Wikipedia

Etsivä keskuspoliisi

Suomessa 1919–1938 toiminut valtiollinen salainen poliisi
(Ohjattu sivulta Etsivä Keskuspoliisi)

Etsivä keskuspoliisi (lyh. EK, ruots. Detektiva centralpolisen) oli vuosina 1919–1938 toiminut Suomen valtiollinen salainen poliisi. Se oli nykyisen suojelupoliisin varhainen edeltäjä. Etsivä keskuspoliisi omistautui varsinkin kommunismin vastaiselle toiminnalle.

Suomen valtiollisen poliisin pää­toimistona vuodesta 1920 toiminut rakennus Ratakadun ja Fredrikin­kadun risteyksessä Helsingissä.

Suomen valtiollisen turvallisuuspoliisin edeltäjät muokkaa

Ennen itsenäisyyttä muokkaa

Aikaisemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli toiminut Ohrana, keisarillisen Venäjän salainen poliisi. Suomessa Ohranan tärkeimpänä tehtävänä oli ollut estää itsenäisyysliikkeen toiminta.

Suomen itsenäistyttyä 6. joulukuuta 1917 omaa salaista poliisia ei heti perustettu. Suomen sisällissodan aikana 1918 kummallakin puolella perustettiin omat poliittisen ja sotilaallisen tiedustelun osastot. Valkoisen puolen tiedustelu toimi hiukan näkyvämmin.[1]

Yleisesikunnan osasto III muokkaa

Sodan jälkeen kesällä 1918 siirrettiin sotilaallinen tiedustelu Yleisesikunnan osasto III:lle ja poliittinen valvonta Valtiorikoslain tiedusteluosastolle, joka oli Senaatin sisäasiaintoimituskunnan alainen. Valtiorikoslain tiedusteluosasto oli toiminnassa vain lyhyen aikaa ja sen tehtävät siirrettiin Osasto III:lle. Näin sotilaallisen tiedustelun lisäksi osasto valvoi myös siviilien ja ulkomaalaisten toimintaa.[2]

Osasto III:n ongelmaksi muodostui tuolloin vallinnut sisäinen saksalaismielisyys ja tiukka sotilaallisuus. Organisaatio nimeä myöten oli kopio Saksan Keisarillisen yleisesikunnan osasto IIIB:stä.[1] Osasto jakautui Sotilasasian osastoon ja Yleisesikunnan passiosastoon, jonka tehtävä oli hoitaa enimmät siviiliasiat.[2]

Osaston johtajia olivat muun muassa myöhemmin oikeistoradikaaleina tunnetut itsenäisyysaktivistit Eino Suolahti ja päämajan osastopäällikkö Kai Donner. Osastossa työskenteli myös tulevan EK:n johtaja Ossian Holmström.

Saksalaismielisyys ja ajatus sotilaista hoitamassa siviiliasioita herätti poliittisessa johdossa epäluottamusta ja osasto pyrittiin hajottamaan.[1] Syntyneen luottamuspulan vuoksi osaston johtaja Eino Suolahti erosi tammikuussa 1919,[3] ja helmikuussa valtion valvonnalliset tehtävät siirrettiin sisäasiainministeriölle, jonne Yleisesikunnan passiosasto siirtyi. Yleisesikunnan käsiin jäi ainoastaan sotilaallinen tiedustelu.

Myöhemmin kesällä uusi Kaarlo Castrenin johtama hallitus päätti perustaa osasto III tilalle kokonaan uuden, tosin tuolloin tilapäiseksi määritellyn valtiopoliisin.[2]

Etsivän keskuspoliisin perustaminen 1919 muokkaa

13. elokuuta 1919 valtioneuvosto perusti uuden valtiopoliisiorganisaation, joka sai nimekseen Etsivä keskuspoliisi, lyhennettynä EK.

EK:n tehtävänä oli valtioneuvoston ohjesäännön mukaan valvoa voimassa olevaa valtiojärjestelmää ja maan itsenäisyyttä vastaan suunnattua toimintaa sekä ehkäistä kaikkien valtio- ja maanpetollisten suunnitelmien toteuttaminen.

”Etsivän keskuspoliisin tehtävänä on koko valtakuntaa käsittävänä poliisitoimistona pitää silmällä ja mahdollisuuden mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan taikka ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä.” — Valtioneuvoston ensimmäinen väliaikainen ohjesääntö (13.8.1919). 1 §.

Etsivä keskuspoliisi toimi koko olemassaolonsa ajan jatkuvan lakkautusuhan alla, koska sen menolupa vahvistettiin vain kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan.

 
EK:n henkilöstön määrä 1922–27

Organisaatio muokkaa

EK jakaantui Helsingin pääosastoon ja paikallisiin alaosastoihin. Pääosastolla oli neljä toimistoa:

  • Kansliatoimisto toimi talousosastona
  • Passiosasto vastasi ulkomaan matkustajaliikenteen valvonnasta ja antoi lausuntoja
  • Valvontatoimisto vastasi tiedustelutoiminnasta ja maassa olevien ulkomaalaisten silmälläpidosta
  • Tutkintatoimiston tehtävänä oli valvoa sisäistä turvallisuutta uhkaavia hankkeita. Toimisto suoritti tarvittavat tutkimukset ja kuulustelut ja hoiti asian eteenpäin oikeuslaitokselle.[2]

Virastossa työskenteli alkuun 130 ihmistä, seuraavana vuonna jo 200. Vuonna 1922 työntekijöiden määrä oli 255, 1927 se oli 162 ja 1935 noin 140.[3] Määrärahoja myönnettiin tilapäisyyden vuoksi alkuun vain kuukaudeksi kerrallaan, sittemmin aina puoleksi vuodeksi. Vähäisen henkilökunnan vuoksi EK käytti kotitarkastuksissa ja pidätyksissä poliisin tai suojeluskunnan virka-apua.[3] EK liitettiin pysyvästi sisäministeriöön vasta 1927.[1]

EK:n toimisto sijaitsi Helsingin Ratakatu 12:ssa, jossa nykyään ovat Suojelupoliisin tilat. EK:lla oli alkuun 16 alaosastoa ja edustustoa pitkin maata, lähinnä Itä-Suomessa. Myöhemmin alaosastojen määrä vaihteli tarpeen mukaan. EK toimi usein yhteistyössä yleisesikunnan valvontatoimiston sekä poliisiviranomaisten kanssa.[1]

Päälliköt muokkaa

[4]

Alkuvaihe 1919–1923 muokkaa

Alussa EK seurasi Ahvenanmaan itsenäistämistä tai Ruotsiin liittämistä ajaneiden suomenruotsalaisten separatistien toimintaa.[3] Tällöin alkuaikoina perustamisesta lähtien EK:n johtajana toimi lakimies Toivo Hukkinen, mutta hänen nimittämisensä herätti arvostelua aktivistien keskuudessa, eikä hän ehtinyt olla virassa kuin muutaman kuukauden. EK:n johtajaksi valittiin 1. tammikuuta 1920 yleisesikunnan tiedustelusta aktivistijohtaja Ossian ”Ossi” Holmström, joka tunnettiin aktivistipiireissä nimellä Strömfors.

Taustaa: kommunistien organisoituminen muokkaa

Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paennut punaisten jyrkkä siipi organisoitui 29. elokuuta 1918 Moskovassa Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi, SKP:ksi, joka otti tavoitteekseen vallankumouksen Suomessa ulkoparlamentaarisin keinoin ja proletariaatin diktatuurin perustamisen. Suomessa puolue julistettiin lähes välittömästi laittomaksi. Syksyllä 1919 kommunistit valtasivat sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton hallinnon, ja yrittivät nousta koko puolueen johtoon, mutta jäivät joulukuisessa puoluekokouksessa vähemmistöön. Kommunistit ja SDP:stä irtautuneet vasemmistoradikaalit perustivat seuraavana keväänä Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, jonka puolueohjelman kirjoitti O. W. Kuusinen. SKP:n ollessa kielletty SSTP toimi kommunistien peiteorganisaationa.[5] Toiminnan tiedustelu ja ehkäisy nousi EK:n päätehtäväksi.

SKP lähetti vuonna 1920 Suomeen salaisesti yhteensä 32 punaupseeria, joiden tehtävänä oli käynnistää uudestaan punakaartien toiminta. EK pääsi pian heidän jäljilleen: 8 pidätettiin, 8 pakeni takaisin Neuvosto-Venäjälle, 1 kuoli, 2 pakeni Ruotsiin, 3 onnistui piiloutumaan Suomessa, loppujen kohtalosta ei ole tietoa.[6]

Sisäpoliittiset paineet talvella 1922 muokkaa

 
Ossian ”Ossi” Holmström, EK:n päällikkö vuosina 1920–1923.

Sisäpoliittinen tilanne aiheutti muutospaineita EK:n toimintaa kohtaan. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit alkoivat pian vaatia valtiollisen poliisin lakkauttamista. Maalaisliiton ja Edistyspuolueen muodostama vähemmistöhallitus asetti 26. tammikuuta 1921 komitean uudistamaan Suomen poliisilaitosta. Komitean puheenjohtajana toimi Uudenmaan läänin maaherra Ilmari Helenius ja jäseninä olivat ulkoministeriön kansliapäällikkö Pontus Artti, Etsivän keskuspoliisin päällikkö Ossi Holmström, Turun poliisimestari H. A. Lindqvist ja Helsingin poliisimestarin lainopillinen apulainen Hugo Sundquist.[7]

Edistyspuoluetta edustanut hallituksen sisäasiainministeri Heikki Ritavuori ilmoitti halunsa uudistaa myös valtiollisen poliisin. Sisäministeri oli ajautunut ajoittain ristiriitoihin aktivistipiirien vetämän Etsivän keskuspoliisin kanssa. EK:n henkilöstö koostui entisistä vapaus- ja heimosotureista, poliiseista, suojeluskuntalaisista ja jääkäreistä, ja organisaatio oli muodostunut osaksi aktivistien sisärengasta. Se, minkä takia nämä ryhmät olivat vahvasti edustettuina EK:ssa, johtui siitä käytännön syystä, että nämä olivat ainoita henkilöitä, jotka olivat saaneet eräänlaisen turvallisuusalan koulutuksen.[7] Maassa oli pula valtion turvallisuustehtäviin koulutetuista virkamiehistä. Ritavuori halusi antaa EK:n alaosastojen tehtävät paikallispoliisille, jotta maaherrat voisivat valvoa toimintaa. EK:n pääosastosta olisi muodostettu yleinen poliisikeskus, johon olisivat kuuluneet rikospoliisi, passiosasto ja kieltolakia valvova poliisi. Toiminta ja rahoitus olisi muutettu vakiintuneelle pohjalle: nyt EK:n määrärahat vahvistettiin kuukausittain ja toimilupa joka vuosi. Näin olisi syntynyt vakinainen valtiollisen poliisin, rikospoliisin ja kieltolakipoliisin muodostama kolmiosainen Keskuspoliisilaitos.[7]

Ministeri Ritavuoren murha muokkaa

Oikeistossa tulkittiin, että Ritavuori aikoi lakkauttaa valtiollisen poliisin kommunisteja miellyttääkseen. Maassa järjestettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin, ettei valtiolliseen poliisiin organisaatioon saanut koskea. Kaksi viikkoa uudistusilmoituksesta, 14. helmikuuta 1922 Ritavuori murhattiin. Murhaaja, aktivisti Ernst Tandefelt sanoi yhdeksi motiivikseen Ritavuoren suunnitelmat valtiollisen poliisin ”lakkauttamisesta”. Uudistus olisi todennäköisesti lopettanut aktivistien vallan EK:ssa, ja onkin arveltu, että murhan takana olivat aktivistipiirit ainakin jonkinlaisena tukena. EK ei ottanut osaa murhatutkimuksiin, vaikka sisäministerin murhan selvittely olisi kuulunut valtiolliselle poliisille.[7]

Organisaatiouudistuksen hylkääminen muokkaa

Uusi sisäasiainministeri Heimo Helminen ei pitänyt toiminnan uudelleenjärjestämistä tärkeänä. Komitea sai mietintönsä valmiiksi joulukuussa 1923, mutta sen ehdotuksia vastustettiin eduskunnassa, joten Etsivä Keskuspoliisi jäi koko olemassaolonsa ajaksi väliaikaiseksi organisaatioksi, jonka tuli hakea toimilupaa joka vuosi. EK:n henkilökunnan asema kuitenkin parani.

Holmströmin jätti tehtävänsä tasan kolmen vuoden jälkeen 1. tammikuuta 1923. Seuraajaksi nousi EK:n apulaispäällikkönä 13. elokuuta 1919 – 31. joulukuuta 1922 toiminut Frans Klemetti.

Klemetin aika ja Kallion leikkaus 1923 muokkaa

Kesän 1922 eduskuntavaaleissa SSTP oli saanut lähes 15 prosenttia äänistä ja 27 kansanedustajaa. Puolueen vaalimenestyksen myötä EK keskittyi entistä tiiviimmin kommunistien toiminnan estämiseen.[5] Aktivistijohtaja Holmströmin aikana EK oli antanut tietoja kommunisteista ja kommunisteiksi epäillyistä suoraan suojeluskunnille. Toiminta jatkui myös Holmströmin kauden jälkeen.[1]

Kyösti Kallion johtama maalaisliiton ja edistyspuolueen keskustahallitus päätti yhdessä EK:n kanssa aloittaa keväällä vuonna 1923 hyökkäyksen äärivasemmistoa vastaan. Huhtikuussa kommunistien haltuunsa ottama sosiaalidemokraattinen nuorisoliitto lakkautettiin. Toukokuussa SSTP muutti nimensä neutraalimmaksi Suomen Työväenpuolueeksi (STP), mutta elokuussa oikeusministeri Otto Åkesson määräsi EK:n pidättämään yli 200 puolueen aktiivia ja takavarikoimaan STP:n kirjapainot. Myös kaikki 27 STP:n kansanedustajaa pidätettiin. Turun hovioikeus tuomitsi 189 pidätettyä eripituisiin vankeusrangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta, ja määräsi STP:n lakkautettavaksi. Sen sijaan kirjapainojen takavarikoinnille ei löytynyt laillista syytä. Klemetin kausi päättyi hänen yllättävään kuolemaansa 19. elokuuta 1923 pian tämän ”Kallion leikkaukseksi” kutsutun operaation jälkeen.[5]

Riekin aika 1923–1938 muokkaa

 
Esko Riekki, EK:n päällikkö vuosina 1923–1938

Elokuussa 1923 EK:n johtajaksi valittiin oululainen Esko Riekki. Riekki oli entinen aktivisti, jääkärivärväri, heimosoturi, kalterijääkäri ja etappimies, joka oli toiminut ennen Etsivän keskuspoliisin tehtäviä Tornion poliisimestarina. Vuonna 1916 tsaarin Ohrana oli pidättänyt Riekin jääkäritoiminnan takia ja vienyt tämän kuulusteltavaksi Špalernajan tutkintovankilaan. Vankeudessa Riekki oppi kuulustelumenetelmiä, mutta kävi itsekin lähellä henkilökohtaista murtumista.[8] Riekin sellitoveri Špalernajassa oli Vihtori Kosola.[9]

Esko Riekin aktivistitausta muokkaa

Riekki oli vielä vuonna 1919 suunnitellut Mannerheimin johtoon nostavaa oikeistokaappausta ja siitä seuraavaa Pietarin sotaretkeä. Hän ei ollut uskonut demokratian saavan aikaan aktivistien tavoittelemaa vahvaa Suomea, ja oli kuulunut aktivistiryhmään, joka katsoi, etteivät poliitikot ja valtiovalta kyenneet näkemään Suomen etuja. Luonteeltaan realisti ja kiihkoton Riekki kuitenkin sopeutui poliittiseen parlamentarismiin ja halusi toimia valtajärjestelmän sisältä päin.[10] Entinen järjestelmän vastustaja vannoi puolustavansa demokratiaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.[8]

EK:n toiminnan uudelleenjärjestelyt muokkaa

Alkuun Riekki haaveili muokkaavansa EK:sta täysin uudenlaisen poliittisen poliisin ilman minkäänlaisia ulkomaisia esikuvia, mutta yhteistoimintaa ulkomaisten tiedusteluorganisaatioiden kanssa kuitenkin harrastettiin aktiivisesti yhteisten operaatioiden ja koulutusvaihdon muodossa. Oppia haettiin saksalaisilta, joilta omaksuttiin muun muassa myöhemmin epäluuloja herättänyt laaja henkilökorttijärjestelmä.[9] Oppia haettiin myös Baltian maista, ja Ruotsin poliisin kanssa ylläpidettiin yhteistyötä .[11] Riekki muokkasi EK:ta ja sen ohjeistusta rankalla kädellä. EK alkoi tehostua ja kasata laajasti tietoa myös ulkomaisista toiminnoista, varsinkin suomalaisten kommunistien toimista Neuvostoliitossa.[1]

EK:n kohteet muokkaa

Riekin johtama EK keskittyi kommunistien vakoiluun. Samalla Riekki vahvisti EK:ta ja teki siitä vakavasti otettavan valtiollisen poliisin, joka ei ollut vain aktivistien sisärenkaan osa, kuten Holmströmin aikana.[10] Ahvenanmaan osasto piti silmällä paikallisia separatisteja. Kohteena olivat myös valkoiset venäläiset emigrantit, joita saatettiin epäillä vakoilusta, keisarivallan palauttamissuunnitelmista tai vain rikollisuudesta, joka liittyi yleensä talouteen. Etsivällä Keskuspoliisilla oli töitä myös pirtunsalakuljettajien kanssa, koska koko 1920-luvun voimassa ollutta kieltolakia noudatettiin hyvin heikosti. EK myös seurasi postiliikennettä ja teki yhteistyötä rajavartiolaitoksen kanssa.

Tarkalla toiminnallaan EK keräsi laajan tietoaineiston. EK:n tiedonkeruu oli hyvin henkilökeskeistä, tietoja kerättiin jatkuvasti erillisiin henkilömappeihin. Arkisto laajeni huomattavaksi: Kansallisarkistossa säilytettävässä EK:n henkilökortistossa on merkintöjä lähes 200 000 henkilöstä.[12] EK:n aikana Suomen väkiluku oli 3–3,5 miljoonaa henkeä, joten yli 5 prosenttia väestöstä oli tiedustelupoliisin arkistossa.

Kiivaasta sisäpoliittisesta vastustuksesta huolimatta Riekki rakensi EK:sta 1920-luvun loppuun mennessä poliisihallinnon vaikutusvaltaisimman osan.[9] Vuonna 1927 EK:n vältti vain juuri ja juuri lakkauttamisensa ja tehtäviensä siirtämisen rikospoliisille. EK:n työntekijä, entinen aktivisti ja vapaussoturi, nuori lakimies Urho Kekkonen ehdotti julkisesti muutosta joka olisi lopettanut koko organisaation.[10] Lopulta EK siirrettiin sisäasiainministeriön poliisitoimiston alaiseksi. EK itse asiassa vahvistui siirrosta entisestään.

SKP:n organisaation paljastaminen 1928 muokkaa

Vuonna 1928 Riekki teki ensimmäisen uransa kolmesta suuresta menestyksestä. Riekin EK sai käsiinsä SKP:n yleisorganisaattorin Jalmari Rasin, jonka tunnustusten avulla EK vangitsi koko SKP:n Suomen byroon, eli puolueen Suomen johdon ja huomattavan osan organisaatiota, mikä hajotti puolueen toiminnan lähes kokonaan. Riekin mukaan kesällä 1930 tilanne oli siinä vaiheessa, että kommunismi tarvitsi enää ”armonpiston”.[10]

Loppuvuonna 1930 eduskunta hyväksyi lain kommunistilehtien lakkauttamisesta ja viisi kommunistilakia, jotka kielsivät kaiken kommunistisen toiminnan. Kun kommunistien eduskuntaryhmä, vaalijärjestöt, muut järjestöt ja sanomalehdet lakkautettiin, tutkinta oli EK:n tehtävänä.[11]

EK:n ulkomaiset yhteydet muokkaa

1920-luvulta lähtien EK vaihtoi jatkuvasti tietoja Neuvostoliiton reunavaltioiden, esimerkiksi Viron, Puolan ja Unkarin kanssa. Reunavaltioiden kanssa solmittiin salainen tiedustelusopimus vuonna 1926. Riekin aikana luotiin suhteet myös Britannian, Ruotsin, Saksan Weimarin tasavallan ja Japanin tiedustelupalveluihin. EK antoi jatkuvasti tietoja toiminnastaan myös Yhdysvaltoihin. Kansallissosialistisen Saksan tiedustelujärjestö Gestapon kanssa aloitettiin yhteistyö jo 1930-luvun puolivälissä: Suomi oli ensimmäinen demokratia, joka solmi poliisiyhteistyösopimuksen Saksan kanssa.[13]

Etsivä Keskuspoliisi ja Lapuan liike muokkaa

1930-luvulla kommunisminvastaisen kansanliikkeen Lapuan liikkeen myötä radikaalin oikeiston vaikutusvalta vahvistui yhteiskunnassa. Riekki piti EK:n erossa Lapuan liikkeestä, vaikka laitos suhtautuikin myötämielisesti samaa tavoitetta ajaneisiin lapualaisiin, ja EK:n yksittäiset virkamiehet osallistuivat liikkeen toimintaan. Ajoittain myös EK:n resursseja, tietoja ja taitoja annettiin lapuanliikkeen käyttöön, joissain tapauksissa taas EK:n miehet käyttivät kansanliikettä toimintaan, joka oli EK:lta kielletty. Osa EK:n virkamiehistöstä esimerkiksi paljasti Lapuan liikkeelle piileskelevien kommunistiaktiivien ja -kansanedustajien olinpaikkoja, jotta lapualaiset olisivat voineet ottaa nämä kiinni ja muiluttaa. Samasta syystä EK:n miehet saattoivat vapauttaa pidätetyn lapualaisten iskujoukon lähettyvillä. Organisaationa EK antoi tietoja kommunistisista äänestäjistä keskusvaalilautakunnille ja Suomen Lukolle näiden poistamiseksi vaaliluetteloista. Toiminta oli laitonta, jonka johdosta se suoritettiin epävirallisesti. EK myös painosti kommunistikaupunginvaltuutettuja eroamaan valtuustoista.[10]

EK:n ja lapualaisten yhteistyö hyödytti kumpaakin osapuolta. Koska toiminta oli laitonta, tiedot kuitenkin annettiin jälkiä jättämättä.

Oikeistoradikalismin aika ja suhtautuminen lapuanliikkeeseen muokkaa

Riekki itse kannatti Lapuan liikkeen antikommunistisia tavoitteita, mutta itse liikkeeseen ja erityisesti sen johtoon hän suhtautui kriittisesti. Riekin mielestä Lapuan liikkeen olisi tullut toimia porvarillisen rintaman ja hallituksen tukena kommunismia vastaan, ei hajottaa porvarillista rintamaa. Riekki oli alkujaan kannattanut kansanliikettä hallitukselle suunnattuna tukena äärivasemmistoa vastaan, mutta ei liikkeen kääntymistä hallituksen vastustajaksi. Lisäksi hän mieluummin yritti vaikuttaa tiedoillaan hallitusjohtoon kuin lapualaisjohtoon, jota hän ei pitänyt kovin kyvykkäänä. Tätä radikalisoitunut Lapuan liike ei ymmärtänyt ja Lapuan liikkeen organisaattori Kosti-Paavo Eerolainen vaati Riekkiä kertomaan oliko hän kansanliikettä vastaan vai sen puolesta. Käytännössä kysymys oli siitä asettuiko Riekki tukemaan vallitsevan parlamentaarisen järjestelmän kaatamista vai säilyttämistä, ja Riekki valitsi jälkimmäisen.[10] Etsivä keskuspoliisi tarkkaili myös oikeistoradikaaleja aktivisteja, ja esimerkiksi Helsingissä maaliskuussa 1930 pidetystä itäkarjalaisten ja inkeriläisten konferenssista Riekki raportoi hallitukselle kertoen kokouksessa vallinneen intomielisen aktivistihengen ja sotaisan mielialan, ja arvosteli samalla Yleisesikunnan ja sen päällikön K. M. Walleniuksen näkyvää osallistumista.[14]

Tässä tilanteessa EK:n välit Lapuan liikkeen kanssa kiristyivät. Esimerkiksi Kotkan poliisimestari Eino Havas oli tehnyt paikallisten lapualaisten kanssa sopimuksen, että hän pidättää kaikki johtavat kommunistit ja luovuttaa heidät lapualaisille, vaikka pidätettävät olisi pitänyt itse asiassa luovuttaa EK:lle. Kun EK esti Havaksen hankkeet välit Lapuan liikkeen ja EK:n välillä katkesivat käytännössä kokonaan.[10]

Lapualaisten iskujoukoissa olleista EK:n etsivistä tunnetuin lienee Kosti-Paavo Eerolainen, joka toteutti aktivistitoverinsa Artturi Vuorimaan kanssa heinäkuussa 1930 SSTP:n kansanedustajien Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön kaappauksen kesken perustuslakivaliokunnan istunnon. Valiokunnan puheenjohtajan Väinö Voionmaan (SDP) ja Ernst von Bornin (RKP) yrittäessä estää kansanedustajien kaappausta Eerolainen käytti tilanteessa hyväkseen Etsivän keskuspoliisin virkamerkkiään, ja Eerolainen sai Vuorimaan kanssa pakotettua kansanedustajat mukaansa. Riekille EK:n virkamerkin käyttö oli liikaa, ja hän kielsi alaistensa suhteet Lapuan liikkeeseen – juuri kun lapualaiset itse olivat suunnitelleet laajempaa yhteistyötä EK:n kanssa. Tutkija Siltalan mukaan Riekki ei ollut aiemmin ollut tietoinen alaistensa toiminnan laajuudesta lapuanliikkeessä.[10]

Kun lapualaismieliset upseerit kyydittivät K. J. Ståhlbergin lokakuussa 1930, Lapuan liikkeen johto halusi halusi välttää epäilyt osallisuudestaan kyyditykseen. Rafael Haarla ja kumppanit yrittivät selittää teon EK:n tekemäksi provokaatioksi, mutta EK:n päällikkö Esko Riekki kumosi syytökset tarkkaan perustellen. Tästä huolimatta lapualaisten Kurt Wallenius jatkoi Riekin ja EK:n syyttämistä Ståhlbergin kyydityksestä. Joulukuussa 1931 Haarla antoi virallisen käskyn, jossa kiellettiin rintamamiehiä olemaan enää missään tekemisissä EK:n kanssa.[10]

Poliittisesti EK toimi hallituksen ja Lapuan liikkeen välimaastossa. Riekki kannatti laillisuutta, mutta myös aktivistien ajamaa valkoista Suomea. EK yritti poistaa Lapuan liikkeestä kapinallisuutta ja karkeita toimintamuotoja. EK ei tarkkaillut Lapuan liikettä tutkinnan kohteena, vaikka Riekki välittikin valtiojohdolle liikkeestä kuulemiaan huhuja ja tietoja. Raportit olivat suppeita ja pintapuolisia verrattuna tarkkaan ja perusteelliseen kommunistien seurantaan. EK:n raportit lapuanliikkeestä vaikuttivat puolustuspuheilta, joissa vähäteltiin huhuja äärioikeiston vallankaappaushankkeista. Tilannekatsauksissa Lapuan liike oli väline päätarkoituksen eli kommunistien toiminnan lamauttamiseksi. EK ei halunnut, että Lapuan liikkeessä äärimmäisyyssuunnat pääsevät voitolle, vaan että porvarillinen rintama pysyisi yhtenäisenä. Avoimesti EK tuki vain ”laillistettua lapualaisuutta”. Kallion hallituksen aikana EK yritti saada hallituksen lapualaisemmaksi ja lapualaiset enemmän hallituksen kannalle. Pääministeri Kallio katsoi jääneensä hallituksensa kanssa ilman EK:n tukea, sen sijaan Svinhufvudin hallitusta EK tuki.[10]

Keväällä 1931 Ernst von Bornin tultua Sunilan toisen hallituksen sisäministeriksi EK:n raporteissa alkoi näkyä mainintoja Lapuan Liike Ry:stä. Syksyllä 1931 Lapuan Liike alettiin nähdä EK:ssa häiriötekijänä aktivistien ajaman valkoisen Suomen kannalta. Riekki piti lapuanliikkeen johtoa kelvottomana, mutta liikkeen joukkopohjaa terveenä.[10]

Syksyllä 1931 porvaritkin alkoivat epäillä EK:n kykyä tarkkailla äärioikeiston mahdollista vallankaappausuhkaa. Niin sanotut nuortasavaltalaiset perustivat epävirallisen Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön ja vaativat EK:n täydellistä uusimista. Ilmeisesti järjestö kaavaili Urho Kekkosen johtamaa uutta rinnakkaista valtiollista poliisia. Riekki ei rinnakkaisorganisaatiota halunnut, vaan toivoi enemmän henkilökuntaa. Mäntsälän kapinan aikana helmi-maaliskuussa 1932 EK asettui tukemaan valtiovaltaa. Tilanne oli EK:lle viimeinen mahdollisuus erottautua lapuanliikkeen toiminnasta: sympatioistaan huolimatta EK:n miehet joutuivat katkaisemaan välinsä Lapuan Liikkeeseen.[10]

Lopulta EK sai Riekin toivomusten mukaisesti lisää henkilökuntaa ja selviytyikin Mäntsälän kapinasta ja sen jälkipuinnista kiitettävästi. Aikanaan runsaasti julkisuutta saanut Lapuan Liikkeen radikaalisiiven johtohenkilön Kosti-Paavo Eerolaisen etsintä oli EK:lle näyttö siitä, että organisaatio oli kykeneväinen toimimaan myös kumouksellista oikeistoa vastaan. Eerolainen saatiin kiinni maanpaosta Virosta paikallisen turvallisuuspoliisin kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.[10]

Urho Kekkonen EK:ssa muokkaa

Nuori lakitieteen ylioppilas Urho Kekkonen työskenteli EK:ssa sekä pääosastolla että Kajaanin alaosastolla. EK:ssa työskenteli myös hänen osakuntakaverinsa Kaarlo Hillilä, josta tuli myöhemmin Hackzellin hallituksen sisäministeri. Nuoret ylioppilaat kannattivat alkuun kovia ja provokatiivisia toimenpiteitä. Vuodesta 1924 Riekin määräyksestä Kekkosen ja Hillilän tuli yhdessä asianajaja Urho Pihan kanssa pohtia poliittisen tiedustelutoiminnan kehittämistä ja laillisuusongelmia. Kolmikon laatimien muistioiden mukaan maan etu meni lain kirjaimen edelle; esimerkiksi kaupankäynti ja suhteiden ylläpito poliittisten rikollisten kanssa olisi hyväksyttävää, mikäli siitä olisi maalle etua.[3]

Kolmikkoa huolestutti myös EK:n kehitys. Jatkuva rahoituksen väliaikaisuus, julkiset puheet salaisen poliisin oikeuksien kaventamisesta ja viraston supistamisesta sekä Riekin omavaltainen hallinto saivat Kekkosen ja Hillilän painottamaan juristien tarpeellisuutta EK:n johdossa uskottavuuden lisäämiseksi. Riekki, jolla itsellä ei ollut yliopistotutkintoa, ei välittänyt näistä mielipiteistä.[3]

Vuoden 1926 lokakuussa Helsingin poliisimestari ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander ehdottivat EK:n yhdistämistä rikospoliisiin. Myös Kekkonen osallistui käytyyn julkiseen keskusteluun. Hänen kantansa mukaan kommunistisen toiminnan heikennettyä EK voitaisiin sulauttaa rikospoliisiin. EK:n asemaa pohtimaan muodostettiin Jalanderin komitea, joka käyttikin Kekkosta ja Hillilää asiantuntijoina. Riekki, joka puolestaan ajoi viraston vakinaistamista, asettui vastapuolelle Kekkosta, joka erosi EK:sta 1927.[3]

Tapaus Antikainen muokkaa

 
Toivo Antikainen puna-armeijan upseerina vuonna 1922.

Toivo Antikainen (1898–1941) oli Suomen sisällissotaa edeltäneen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton varapuheenjohtaja, joka oli saanut upseerikoulutuksen Puna-armeijassa. Kun kommunistiset puolueet olivat Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien laittomia, oli Antikainen toiminut 30-luvun alun maan alla SKP:n verkostojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Vuoden 1934 lopulla EK löysi ja pidätti Antikaisen, joka oli oleskellut Yrjö Leinon maatilalla Kirkkonummella.[1]

Oikeudenkäynnissä Antikaista syytettiin valtiopetoksen valmistelusta. Kun kokoomuslehdet vaativat kuolemantuomion sallimista myös rauhan aikana ja maanpetturia teloitettavaksi, Antikaisen tukijat vetosivat ulkomaihin. Ulkomailla kiinnostuttiin vakoilujupakasta, ja mahdollista kuolemantuomiota vastaan protestoitiin sekä lehdistössä että sähkeillä. Antikainen sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta, joka oli korkein ko. rikoksesta annettava tuomio.[1]

Tuomion jälkeen EK ryhtyi lavastamaan Antikaista syylliseksi muihin rikoksiin. Antikainen kutsuttiin toistamiseen oikeuden eteen, tällä kertaa sotatilan aikana tehdystä murhasta. Antikainen oli osallistunut heimosotiin puna-armeijan puolella ja saartanut komppaniansa kanssa suomalaisen heimosoturiryhmän. EK väitti Antikaisen joukon ”mässäilleen leiritulilla suomalaisten kaatuneiden raadoilla”. Todistajia painostettiin ja oikeussaliin tuotiin lukuisia Antikaiselle vihamielisiä todistajia. Lehdistö leimasi Antikaisen hirviöksi ja oikeus valikoi puolustuksen todistajia tarkalla kammalla.[1]

Kun Helsingin yliopiston anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila todisti, ettei kuvauksen mukainen ihmisen paistaminen ollut edes mahdollista, hyökkäsi oikeistolainen lehdistö Lassilaa vastaan ja EK ryhtyi tarkkailemaan tätä. Antikaisen pelasti kuolemanrangaistukselta todennäköisesti 120 000 suomalaisen allekirjoittama adressi, jossa oli mukana useita julkisuuden henkilöitä, kuten Aino Ackté, A. K. Cajander ja Alvar Aalto. Antikainen istui kuitenkin vankilassa aina talvisodan loppuun asti. Talvisodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov pyysi Antikaisen palauttamista, jolloin tämä vapautettiin ja lähetettiin Neuvostoliittoon.[1]

Kulttuurihenkilöiden tutkinta muokkaa

1930-luvun puolivälissä kommunisteiksi ja kommunistien tukijoiksi epäiltyjen listoilta alkoi löytyä runsaasti kulttuurinimiä, kuten F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen sekä Nyrki ja Tapio Tapiovaara. Tulenkantajia epäiltiin, erityisesti liikkeen julkaiseman Tulenkantajat-lehden päätoimittajaa Erkki Valaa, joka oli aiemmin puolustanut Toivo Antikaista eräässä artikkelissaan. Hän oli kääntänyt ja julkaissut Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin. Seuranneen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin aikana EK toimitti syyttäjälle salaa todisteita, ja 1936 Vala sai kahdeksan kuukauden vankilatuomion.[1]

Tuomiot muokkaa

Valtio- ja maanpetostuomiot lisääntyivät 1930–1935. Yhteensä EK:n aikana 1918–1939 tuomittiin valtio- ja maanpetoksista vapausrangaistuksiin yli 4 000 henkeä.[11]

Varsin suuri osa syytetyistä tuomittiin, esimerkiksi vuonna 1933 3 000 pidätetystä hovioikeus totesi 516 syyllisiksi valtiopetokseen. Toisaalta oikeudenkäynneissä EK:lla oli poikkeuksellinen asema: jos EK tuomioistuimessa ilmoitti, että sillä on salaista tiedustelutietoa, riitti EK:n sana sinänsä, ilman asiaa tukevia muita todisteita.[15]

EK:n loppu ja Valpon perustaminen 1938 muokkaa

Vuonna 1936 julkisuuteen pääsi EK:n muistio, jossa poliittisesti epäilyttävinä lueteltiin huomattavia maalaisliittolaisia poliitikkoja. Uudessa sisäpoliittisessa tilanteessa, punamultayhteistyön aikana EK:n harrastamat toimintatavat olivat tiensä päässä.[11][16] Vuoden 1936 välikysymyksen yhteydessä eduskunta vaati perinpohjaista tutkimusta EK:n toimista ja sen uudelleenjärjestelyä. Seuraavana vuonna poliisiylitarkastaja V. Halmeen johtama komitea selvitti EK:n edesottamuksia. Komitea löysi ja esitti todisteet muun muassa pidätettyjen pahoinpitelyihin ja EK:n osallistumisesta Lapuan liikkeen toimintaan.[1]

Esko Riekin entinen alainen Urho Kekkonen oli noussut A. K. Cajanderin hallituksen sisäministeriksi. Hän antoi entiselle esimiehelleen mahdollisuuden erota itse ennen erottamista,[3] ja Riekki erosikin tammikuussa 1938. Saman vuoden joulukuussa astui voimaan laki ja asetus sisäministeriön johdon ja valvonnan alaisesta uudesta organisaatiosta, valtiollisesta poliisista, jonka päällikön nimitti valtioneuvosto. Valtiollinen poliisi (ns. ”Valkoinen Valpo” tai ”Valpo I”) aloitti toimintansa 1. tammikuuta 1939. Sen johtajana toimi varatuomari Paavo Säippä, joka oli toiminut EK:n päällikkönä Riekin jälkeen.[2]

Kansainvälisesti suhteutettuna EK oli pienikokoinen mutta tehokas.[17] EK syyllistyi ajoittain ylilyönteihin eikä aina noudattanut lain kirjainta toimiessaan hallituksen ja presidentin poliisina. Vallankumouksellisten kommunistien torjunnassa EK onnistui hyvin. Matti Simolan ja Tuula Sirviön mukaan ylilyönneistään huolimatta EK:ta ei voida pitää näkyvänä salaisena poliisina.[3]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Rislakki 1982.
  2. ↑ a b c d e Poliisi: Suojelupoliisin historia.
  3. ↑ a b c d e f g h i Simola–Sirviö (1999), s. 20–41.
  4. ↑ Matti Simola: Ratakatu 12; Suojelupoliisi 1949-2009. Sisällys. Hämeenlinna: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-352 43-4.
  5. ↑ a b c Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 146–147. WSOY, Helsinki 2006.
  6. ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 244. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  7. ↑ a b c d Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha, s. 103–104. Edita, Helsinki 2004
  8. ↑ a b ”Aktivisti saa tehtävän.” Helsingin Sanomat 11.7.2007, s. C 3.
  9. ↑ a b c Heiskanen 2006. Kansallisbiografia.
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset, s. 341–355. Otava, 1985.
  11. ↑ a b c d Rajala: Suomalainen kontrollipolitiikka.
  12. ↑ Virka-arkistoyksikkö 2006
  13. ↑ Rislakki (1985), s. 166–167
  14. ↑ Nygård (1978), s. 181.
  15. ↑ Rislakki 1985, s. 166.
  16. ↑ Lackman (1994), s. 74–77.
  17. ↑ Simola–Sirviö, 1999 (s. 23): ”Vuonna 1923 EK:ssa oli 237 työntekijää, kun Tanskan valtionpoliisilla oli 480, Latviassa 310 ja Puolassa 1200.”

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etsivä_keskuspoliisi&oldid=22256815”