Eino E. Suolahti

Eino Edvard "Nenno" Suolahti (28. marraskuuta 1914 Helsinki – 21. marraskuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen historioitsija, professori ja kulttuuripersoonallisuus, joka toimi pitkään WSOY:n kirjallisena johtajana ja sen jälkeen Akateemisen kirjakaupan johtajana.

Eino E. Suolahti.

Suolahden vanhemmat olivat lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti ja Anna Suolahti, o.s. Forsell. Hänen pikkuveljensä oli nuorena kuollut lupaava säveltäjä Heikki Suolahti. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta, opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian maisteriksi 1936. Suolahti väitteli tohtoriksi sodan jälkeen 1946. Väitöskirjan aiheena oli porvarispoikien opinkäynti ja sen aiheuttama säätykierto Turun Akatemiassa 1600-luvulla.

Suolahti kirjoitti merkittävimmät teoksensa 1940-luvun lopulla. Vuonna 1947 hän julkaisi setänsä Gunnar Suolahden elämäkerran, ja vuonna 1950 ilmestyneeseen Helsingin kaupungin historian ensimmäiseen osaan Suolahti kirjoitti luvut Vantaan Helsinki ja Ensimmäinen Vironniemen Helsinki. Vuonna 1949 Suolahti oli jo julkaissut Helsingin neljä vuosisataa -nimisen teoksen, ja häntä alettiinkin pitää Helsingin historian asiantuntijana. Suolahti toimi 25 vuoden ajan Helsingin yliopiston kulttuurihistorian dosenttina. Akateemisen Kirjakaupan johtajana toimiessaan hän sai professorin arvonimen.

Suolahti opetti 1930-luvulta vuoteen 1948 historiaa ja latinaa Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Tämän jälkeen hän oli Tukholmassa dosenttistipendiaattina vuoden verran 1948–1949 ja toimi sitten Suomen Akatemian sihteerinä 1949–1951. Vuonna 1951 Suolahti valittiin WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi Martti Haavion jälkeen, ja tätä tointa hän hoiti vuoteen 1966 saakka. Suolahti keskittyi WSOY:ssa ennen kaikkea käännöskirjallisuuteen ja jätti kaunokirjallisuuden pääjohtaja Yrjö A. Jäntin vastuulle. Suolahden oma kirjallinen tuotanto väheni niin, että hän julkaisi lähinnä vain esseitä. Vuonna 1972 WSOY:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, professori Ilmari Melander ehdotti yhtiön jo jättänyttä Suolahtea uudeksi pääjohtajaksi tehtävästä irtisanoutuneen Hannu Tarmion tilalle, mutta Suolahti kieltäytyi tarjouksesta Tarmion erosta nousseen kohun vuoksi. Hieman myöhemmin Tarmio suostui jatkamaan WSOY:n pääjohtajana.

Elämänsä viimeiset yksitoista vuotta, vuodesta 1966 alkaen, Suolahti toimi Akateemisen kirjakaupan johtajana. Suolahti keskittyi tässä tehtävässä lähinnä asiakassuhteiden hoitoon, edustamiseen ja henkilökunnan ohjaamiseen ja jätti talousasiat alaistensa vastuulle. Alkoholi alkoi kuitenkin 1970-luvulla hallita Suolahden elämää. Hän kuoli 62-vuotiaana vuonna 1977 harvinaiseen lisämunuaissyöpään.

Suolahti oli kulttuuripersoonallisuus, joka hallitsi monia kieliä – hän puhui sujuvasti ruotsia, saksaa ja ranskaa sekä melko hyvin myös englantia. Hänet tunnettiin erityisesti ranskalaisen kulttuurin ja akateemisten tapojen tuntijana. Suolahden Ranskan kulttuurin harrastus alkoi jo kouluvuosina, kun hänen luokkatoverinaan oli Suomen Pariisin-suurlähettilään Harri Holman poika Klaus Holma ja hän pääsi 1929 joululomallaan Holman perheen vieraaksi tutustumaan Pariisiin. Suolahti kuului jäsenenä moniin seuroihin ja yhdistyksiin, kuten Helsinki-Seuraan ja Suomi–Ranska-yhdistykseen, ja hän oli myös Suomen Kansallisteatterin johtokunnan jäsenenä.

Teokset

• Muistikuvia 1 ja 2, Otava, 1945.
• Opinkäynti ja sen aiheuttama säätykierto Suomen porvariston keskuudessa 1600-luvulla, Tekijä, 1946. Väitöskirja Helsingin yliopisto.
• Renessanssia ja romantiikkaa, WSOY, 1946.
• Gunnar Suolahti: ihminen ja tutkija, WSOY, 1947.
• Helsingin neljä vuosisataa, Otava, 1949.
  • Helsingin neljä vuosisataa, epilogin 1970-luvun alusta kirj. Teemu Aalto. Otava, 1972.
• Isänmaan ja ihmiskunnan vaiheet: kansakoulun historian oppikirja, Niilo Teerijoki, Eino E. Suolahti. WSOY, 1950.
• Helsinki, Itämeren tytär, valokuvannut Claire Aho; tekstin kirj. Eino E. Suolahti. WSOY, 1957.
• Helsinki ja helsinkiläiset, Helsingin kaupungin kuvatoimikunta: Eino E. Suolahti ... ja muita; teksti: Heikki Brotherus. Helsingin kaupunki, 1966.
• Nennon talviset tarinat: kotoisia kulttuurikuvia, ystäviä ja sattumuksia, toim. Timo Martin. WSOY, 1977 ISBN 951-0-08387-9.
• Esseitä, toim. Matti Klinge ja Anto Leikola. WSOY, 1981 ISBN 951-0-10769-7.

Lähteet

• Anto Leikola: Nenno Suolahti, aikansa kulttuuripersoonallisuus. Tyrvännön joulu 2001 (https://web.archive.org/web/20070927043519/http://www.tyrvanto.net/tyrvantoseura/lehti01/j3.htm Artikkeli arkistoitu Achive.orgiin)