Eteenpäin – elämään
Eteenpäin – elämään (ruots. Framåt mot livet) on Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama suomalainen draamaelokuva vuodelta 1939. Elokuva perustuu Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen näytelmään Justiina (1937). 1900-luvun sortovuosista alkavat tapahtumat sijoittuvat kartanomiljööseen. Näytelmä oli Tervapään teoksista ensimmäinen, johon Suomen Filmiteollisuus osti filmausoikeudet päästäkseen osalliseksi kirjailijan saamasta suosiosta. Käsikirjoituksessa suuri osa näytelmän yhteiskunnallisista aineksista on peitetty ja elokuva on sen sijaan kertomus epäsäätyisestä rakkaudesta.
| Eteenpäin – elämään | |
|---|---|
 Elokuvan juliste. |
|
| Ohjaaja |
Toivo Särkkä Yrjö Norta |
| Käsikirjoittaja | Toivo Särkkä |
| Perustuu | Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen näytelmään Justiina (1937) |
| Tuottaja | T. J. Särkkä |
| Säveltäjä | Martti Similä |
| Kuvaaja | Theodor Luts |
| Leikkaaja | Yrjö Norta |
| Lavastaja | Ossi Elstelä |
| Pääosat |
Regina Linnanheimo Tauno Palo Emmi Jurkka Elsa Rantalainen |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Oy Suomen Filmiteollisuus SF |
| Ensi-ilta | 29. tammikuuta 1939 |
| Kesto | 110 min |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Tarinassa kartanon nuori herra Robert rakastuu piikatyttö-Justiinaan, mutta myöntyväisyyslinjaa ajava senaattori-setä estää avioliiton. Hän häätää veljenpoikansa kaupunkiin ja Justiina synnyttää lapsen, jonka hän kasvattaa yksin. Kevytmielisen laulajattaren kanssa avioitunut, laamanniksi ylennyt Robert palaa parinkymmenen vuoden kuluttua lapsuudenkotiinsa, jossa tapaa poikansa ja tämän äidin.[1] Elokuvaa on luonnehdittu suureksi isänmaalliseksi rakkaustarinaksi.[2]
Näyttelijät muokkaa
|
Kreditoimattomat näyttelijät
|
Juoni muokkaa
Eletään 1900-luvun alkua. Robert Harmelius taistelee venäläistä sortovaltaa vastaan puhein ja lentolehtisin ja närkästyttää myöntyväisyyslinjaa ajavan setänsä, senaattori Harmeliuksen. Robert saa kuitenkin ymmärrystä senaattorskalta ja löytää aktivistikumppanikseen Justiinan, sedän kartanon sisäkön. Heistä tulee rakastavaiset, kunnes senaattori yllättää heidät sängystä ja ajaa veljenpoikansa ulos talosta. Myös Justiina joutuu lähtemään; hän on raskaana ja saa lapsen vaikeissa oloissa. Senaattorska ottaa Justiinan takaisin sisäköksi sillä ehdolla, että pojan isästä ei puhuta.
Vuodet kuluvat. Sukunimensä Harmaalahdeksi muuttanut Robert työskentelee Helsingissä asianajajana ja avioituu laulajatar Hilda Ålenin kanssa. Heille syntyy Riikka-tytär. Robert valitaan eduskuntaan, missä hän puhuu aviottomien lasten oikeuksien puolesta. Tällä välin Justiina kasvattaa poikaansa Olavia yksin, seuraa Robertin uraa lehdistä ja sivistää itseään paikallisen tohtorin lainaamilla kirjoilla. Kansalaissodan aikana hän estää punaisten pääsyn kartanoon.
Olavi varttuu nuorukaiseksi ja työskentelee kartanon puutarhurina. Juorujen perusteella hän tietää Robertin isäkseen ja haluaisi lukea ylioppilaaksi. Robert ylenee maaherraksi, mutta Hilda-vaimon ylellinen elämäntyyli saattaa hänet talousvaikeuksiin; hän eroaa virastaan tyytyen laamannin arvoon. ”Suvun jatkumisen” nimissä senaattori myöntyy ennen kuolemaansa testamenttaamaan kartanon Robertille.
Robert palaa Harmeliuksen kartanoon, jossa Justiina toimii nyt emännöitsijänä ja senaattorskan korvaamattomana apuna. Robert ei aluksi tunnista Justiinaa entiseksi heilakseen, jonka on aikoinaan tuntenut vain ”Tiinana”, mutta he sopivat tulevansa toimeen ”ilman katkeruutta”. Robertin perhe seuraa pian perässä, mutta laamannitar on tyytymätön kartanon olosuhteisiin ja aikoo aloittaa uuden komennon. Robert tunnustaa kahden kesken isyytensä Olaville ja lupaa tukea tämän opiskelua.
Ruustinna paljastaa Robertin isyyden laamannittarelle, joka raivoissaan vaatii Olavia ja Justiinaa lähtemään talosta. Robert kuitenkin pitää kiinni lupauksestaan antaa Olavin jäädä, ja senaattorska ilmoittaa tarvitsevansa Justiinaa tämän asuttamassa alatalossa. Kiukunpurkauksen jälkeen laamannitar alistuu järjestelyyn.
Robert ja Justiina tapailevat toisiaan ja lähentyvät uudelleen. Olavi viettää aikaa Riikan ja laamannittaren seurassa laiminlyöden äitiään. Robert aikoo virallisesti tunnustaa Olavin pojakseen, mitä laamannitar pitää skandaalina. Robert sanoo ottavansa elämänsä omiin käsiinsä, kutsuu vaimoaan ”vieraaksi talossa” ja tunnustaa tämän läsnä ollessa rakastavansa Justiinaa. Laamannitar uhkaa kostaa.
Robertin ollessa kaupunkimatkalla laamannitar viettelee Olavin suutelemaan itseään. Riikka yllättää heidät sylikkäin ja päästää huudon. Olavi syöksyy ulos ja hyppää korkealta kalliolta mereen satuttaen päänsä kiveen. Hänet pelastetaan tajuttomana rantaan ja viedään alataloon, kun laamannitar kieltää tuomasta häntä kartanoon. Robertin palatessa selvittämään asiaa laamannitar kieltää tytärtään puhumasta, mutta hädissään Riikka paljastaa isälleen kaiken. Laamannitar yrittää selittää, mutta Robert tarttuu raivoissaan aseeseen ja uhkaa ampua vaimonsa. Justiinan väliintulon ansiosta laukaus suuntautuukin kattoon.
Laamannitar suostuu eroon ja lähtee kartanosta. Robert, Justiina ja senaattorska kokoontuvat toipuvan Olavin sairasvuoteen äärelle, uuden yhteisyyden vallitessa. Robert ja Justiina kulkevat käsikkäin kohti kartanoa ja kääntyvät luottavaisesti toistensa puoleen.
Tuotanto muokkaa
Eteenpäin – elämään perustui Hella Wuolijoen salanimellä Juhani Tervapää kirjoittamaan yhteiskunnalliseen näytelmään Justiina, jonka kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa 15. syyskuuta 1937. Nimensä elokuva sai eräästä Justiinan loppurepliikistä. Kyseessä oli ensimmäinen Wuolijoen tuotanto, johon Suomen Filmiteollisuus osti filmausoikeudet. Aikaisemmat Wuolijoki-filmatisoinnit Juurakon Hulda (1937) ja Niskavuoren naiset (1938) olivat kilpailevan yhtiön Suomi-Filmin tuottamia.[3]
Ryhtyessään kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitusta Särkkä käänsi näytelmän ylösalaisin. Melodraama yhdistyy näytelmässä terävään näkemykseen naisen asemasta, sääty-yhteiskunnan epäkohdista ja työväenliikkeen synnystä. Elokuvasovituksessa Särkkä vesitti reippaasti yhteiskunnallisia aineksia ja korosti sen sijaan Justiinan ja laamannin rakkaustarinaa. Wuolijoen näytelmä keskittyi nimenomaisesti Justiinan kasvutarinaan, mutta mahdollisesti omien elämänkokemuksiensa innoittamana Särkkä nosti elokuvan päähenkilöksi keski-ikäisen laamannin, joka on jo vuosia elänyt onnettomassa avioliitossa mutta haluaa aloittaa uuden elämän.[4]
Elokuvasovituksen ajallisia kiinnekohtia ovat vuosien 1902–1904 kutsuntalakot ja vapaussota 1918, toisaalta myös Iris Uurron vuonna 1930 ilmestynyt romaani Ruumiin ikävä. Aikadimensio on näin runsas neljännesvuosisata. Useita näytelmän sivuhenkilöitä esiintyy myös elokuvassa, toisaalta siihen on lisätty senaattori Harmelius, joka näytelmässä esiintyy vain puheessa. Elokuvan näyttelijöistäkin osa oli samoissa rooleissa kuin Kansanteatterissa. Elokuvatarkastamo leikkasi 15 sekuntia loppupuolen kohtauksessa tapahtuvasta Emmi Jurkan ja Leo Lähteenmäen pitkästä suudelmasta.[3]
Elokuvan ulkojaksoja kuvattiin kesällä ja syksyllä 1938 Helsingissä sekä Oulunkylässä Vantaanjoen varrella. Peltovainiokohtaus tehtiin Porvoossa Bergstan kartanon mailla. Näkymää on myös Espoon Kilon rautatieasemalta laamannittaren saapuessa Harmaalahteen. Harmaalahden kartanoa esittää Herttoniemen kartano, jonka ympäristössä kuvattiin. Sisäkuvia varten käytettiin SF-studiota Fredrikinkadulla.[3]
Eteenpäin – elämään oli ensimmäinen SF:n omassa laboratoriossa työstetty elokuva. Yleisömenestys oli vuoden 1939 kuudenneksi paras.[3]
Hahmojen esitystapa muokkaa
Elokuvasovitusta varten Särkkä muutti myös laamannin tyypitelmän kokonaan toisenlaiseksi. Näytelmässä laamanni on samanlainen itsekeskeinen vätys kuin useimmat Wuolijoen näytelmien miehet, mutta Särkkä ja Tauno Palo muovasivat hänestä sympaattisen ja suoraselkäisen ihmisen, joka saa toisen mahdollisuuden onneen ja myös tarttuu tilaisuuteen. Justiinan hahmo muuttuu elokuvan alun nuoresta aktivistitytöstä vahvaksi aikuiseksi. Hän menettää ensirakkautensa ja pettyy elämässään, mutta vuosien kuluessa hänestä tulee voimakas, pystyvä nainen, joka kannattaa sosialismia ja on kasvattanut poikansakin saman aatteen hengessä.[4]
Naispääosaa esittänyt Regina Linnanheimo oli kuvausten aikaan vasta 23-vuotias, eikä pelkkä maskeeraus riittänyt tekemään hänestä vanhemman näköistä. Hän ratkaisi ikäongelman madaltamalla ääntään varttuneemman Justiinan roolissa ja muuttamalla nuoren Tiinan lintumaisen nopeat liikkeet iän karttuessa raskaammiksi ja hitaammiksi.[4]
Arviot muokkaa
Aikalaisarvioissa Eteenpäin – elämään kohtasi ristiriitaisen kritiikin. Helsingin Sanomat piti elokuvaa korkeatasoisena ja kiitteli onnistunutta käsikirjoitusta, kun taas Ilta-Sanomat arvioi sen kokonaisuutena ”hätiköiden tehdyksi välipalaksi”. Aamulehden kriitikko piti näyttelijätyötä yleistasoltaan hyvänä. Regina Linnanheimon tulkinnassa nähtiin uutta sielullista herkkyyttä ja sävykkyyttä, ja Tauno Palon näyttelijätekniikkaa kehuttiin kypsäksi.[3]
Vaikka Wuolijoki oli nostanut tarinan päähenkilöksi Justiinan ja Särkkä laamannin, Eteenpäin – elämään -elokuvaa on pidetty ennen kaikkea Emmi Jurkan show’na, sillä varasti jokaisen kohtauksen, jossa oli mukana. Jurkka oli esittänyt laamannittaren roolin jo Kansanteatterissa ja monet arvostelijat nostivat hänen osasuorituksensa elokuvan keskeiseksi ansioksi. ”Siinä hän suorastaan loistaa, on aivan mannermaista luokkaa – –”, arvioi Suomen Sosialidemokraatti.[5][3]
Vuoden 1991 televisioesityksen yhteydessä arvioitiin, ettei elokuva tehnyt oikeutta Wuolijoen näytelmälle. Katso-lehden arviossa sitä kritisoitiin jäykästä ohjauksesta ja yliampuvasta näyttelemisestä.[3]
Lähteet muokkaa
- Nikula, Jaana: Polttava katse – Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Helsinki: Like Kustannus, 2000. ISBN 951-578-795-5.
- Suomen kansallisfilmografia 2 (1995).
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Herttoniemessä filmataan "Eteenpäin elämään", Helsingin Sanomat, 29.07.1938, nro 200, s. 7, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot