena kielenä georgia. Transkaukasian federaation hajottua 26. toukokuuta 1918 perustettua tasavaltaa johti sosiaalidemokraattinen menševikkipuolue. Sisäisten ja ulkopoliittisten ongelmiensa vuoksi nuori valtio ei pystynyt torjumaan Neuvosto-Venäjän joukkojen hyökkäystä maahan ja romahti helmi-maaliskuussa 1921 tullakseen Georgian neuvostotasavallaksi.

Tausta

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen ja tsaarin kukistumisen jälkeen suurin valta Kaukasuksella oli Venäjän väliaikaisen hallituksen Transkaukasian erityiskomitealla (Ozakom eli Osobij Zakavkazskij Komitet). Kaikki neuvostot olivat Georgiassa tiukasti menševikkien hallussa. He seurasivat Petrogradin neuvoston esimerkkiä ja tukivat väliaikaishallitusta. Lokakuun bolševikkivallankumous muutti tilanteen dramaattisesti, eivätkä Kaukasian alueen neuvostot suostuneet tunnustamaan Leninin hallintoa. Entisen Venäjän Kaukasuksen armeijan yhä bolševistisempien sotilaiden suunnalta tuleva uhka, etniset jännitteet ja anarkia pakottivat Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin poliitikot luomaan yhteisen alueellisen auktoriteetin, Transkaukasian komissariaatin (14. marraskuuta 1917), ja myöhemmin parlamentin, Sejmin (23. tammikuuta 1918). 22. huhtikuuta 1918 Sejm julisti Transkaukasuksen alueen itsenäiseksi Transkaukasian federaatioksi.

Monet georgialaiset, Ilia Tšavtšavadzen ja muiden 1800-luvun kansallisen heräämisen ajan intellektuellien vaikuttamina, vaativat täydellistä itsenäisyyttä. Heräämistä vahvistivat myös Georgian ortodoksikirkon itsenäisyyden palauttaminen (12. maaliskuuta 1917) ja kansallisen yliopiston perustaminen Tbilisiin (1918). Menševikit taas pitivät mahdollista itsenäisyyttä vain väliaikaisena bolševikkivastaisena toimenpiteenä ja itsenäisyyshaaveita separatistisina ja chauvinistisina. Transkaukasuksen unioni jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Sisäisten jännitteiden ja Osmanien valtakunnan sekä Saksan painostuksen heikentämänä federaatio romahti 26. toukokuuta 1918, kun Georgia julisti itsenäisyyden. Armenia ja Azerbaidžan seurasivat kahden päivän sisällä.

Historia

Kansallisen neuvoston tapaaminen 26. toukokuuta 1918.

Georgian tunnustivat välittömasti Saksan keisarikunta ja Osmanien valtakunta. Nuoren valtion piti asettua Saksan suojelukseen ja luovuttaa muslimien asuttamat alueensa (Batumin kaupunki, Ardahanin provinssi, Artvin, Akhaltsikhe ja Akhalkalaki) Osmanihallitukselle (Batumin sopimus 4 kesäkuuta). Saksalaisten tuen avulla georgialaiset pystyivät kuitenkin torjumaan bolševikkien Abhasiasta käsin aiheuttaman uhan. Saksalaiset joukot olivat tykistönkenraali Kress von Kressensteinin komennuksessa.

Vuoden 1918 lopussa ympärysvaltojen voitto ensimmäisessä maailmansodassa pakotti Saksan evakuoimaan joukkonsa Kaukasiasta, ja joulukuussa alueelle saapui Britannian tiedustelujoukkoja. Georgian johto vaihtoi nopeasti ulkopolitiikkansa suuntaa, ja käyttämällä tilannetta hyväkseen hankki takaisin useita osmaneille menetettyjä alueita. Brittien miehittämä Batumi pysyi kuitenkin poissa Georgian hallinnasta vuoteen 1920 asti. 25. joulukuuta 1918 brittijoukkoja saapui myös Tbilisiin.

Georgian suhteet naapureihinsa olivat vaikeat. Rajakiistat Armenian, Anton Denikinin Venäjän valkoisen armeijan ja Azebaidžanin kanssa ajautuivat kahdessa ensimmäisessä tapauksessa aseellisiin konflikteihin. Brittiläinen sotilaslähetystö yritti sovitella kiistoja vahvistaakseen kaikkia alueen bolševikkivastaisia voimia.

14. helmikuuta 1919 Georgiassa pidettiin parlamenttivaalit, jotka voittivat sosiaalidemokraatit yksinkertaisella enemmistöllä. 21. maaliskuuta Noe Žordania muodosti uuden hallituksen siirtäen suuren määrän valtaa menševikkipuolueelle. Suhteellisen suuresta kansan tuesta huolimatta taloudelliset ja sosiaaliset vaikeudet sekä maareformin tarve johtivat aseellisiin talonpoikien kapinoihin, joita tukivat paikalliset bolševikit ja Venäjä. Kapinoista tuli vaikeampia, kun niihin liittyi etnisiä vähemmistöjä, kuten abhaaseja ja osseetteja.

Menševikit hoitivat kuitenkin lopulta taitavasti maareformin ja maahan perustettiin monipuoluejärjestelmä, poiketen rajusti bolševikkien Venäjälle perustamasta proletariaatin diktatuurista. Vuonna 1919 tehtiin uudistuksia paikallishallinnossa ja oikeusjärjestelmässä. Abhasialle annettiin autonominen asema. Etniset jännitteet kuitenkin vaivasivat maata, erityisesti osseettien suhteen. Jotkut aikalaiset näkivät myös menševikkien keskuudessa kasvavaa nationalismia.

Vuonna 1920 Neuvosto-Venäjän aiheuttama uhka kasvoi. Valkoisen armeijan hävittyä puna-armeija eteni Kaukasusta kohti, ja tilanne Georgiassa kiristyi. Tammikuussa Neuvostohallitus ehdotti Georgialle, Armenialle ja Azerbaidžanille liiton muodostamista Etelä-Venäjän ja Kaukasuksen alueen valkoisia armeijoita vastaan. Demokraattisen tasavallan hallitus kieltäytyi kaikista sotilasliitoista, viitaten puolueettomuuspolitiikkaansa, mutta ehdotti poliittisten neuvottelujen aloittamista maiden välisistä suhteista, toivoen tämän johtavan Georgian itsenäisyyden tunnustamiseen Moskovassa. Venäjän johtajien Georgian kieltäytymistä kohtaan lausumaa ankaraa kritiikkiä seurasivat paikallisten kommunistien yritykset järjestää suuria hallituksenvastaisia mielenosoituksia. Ne eivät kuitenkaan onnistuneet.

Huhtikuussa 1920 11. puna-armeija perusti Azerbaidžaniin neuvostohallituksen, ja georgialainen bolševikki Grigori Ordžonikidze pyysi Moskovasta lupaa edetä Georgiaan. Vaikka Lenin ja Sovarkom eivät antaneet virallista suostumusta, paikalliset kommunistit yrittivät ottaa haltuunsa sotilaskoulun Tbilisissä pohjustaakseen vallankaappausta 3. toukokuuta 1920, mutta koulun komentaja kenraali Giorgi Kvinitadze ja hänen kadettinsa onnistuivat estämään yrityksen. Georgian hallitus aloitti liikekannallepanon ja nimitti Kvintadzen joukkojen komentajaksi. Samaan aikaan vastineena Georgian väitetylle tuelle Gəncən nationalistiselle kapinalle Azerbaidžanissa neuvostojoukot yrittivät tunkeutua Georgian alueelle. Kvintadzen joukot kuitenkin karkottivat nämä lyhyissä rajakahakoissa. Muutaman päivän kuluttua rauhanneuvottelut aloitettiin uudelleen Moskovassa. Kiistanalaisen 7. toukokuuta solmitun Moskovan rauhansopimuksen mukaan Georgian itsenäisyys tunnustettiin vastineena bolševikkijärjestöjen toiminnan laillistamisesta ja sitoumuksesta pitää ulkomaiden joukot poissa Georgian maaperältä.

Kansainliiton kiellettyä Georgian liittymisen maa sai de jure -tunnustuksen liittoutuneilta 27. tammikuuta 1921. Tämä ei kuitenkaan estänyt Neuvosto-Venäjää hyökkäämästä Georgiaan kuukautta myöhemmin.

Puna-armeijan miehitettyä ja alistettua Armenian ja Azerbaidžanin Georgia löysi itsensä vihamielisten neuvostotasavaltojen keskeltä. Lisäksi maa jäi ilman ulkomaiden apua brittien evakuoitua joukkonsa Kaukasukselta.

Neuvostolähteiden mukaan suhteet Georgiaan huononivat, sillä maan väitettiin rikkovan rauhansopimusta, estävän maan läpi Armeniaan kulkevien saattueiden kulkua, pidättävän uudelleen bolševikkijohtajia ja tukevan Pohjois-Kaukasuksen kapinallisia. Toisaalta Georgia syytti Moskovaa hallituksenvastaisten mielenosoitusten lietsomisesta eri puolilla maata ja rajakahakoiden aiheuttamisesta Zaqatalan alueella (silloin osa Georgiaa), josta kiisteltiin Azerbaidžanin kanssa. Lorrin "neutraali alue" aiheutti myös haasteita, sillä Neuvosto-Armenia vaati Georgian (Armenian tasavallan kaatumisesta lähtien) alueella pitämien joukkojen vetämistä pois.

Vaikka rauhalla Georgian kanssa oli alun perin Leninin tuki, se päättyi lopulta 11. helmikuuta, kun armenialaiset ja georgialaiset bolševikit järjestivät kapinan Lorrissa. Armeniassa ollut 11. armeija marssi Tbilisiin, samalla kun muut venäläiset joukot hyökkäsivät muilta suunnilta. 25. helmikuuta mennessä Georgian huonosti järjestäytyneen armeijan epätoivoinen vastarinta murtui pääkaupungissa ja Georgian bolševikit julistivat Georgian sosialistisen neuvostotasavallan. Lähes samanaikaisesti turkkilaiset joukot ottivat haltuunsa Ardahanin provinssin, Artvinin ja Batumin. 17. maaliskuuta menševikkien ja Neuvosto-Venäjän edustajat sopivat tulitauosta ja yhdistivät voimansa Batumin takaisinvaltaukseen. 18. maaliskuuta demokraattisen tasavallan johto lähti maasta. Moskovan saneleman Turkin kanssa solmitun Karsin sopimuksen mukaan (13. lokakuuta 1921) Georgian piti hylätä vaatimuksensa Artvinin ja Ardahanin alueisiin vastineeksi Batumin sisällyttämisestä autonomisena Neuvosto-Georgiaan. Myös Abhasia ja Etelä-Ossetia saivat autonomian.

Sissivastarinta Neuvostojoukkoja kohtaan jatkui, mutta murskattiin lopulta vuonna 1924. Tätä seurasivat ankarat sortotoimenpiteet ja terrori, jossa tapettiin tuhansia georgialaisia aatelisia, intellektuelleja ja tavallisia kansalaisia. Maa liitettiin lopulta osaksi Neuvostoliittoa, ensin osana Transkaukasian sosialistista neuvostotasavaltaa (1922), ja myöhemmin omana neuvostotasavaltanaan (1936).

Hallinto

Georgian itsenäisyysjulistuksessa 26. toukokuuta 1918 hahmoteltiin lyhyesti valtion tulevan demokratian pääperiaatteet. Sen mukaan "Georgian demokraattinen tasavalta takaa jokaiselle kansalaiselleen samat poliittiset oikeudet kansallisuudesta, sosiaalisesta asemasta, uskonnosta tai sukupuolesta riippumatta". Ensimmäistä samana päivänä muodostettua hallitusta johti Noe Ramišvili. Lokakuussa 1918 Georgian kansallinen neuvosto uudelleennimettiin parlamentiksi, joka valmistautui uusiin 14. helmikuuta 1919 pidettyihin vaaleihin.

Kaksivuotisen historiansa aikana (1919–1921) parlamentti hyväksyi yhteensä 126 lakia, tärkeimpinä lait kansalaisuudesta, paikallisvaaleista, maanpuolustuksesta, virallisesta kielestä, maataloudesta, oikeusjärjestelmästä, etnisten vähemmistöjen poliittisista ja hallinnollisista oikeuksista (kuten Abhasian kansanneuvostosta), koulutusjärjestelmästä ja jotkut lait talous/rahapolitiikasta, Georgian rautateistä, kaupasta jne. Helmikuun 21. 1921 ennen Neuvosto-Venäjän hyökkäystä parlamentti hyväksyi maalle sen ensimmäisen perustuslain.

Hallituksen puhemies oli tärkein toimeenpaneva virka, ja sen nimitti parlamentti yhdeksi vuodeksi kerrallaan (korkeintaan kahdeksi virkakaudeksi peräkkäin). Puhemies nimitti ministerit ja oli vastuussa Georgian edustamisesta ulkomailla.

Poliittinen maantiede

Georgian vuosien 1918–1921 rajat muodostuivat rajakonflikteissa maan naapurien kanssa ja kahakoita seuranneissa sopimuksissa.

Pohjoisessa Georgia rajautui useisiin Venäjän sisällissodan eri osapuolten hallitsemiin alueisiin, kunnes bolševikit saivat jalansijan Pohjois-Kaukasuksella keväällä 1920. Neuvosto-Venäjän ja Georgian välisen rajan määritti vuoden 1920 Moskovan rauhansopimus. Sotšin konfliktin aikana Venäjän valkoisten joukkojen kanssa Georgia piti lyhyen aikaa hallussaan Sotšin aluetta (1918).

Lounaassa Georgian raja Turkin kanssa muuttui ensimmäisen maailmansodan ratkaisujen edetessä ja sitä muunneltiin Osmanien valtakunnan tappion jälkeen. Georgia sai haltuunsa Artvinin, Ardahanin, osan Batumin provinssista, Akhaltsikhen ja Akhalkalakin. Batumi tuli lopulta kiinteäksi osaksi tasavaltaa brittien lähdettyä vuonna 1920. Sèvresin sopimus vuonna 1920 myönsi Georgialle itäisen Lazistanin alueen sisältäen Rizen ja Hopan. Georgian hallitus, haluttomana aloittaa uutta sotaa Turkin kanssa, ei kuitenkaan tehnyt mitään näiden alueiden liittämiseksi Georgiaan.

Rajakiistat Armenian kanssa Boratšalun alueen osasta johtivat lyhyeen sotaan maiden välillä joulukuussa 1918. Brittien intervention myötä luotiin Lorrin neutraali alue, jonka Georgia miehitti uudelleen Armenian demokraattisen tasavallan kaaduttua vuoden 1920 lopussa.

Kaakossa Georgia rajautui Azerbaidžaniin, joka vaati itselleen Georgian Zaqatalan aluetta. Kiista ei kuitenkaan koskaan johtanut vihamielisyyksiin ja suhteet maiden välillä olivat rauhalliset Azerbaidžanin neuvostomiehitykseen saakka. Vuoden 1919 tapahtumat ja vuoden 1921 perustuslaki antoivat Abhasialle, Adžarialle ja Zaqatalalle tietynasteisen autonomian.

Tasavallan neuvostomiehitys johti suuriin aluemuutoksiin, joissa Georgia menetti lähes kolmasosan alueistaan. Artvin, Ardahan ja osa Batumin provinssista luovutettiin Turkille, Armenia sai Lorrin alueen ja Azerbaidžan Zaqatalan. Venäjä otti osan Georgian alueesta Pohjois-Kaukasuksen vuorilla.

Armeija

Kansankaarti oli maan etuoikeutettu sotilasvoima. Kaarti perustettiin 5. syyskuuta 1917 työläisten kaartina, nimettiin myöhemmin punakaartiksi ja lopulta kansankaartiksi. Se oli suuresti politisoitunut sotilaallinen rakennelma, joka oli suoraan parlamentin valvonnassa sotaministeriön sijaan. Koko sen olemassaolon ajan (1917–1921) kaartia komensi menševikkiaktiivi Valiko Jugheli.

Demokraattinen tasavalta muodosti myös oman, tavallisen armeijansa. Vain osa siitä oli valmiustilassa rauhan aikana – jos tasavalta olisi joutunut vaaraan, joukot olisi kutsuttu, aseistettu ja sijoitettu asemiinsa. Vaikka Georgialla oli melkein 200 000 ensimmäisen maailmansodan veteraania, mukana taitavia kenraaleja ja upseereita, hallitus epäonnistui tehokkaan puolustusjärjestelmän rakentamisessa, mikä vaikutti suuresti tasavallan lopullisen kaatumiseen.

Talous

Georgialainen postimerkki vuodelta 1919

Georgialainen postimerkki vuodelta 1920

Maatalous oli paikallistalouden perusta tyypillisessä maatalousmaassa, jolla on pitkät viininvalmistusperinteet. Hallituksen maareformin ansiosta maatalous pysyi jokseenkin vakaana. Tšiaturan mangaaniteollisuudella oli suuri merkitys Euroopan metallurgialle, sillä alue tuotti noin 70 % maailman mangaanintarpeesta 1900-luvun alussa. Perinteisesti Georgia toimi kansainvälisenä kuljetusreittinä Potin ja Batumin Mustanmeren satamien kautta. Kansainvälisen tunnustuksen puute ja hallituksen vähemmän menestyksekäs talouspolitiikka kuitenkin haittasivat demokraattisen tasavallan talouskehitystä ja maa ajautui talouskriisiin. Joitain merkkejä tilanteen parantumisesta oli havaittavissa vuosina 1920–1921.

Koulutus, tiede ja kulttuuri

Tärkein tapahtuma maan kulttuurielämässä demokraattisen tasavallan aikana oli kansallisen yliopiston perustaminen Tbilisiin (nykyään Tbilisin valtionyliopisto) vuonna 1918, mikä oli ollut georgialaisten pitkäaikainen unelma, jonka Venäjän viranomaiset olivat estäneet usean vuosikymmenen ajan. Muita tärkeitä koulutuskeskuksia olivat lukiot Tbilisissä, Batumissa, Kutaisissa, Ozurgetissa, Potissa ja Gorissa, Tbilisin sotilaskoulu, Gorin pedagoginen seminaari, Pedagoginen seminaari naisille jne. Georgiassa oli myös kouluja etnisille vähemmistöille.

Georgian kansallismuseo, teatterit Tbilisissä ja Kutaisissa, Tbilisin kansallisooppera sekä kansallinen taideakatemia olivat kulttuurielämän vartijoita. Sanomalehdet Sakartvelos Respublika ("Georgian tasavalta"), Sakartvelo ("Georgia"), Ertoba ("Yhtenäisyys"), Samshoblo ("Isänmaa"), Sakhalkho Sakme, The Georgian Messenger ja The Georgian Mail (molemmat julkaistu englanniksi) johtivat lehdistöä.

Perintö

Vuosien 1918–1921 itsenäisyys, vaikkakin lyhytaikainen, oli tärkeä georgialaisten kansallistunteen kehitykselle, mikä teki maasta yhden aktiivisimmista itsenäisyysmielisistä voimista Neuvostoliitossa. Itsenäisyysliikkeen johtajat viittasivat 1980-luvun lopulla usein demokraattiseen tasavaltaan esimerkkinä voitosta taistelussa Venäjää vastaan ja vertasivat sen aikaista poliittista tilannetta 60 vuoden takaiseen, luoden toisaalta jokseenkin silotellun kuvan ensimmäisestä georgialaisesta tasavallasta. 9. huhtikuuta 1991 Georgian itsenäisyys palautettiin tasavallan korkeimman neuvoston julistuksella, ja aikaisemmat itsenäisen Georgian symbolit palautettiin käyttöön. 26. toukokuuta, demokraattisen tasavallan perustamispäivä, on Georgiassa yhä kansallinen juhlapäivä – itsenäisyyspäivä.

Katso myös

Lähteet

Legal Acts of the Democratic Republic of Georgia (1918–1921), Tbilisi, 1990 (georgiaksi)
I. Tseretelli, Separation de la Transcaucasie et de la Russie et Independance de la Georgie, Pariisi, Imprimerie Chaix, 1919 (ranskaksi)
P. Surguladze, The international importance of the independence of Georgia, Istanbul, 1918 (georgiaksi)
P. Surguladze, Georgia as the independent country, Istanbul, 1918 (georgiaksi)
D. Ghambashidze, Mineral resources of Georgia and Caucasia. Manganese industry of Georgia, Lontoo, 1919
K. Salia, The History of Georgian Nation, Pariisi, 1983
Al. Manvelichvili, Histoire de la Georgie, Pariisi, 1951 (ranskaksi)
Z. Avalishvili, The Independence of Georgia in the International Politics of 1918-1921, Pariisi, 1923 (venäjäksi)
K. Kandelaki, The Georgian Question Before the Free World, Pariisi, 1951
G. Kvinitadze, My answer, Pariisi, 1954 (georgiaksi)
Jan V. Nanuashvili, What everyone in the Free World should know about Russia, Vantage Press, New York - Washington - Hollywood, 1973
V. Tevzadze, The memoirs of the Georgian Officer. J. "Iveria", No 32, Pariisi, 1988 (georgiaksi)
N. Matikashvili, M. Kvaliashvili, Cadets. J. "Iveria", No 32, Pariisi, 1988 (georgiaksi)
O. Janelidze, From May 26 to February 25, Tbilisi, 1990 (georgiaksi)
G. Mazniashvili, The Memoirs, Batumi, 1990 (georgiaksi)
L. Urushadze, Bolshevism-Menshevism and the Democratic Republic of Georgia (1918–1921), 2. painos, kustannustalo "Ena da Kultura", Tbilisi, 2005, ISBN 99940-23-56-X (georgiaksi)
R. Tsukhishvili, The English-Georgian Relations (1918–1921), Tbilisi, 1995 (georgiaksi)

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georgian demokraattinen tasavalta Wikimedia Commonsissa