Avaa päävalikko

Tämä artikkeli käsittelee kenraalia. Historioitsijasta katso Eino E. Suolahti.

Eino Emil Waldemar Suolahti (vuoteen 1906 Palander, 7. marraskuuta 1879 Hämeenlinna16. huhtikuuta 1951 Helsinki) oli suomalainen lääkintäkenraalimajuri ja Suomen armeijan ylilääkäri talvi- ja jatkosodassa sekä jyrkän oikeistolaisena tunnettu kokoomuslainen poliitikko. Suolahti ei pyrkinyt kertaakaan eduskuntaan, mutta hän istui kolmeen kertaan Helsingin kaupunginvaltuustossa ja oli presidentin valitsijamiehenä neljissä presidentivaaleissa.

Eino Suolahti
Eino Suolahti vuonna 1940.
Eino Suolahti vuonna 1940.
Henkilötiedot
Koko nimi Eino Emil Waldemar Suolahti
Syntynyt 7. marraskuuta 1879
Hämeenlinna
Kuollut 16. huhtikuuta 1951 (71 vuotta)
Helsinki
Poliitikko
Puolue Kansallinen Kokoomus
Entiset puolueet Suomalainen puolue
Asema Helsingin kaupunginvaltuutettu, presidentin valitsijamies
Puoliso Anna Forsell

Sisällysluettelo

PoliitikkoMuokkaa

Eino Suolahti kuului Palanderin–Suolahden sivistyssukuun. Hänen vanhempansa olivat suomalaisuusmiehenä tunnettu Hämeenlinnan lyseon saksan ja venäjän kielen kollega Edvard Wilhelm Palander sekä Aurora Ottilia Kockström. Hänen veljiään olivat historiantutkija Gunnar Suolahti, yliopistomies Hugo Suolahti ja everstiluutnantti Ernesti Suolahti. Isä ja kaikki pojat suomensivat nimensä Palanderista Suolahdeksi vuoden 1906 suuressa nimenmuutoksessa.[1][2]

Suolahti kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1898 ja aktivoitui poliittisesti jo opiskeluvuosinaan, jolloin elettiin sortovuosien aikaa. Hän kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, jossa muutamien nuorten kanssa edusti radikaalia itsenäisyyslinjaa. Hän oli 1915 alkaen jäsenenä jääkäriliikkeen taustavoimana toimineessa Aktiivisessa Komiteassa ja oli aktivistien 1917 perustaman Uusi Päivä -lehden johtokunnan puheenjohtajana. Lehden päätoimittaja oli hänen toverinsa Kaarlo Koskimies. Hän organisoi suojeluskuntien aseistamista ja sisällissodan alettua järjesti senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudin ja senaattori Jalmar Castrénin dramaattisen paon punaisesta Helsingistä jäänmurtaja Tarmolla.[1]

Sisällissodan jälkeen Suolahdesta tehtiin ensimmäinen päällikkö uuteen päämajan tiedustelu- ja valvontaosastoon (niin sanottu Osasto III), joka oli itsenäisen Suomen ensimmäinen valtiollinen poliisi ja myöhemmän Etsivän Keskuspoliisin edeltäjä. Hänen osuutensa valkoiseen terroriin on jäänyt epäselväksi, mutta hänet tunnettiin koko ikänsä jyrkkänä oikeistolaisena, pilkkanimeltään ”Eino Verinen”. Kun Saksa hävisi maailmansodan, vahvana saksalais- ja monarkiasuuntauksen kannattajana tunnettu Suolahti siirrettiin syrjään tiedusteluosaston johdosta.[1]

Suolahti ei koskaan pyrkinyt eduskuntaan, mutta hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa kokoomuksen edustajana vuosina 1916–1920, 1925–1928 ja 1931–1945. Hän oli kaupunginhallituksessa 1932–1945 sekä kaupungin musiikkilautakunnan puheenjohtaja 1934–1945 ja liikennelautakunnan 1945–1951. Presidentin valitsijamiehenä hän oli 1931, 1937, 1940 ja 1943. Suolahti oli 1920-luvulta alkaen enemmän tai vähemmän demokratian vastustaja ja edusti siten puolueensa oikeaa laitaa. Hän oli 1929–1938 kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uuden Suomen hallituksen puheenjohtaja ja vuosina 1932–1936 myös jäsenenä puoluevaltuuskunnassa. Hän oli vahva Lapuan liikkeen kannattaja ja piti mahdollisesti yhteyttä Mäntsälän kapinan taustavoimiin, vaikkei siihen itse osallistunutkaan.[1]

Suolahden poliittisen uran huippuvaihe oli vuosi 1932. Silloin hän sai järjestettyä Uuden Suomen päätoimittajaksi aktivistitaustaisen ja jyrkän oikeistolaisen S. J. Pentin ja pääsi itse kokoomuksen puoluevaltuuskuntaan. Hän oli kesällä mukana perustamassa Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) ja marraskuussa kokoomuksen puoluekokouksessa hyväksyttiin ponsi, joka sitoi puolueen IKL:n ”kannattajaksi”. Suolahti piti tärkeänä, että Suomen oikeisto pysyisi mahdollisimman yhtenäisenä ja jyrkkänä, sillä valtaan pääsemiseksi oli sovellettava ”Hitlerin taktiikkaa” – so. eristäydyttävä oppositioon, kunnes keskustan puolueet joutuisivat pyytämään oikeiston apuun kovilla ehdoilla. Seuraavan kahden vuoden aikana kuitenkin IKL:n ja kokoomuksen tiet erkanivat ja kokoomuksen johtoon kutsuttu J. K. Paasikivi puhdisti puolueen äärioikeistolaisuudesta. Suolahti jätti puoluevaltuuskunnan vuonna 1936 ja vetäytyi vähin erin politiikasta (paitsi kunnallispolitiikasta). Hänen veljensä Hugo Suolahti oli myös näkyvä kokoomuspoliitikko, mutta linjaltaan maltillisempi.[1]

Lääkäri ja sotilasMuokkaa

Eino Suolahti valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1904, lisensiaatiksi 1909 ja väitteli 1926 tohtoriksi kurkunpään kehityksestä, mutta ei lähtenyt akateemiselle uralle. Hän piti yksityispraktiikkaa ja työskenteli vuodesta 1929 alkaen Henkivakuutusyhtiö Kalevassa, jonka ylilääkärinä hän oli 1945–1951.[1] Vuonna 1928 hän oli oikeiston ajama ehdokas lääkintöhallituksen pääjohtajaksi, mutta presidentti nimitti virkaan sosiaalidemokraattien Hannes Ryömän, jota myös silloinen keskustahallitus tuki.[3] Vuosina 1937–1947 Suolahti oli myös Oy Instrumentariumin toimitusjohtaja. Koko sota-ajan hän toimi 1939–1944 puolustusvoimien ylilääkärinä, mihin tehtävään hän pääsi marsalkka Mannerheimin ystävyyden avulla. Suolahti ylennettiin vuonna 1939 lääkintäeverstiksi ja 1940 lääkintäkenraalimajuriksi. Hän oli myös välirauhan aikana 1940–1941 sotainvalidihuollon johtajana.[1]

Suolahti oli lisäksi 1921–1927 Duodecim-seuran ja 1927–1933 Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja ja Suomen Punaisen Ristin johtokunnan jäsen 1922–1951. Hän istui myös joitakin vuosia ensin Marian sairaalan, sitten Nikkilän mielisairaalan ja lopuksi SPR:n sairaalan johtokunnassa, jota myös johti 1949–1951.[1]

Suolahti sai 1939 professorin arvonimen ja hänet kutsuttiin 1949 Duodecim-seuran kunniapuheenjohtajaksi.[1]

Perhe ja yksityiselämäMuokkaa

Eino Suolahden vaimo oli viulisti Anna Forsell. Heillä oli neljä lasta, Elli (s. 1912, myöh. Leikola, Erkki Leikolan puoliso), Lauri (1913), Eino eli ”Nenno” (1914) ja Heikki (1920). Einosta tuli historiantutkija ja WSOY:n kirjallinen johtaja, ja jo 16-vuotiaana kuollut Heikki oli varhaiskypsä säveltäjä.[1][4] Elli ja Erkki Leikolan poikia ovat biologi ja oppihistorian professori Anto Leikola ja metsätieteen professori Matti Leikola. Anto Leikolan poika on toimittaja Markus Leikola.[5]

Eino Suolahti osti huvilan Tyrvännön Petäyksestä kesäasunnokseen 1914. Huvilalla kävi paljon merkkihenkilöitä: esimerkiksi SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler vieraili siellä Suomen-matkallaan elokuussa 1942.[6]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j Vesa Vares ja Anto Leikola: ”Suolahti, Eino”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 441–442. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
  2. Anto Leikola: Palander (1600-) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006 (päivitetty 13.2.2008). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Mikko Uola: Ryömä, Hannes Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.11.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Anto Leikola: Nenno Suolahti, aikansa kulttuuripersoonallisuus ((Kopio Archive.orgissa)) Tyrvännön joulu 2001. Viitattu 29.12.2012.
  5. Jyrki Vesikansa: Tieteen, bisneksen ja politiikan yhdistäjät. Mahtisuvut: Iltalehden erikoislehti 2016, s. 50–52. Helsinki: Alma Media.
  6. Anto Leikola: Petäyksen vieraskirja kertoo ((Kopio Archive.orgissa)) Tyrvännön joulu 1999. Viitattu 29.12.2012.

KirjallisuuttaMuokkaa