Wikipedia

6. divisioona (talvisota)

6. divisioona oli suoraan Päämajan alaisuuteen YH:n alkaessa 14. lokakuuta 1939 Satakunta-Hämeen sotilasläänissä perustettu yhtymä.[1]

Divisioonan joukot kohtasiva tulikasteessaan puna-armeijan hyökkäysvaunuja II Armeijakunnan suuren vastahyökkäyksen aikana 23. joulukuuta. Kuvassa T-26 Kollaanjoella.

1. tammikuuta 1940 divisioona ja kaikki sen alayksiköt nimettiin/numeroitiin uudelleen. Divisioonan uudeksi numeroksi tuli 3. divisioona.[2] Tässä artikkelissa kuvataan divisioonan sotatoimia ja historiaa kokonaisuutena uudelleennumeroinnista huolimatta.

Varustaminen muokkaa

6. divisioona pyrittiin varustamaan divisioonan määrävahvuuksien mukaan, mutta määrävahvuuksiin ei Puolustusvoimien kalustopulan vuoksi päästy.[3]

Yksiköt muokkaa

Divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat yksiköt.[4] Divisioona numeroitiin uudelleen puna-armeijan tiedustelun hämäämiseksi tammikuun 1940 alussa (uudet numerot suluissa).[2]

Komentajat muokkaa

Keskittäminen muokkaa

6. divisioona keskitettiin 37 junalla ylipäällikön reserviksi Luumäki-Taavetti alueelle.[5] Divisioona sai 21. lokakuuta 1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan–Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut divisioonalle 21. lokakuuta 1939 alistettu Polkupyöräpataljoona 6.[6][7] Divisioona alistettiin II armeijakunnalle 19. joulukuuta 1939 armeijakunnan vastahyökkäyksen toteuttamista varten.[5]

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa muokkaa

 
Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa.

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.[8]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijankomentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kuitenkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijankomentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.[8]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.[9]


Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.[10]

Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista muokkaa

Joulukuun 1939 taistelut muokkaa

Divisioona oli sodan alun suoraan päämajalle alistettuna reserviyhtymänä sijoitettu kauaksi rintamalinjasta aina Taavetin-Luumäen alueelle. Puna-armeijan ensimmäisen suurhyökkäyksen Mannerheim-linjaa vastaan alkaessa hiipua 19. joulukuuta mennessä ryhtyi II AK:n esikunta suunnittelemaan laajaa vastahyökkäystä Summan alueella. Ylipäällikkö alisti mainittuna päivänä 6. divisioonan Kannaksen armeijan alaisuuteen käytettäväksi joko vastahyökkäykseen tai vaihtoehtoisesti pääasemaan murtautuneiden neuvostojoukkojen lyömiseen. Pääaseman pysyttyä melko helpostikin suomalaisjoukkojen hallussa päätti II AK:n laatia suunnitelman laajahkosta vastahyökkäyksestä. II armeijakunnan esikunnassa laadittu ja Kannaksen armeijan komentajan Hugo Östermanin hyväksymä vastahyökkäyssuunnitelma perustui yritykseen saartaa pääaseman eteen edenneet kolme neuvostodivisioonaa ja kaksi panssariprikaatia kaksipuolisella hyökkäyksellä. Suunnitelmassa 6. divisioonan tehtävänä oli hyökätä Summajoen länsipuolelta kaakkoon ja edelleen itään.[11]

Divisioona oli siirtynyt aiemmalta sijoitusalueeltaan lähemmäksi rintamalinjaa ollen juuri ennen suuren vastahyökkäyksen alkua ryhmittyneenä noin 20–25 kilometrin päähän tulevalta toiminta-alueeltaan. 20. joulukuuta II armeijakunnan esikunnassa pidetyssä käskynantotilaisuudessa divisioonan komentaja sai suullisen käskyn hyökkäyksestä. Suullinen käsky varmennettiin kirjallisella käskyllä seuraavana aamuna.[12]

 
Divisioonan hyökkäysalue oli Summan ja Kuolemajärven välisellä alueella. Hyökkäysalue oli leveydeltään hieman vajaa 8 kilometriä.

21. joulukuuta iltana divisioonan joukot aloittivat raskaan siirtymisensä hyökkäykseen valmistautumisalueelleen kireässä pakkassäässä. Divisioonan joukoilta kului noin 20–25 kilometrin matkaan noin kuusi tuntia, jonka jälkeen ne majoittuivat Karhulan alueelle odottelemaan hyökkäyksen alkamista. Hyökkäyksen alkuhetkeksi oli käsketty 23. joulukuuta kello 6.30, joten divisioonan joukoille jäi jonkin verran aikaa ottaa yhteyttä etulinjassa oleviin muihin joukkoihin (lähinnä JR 10). Yhteydenottojen tavoitteena oli muun muassa tiedustella siirtymäreittejä rintamalinjalle ja ennen kaikkea pyrkiä hankkimaan tiedustelutietoa vastassa olleista neuvostojoukoista. Vastustajasta saadut tiedustelutiedot jäivät kuitenkin hyvin puutteellisiksi, joka aiheutti varsinaisen vastahyökkäyksen aikana useita ikäviä yllätyksiä ja johti omalta osaltaan vastahyökkäyksen epäonnistumiseen.[13]

Divisioonan komentaja antoi oman hyökkäyskäskynsä 22. joulukuuta ja sen mukaan JR 17:n tuli edetä Summajoen yli kohti Taipaloa sekä JR 22:n Marjapellonmäen eteläpuolelta kohti Mellolaa. JR 18 oli varattu toiseen portaaseen ja KevOs 6 reserviksi. Yllätykseen pääsemiseksi hyökkäys käskettiin aloitettavaksi ilman tykistön tulivalmistelua.[14]

23. joulukuuta kello 6.30 vastahyökkäys lähti käyntiin JR 17:n (eversti Kaarlo Heiskanen) ja JR 22:n (everstiluutnantti Emil Hagelberg) aloittaessa etenemisensä kohti neuvostojoukkoja. JR 18 (everstiluutnantti Aappo Pirilä) oli pääosin vielä matkalla, koska suurin osa sen joukoista oli harhautunut väärälle alueelle vain sen I pataljoonan päästyä oikealle ryhmitysalueelleen. JR 17 eteni edellisiltana piikkilankaesteisiin tehdyistä aukoista yli Summajoen. Noin kilometrin edettyään rykmentti sai taistelukosketuksen puna-armeijan joukkoihin kun saumaosastoksi määrätty komppania joutui taisteluun Murronkalliossa yrittäessään ottaa yhteyttä naapuridivisioonan (5. D) joukkoihin. Tiedustelutiedoista poiketen mainittu alue olikin neuvostojoukkojen vahvasti miehittämä ja jo klo 8.30 suomalaisjoukot joutuivat perääntymään alueelta ensimmäisen kerran. Tilanne oli suomalaisjoukkojen kannalta sikäli huolestuttava, että mainitulla alueella oleva vastustaja aiheutti merkittävän sivustauhan etenemässä oleville suomalaisjoukoille. Aluetta yritettiin ottaa suomalaishallintaan kahdelle erillisellä hyökkäyksellä; ensin noin klo 10, jolloin hyökkäävänä yksikkönä oli III/JR 17 ja sitten noin klo 12, jolloin hyökkäsi I/JR 18. Kumpikaan hyökkäyksistä ei johtanut tulokseen, vaikka Murronkallion alueelle hyökkäsivät lähes samanaikaisesti myös pohjoisen puolelta liikkeellelähdössä myöhästyneet III/JR 18:n joukot (jotka vetäytyivät takaisin pääasemaan käskyn saatuaan iltapäivällä oltuaan etenemisensä jälkeen asemissa koko päivän).[15]

JR 17:n muut osat pystyivät jatkamaan etenemistään noin 3,5–4 kilometriä, jolloin ne kohtasivat asemiin kaivautuneen vastustajan ja hyökkäys pysähtyi. Puna-armeijan alkaessa painostaa hyökkäysalueen pohjoisosassa taistelevaa pataljoonaa (muodostaen näin sivustauhan edenneille joukoilla) joutui rykmentin komentaja pysäyttämään hyökkäyksen jo kello 10. Kun hyökkäykset Murronkalliossa eivät johtaneet tulokseen antoi eversti Heiskanen käskyn pisimmälle edenneille joukoilleen (I ja II P) käskyn vetäytyä takaisinpäin. Neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi rykmentin pääosien vetäytymisreitti uhkasi katketa, jolloin rykmentin komentaja joutui antamaan viimeksi mainituille pataljoonille käskyn vetäytyä kiireesti pois alueelta takaisin hyökkäykseenlähtölinjalle. Ennen hyökkäystä kokonaan vailla sotakokemusta olleita joukkoja oli vaikea saada asettumaan puolustukseen.[16]

JR 22:n hyökkäys alkoi käskettyyn aikaan kello 6.30 II/JR 22:n aloittaessa etenemisensä rykmentin lohkon eteläosassa. Pataljoona sai vastaansa nopeasti puna-armeijan konekivääri- ja kranaatinheitintulta. Tulesta huolimatta pataljoona eteni Työppölänjoen yli ja pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa pari kilometriä Siprolan kylän länsipuolelle. Etukäteen saaduista tiedustelutiedoista poiketen oli pataljoonan etenemisreitin eteläpuolella melko vahva neuvostojoukkojen miehitys (arvioiden mukaan kaksi komppaniaa hyökkäysvaunujen tukemana), joka tulellaan hankaloitti pataljoonan toimintaa koko hyökkäyksen ajan. Mainitusta miehityksestä (Hanhiojansuon itä- ja eteläpuolella) johtuen yhteyttä naapuridivisioonan (4. D) joukkoihin ei saatu. Viestiyhteyksien puutteellisuudesta johtuen myöskään oman tykistön tulta ei ollut käytettävissä ja II/JR 22:n joukot saivat jo puolen päivän aikaan käskyn palata pääasemaan.[17]

JR 22:n I ja III pataljoona eivät nekään menestyneet hyökkäyksessään sen paremmin. III/JR 22 aloitti hyökkäyksensä Työppölänjoen yli vasta kello 9.30. Pataljoona meni joen ylityksen yhteydessä siinä määrin joukoiltaan sekaisin, että yhtenäinen hyökkäystoiminta ei enää onnistunut. Lisäksi pääosa pataljoonasta harhautui naapurirykmentin hyökkäyskaistalle ja joutui jopa tulitaisteluun toisten suomalaisjoukkojen kanssa. Harhautuneiden joukkojen perässä edenneet I/JR 22:n joutuivat myös mukaan laukaustenvaihtoon omien joukkojen kanssa. Oikeaan suuntaan edenneet rykmentin joukot kohtasivat Taipalon länsipuolella samoihin aikoihin puna-armeijan hyökkäysvaunuja ja sotaa kokemattomat joukot aloittivat vetäytymisensä takaisin hyökkäykseenlähtöasemiin. Rykmentin komentaja antoi vielä käskyn aloittaa hyökkäys uudelleen, mutta joukkojen mentyä täysin hajalleen ei hyökkäystä enää pystytty uusimaan.[18]

6. divisioonan kokonaistappiot epäonnistuneessa vastahyökkäyksessä olivat kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä 418 miestä. Nämä jakautuivat siten, että tappioista 219 miestä kohdistui JR 22:en, 153 miestä JR 17:a ja 46 miestä menetti JR 18.[19]

Vastahyökkäyksen epäonnistuttua 6. divisioona sai käskyn miehittää pääasema, jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan Mannerheim-linjaksi, hyökkäykseenlähtöalueensa leveydeltä (n. 8 kilometriä). Hyökkäyksen näennäisestä epäonnistumisesta huolimatta siitä katsottiin olleen se hyöty, että puna-armeija ei kyennytkään toteuttamaan lähipäiviksi aiottua suurhyökkäystä Summan alueella.[20]

6. divisioonan rintamavastuun kesto jäi lyhyeksi, koska divisioonan joukot irrotettiin etulinjasta jo 24.–25. joulukuuta välisenä yönä. Divisioonan rintamalohko luovutettiin 4. divisioonalle. Divisioonan joukot marssivat takaisin Näykkijärven linjalle (väliasemaan). JR 22 ryhmittyi Ylä-Sommeen alueelle, JR 17 taas Näykkijärven länsipuolelle ja JR 18 Pien-Peron ja Honkaniemen seuduille. II armeijakunnan esikunta laati samanaikaisesti suunnitelman, jonka perusteella divisioona valmistautui vaihtamaan koko joulukuun rintamavastuussa olleen 5. D:n pois etulinjasta.[21]

Divisioonan joukot aloittivat marssinsa kohti etulinjaa 28. joulukuuta jääden rintamalinja selustaan odottamaan varsinaista vaihtoa. Seuraavina päivinä divisioonan joukot ottivat yhteyttä etulinjassa oleviin joukkoihin ja tekivät tarkemmat suunnitelmat vaihdon toteuttamisesta.[22]

Tammikuun 1940 taistelut muokkaa

1. tammikuuta 1940 divisioona numeroitiin uudelleen 3. divisioonaksi. Samalla kaikkien sen alayksiköiden numerointi muuttui myös. Uudelleen numeroinnin jälkeiset yksikkötunnukset näkyvät tämän artikkelin yläosassa (Otsikon yksiköt alla). Tässä artikkelissa käytetään tästä eteenpäin uutta numerointia.[23]

 
Divisioonan otettua rintamavastuun Summan alueella oli sen alueella betonista rakennettuja kestolaiteita. Kuva esittää todennäköisesti Sk.(Summankylä) 10 - korsun sisätiloja.

II armeijakunnan antaman käskyn perusteella, nyt siis 3. divisioona, otti rintamavastuun 5. divisioonalta 3.–5. tammikuuta välisenä aikana Summan alueella. Varsinaista vaihtoa suojasi sakea lumipyry, joka esti neuvostojoukkoja havaitsemasta ja häiritsemästä vaihtoa. Pieniä viivytyksiäkin sattui mm. marssilla tapahtuneiden viivytysten vuoksi. Divisioonan komentaja eversti Paalu otti rintamavastuu 5. tammikuuta kello 18. Divisioonan rintamalohkon leveys oli nyt osapuilleen 20 kilometriä, jolla alueella oli yhteensä 41 betonista rakennettua linnoituslaitetta. Linnoitusten sijainnista tarkemmin 5. divisioonaa käsittelevän artikkelin asianomaisessa kohdassa. Joulukuussa käydyt taistelut alueella olivat luonnollisesti vaurioittaneet jo olemassa olevia linnoitteita. Käytyjen taisteluiden vuoksi uusia linnoitteita ei oltu pystytty rakentamaan vaan 5. D:n joukkojen aika oli kulunut lähinnä olemassa olevien linnoitteiden toimintakunnossa pitämiseen, joten linnoittamistilanne oli huonontunut sodan alusta.[24]

3. divisioonan otettua rintamavastuun oli sen ryhmitys seuraavan kaltainen[25] :

  • Lampeistenojan lohkoa, joka oli divisioonan vastuualueen vasemmassa reunassa, miehitti JR 9 komentajanaan everstiluutnantti Emil Hagelberg. Lohko nimettiin pian uudelleen Merkin lohkoksi.
  • Munasuon lohkon, edellisestä oikealle, miehitti JR 8 komentajanaan everstiluutnantti Aappo Pirilä.
  • Summan lohkon, jälleen edellisestä oikealle, miehitti JR 7 komentajanaan eversti Kaarlo Heiskanen.
  • Aivan divisioonan oikealla sivustalla suoritettiin uudelleenjärjestelyjä, joiden tuloksena vastuualuetta hieman kavennettiin ja uuden lohkon nimeksi tuli Suokannan lohko. Lohkon miehitti rykmentistään irrotettu II/JR 8.
  • Divisioonan reserviksi jäi rykmentistään irrotettu III/JR 9, KevOs 3 ja sille alistetut JP 3 sekä panssarintorjuntaan tilapäisvälinein "erikoistunut" ErP 3.
  • Divisioonan tykistöstä yksi patteristo oli jo perustamisvaiheessa siirretty rannikkopuolustuksen käyttöön, joten käytettävissä oli divisioonan omasta tykistöstä I ja II/KTR 3.
  • Divisioonan puolustusta jäivät tukemaan myös alueella jo olleet Raskas Patteristo (RaskPsto) 1 ja 2 sekä 21. tammikuuta asti Ratsastava patteri.

Taistelutoiminta oli tammikuun 1940 alkupuolen divisioonan lohkolla verrattain vähäistä. Tähän vaikutti oletettavasti kyseisen ajanjakson kestänyt hyvin kylmä sää (mm. 17. tammikuuta mitattiin –42 astetta) ja taistelutoiminta oli lähinnä molemminpuolista tiedustelutoimintaa ja puna-armeijan tykistötulta.[26]

 
Neuvostotykistön tulen kiihtyessä tammikuun puolivälistä alkoivat asemat entisestään murentua ja menettää taisteluarvoaan. Kuva Taipaleesta, mutta antaa kuvan pitkäaikaisen tykistötulen vaikutuksista puolustusasemaan.

Tammikuun puolesta välistä neuvostotykistön tuli lisääntyi huomattavasti. Tykistötuli kohdistui erityisesti Summan ja Lähteen lohkoilla olleisiin betonisiin linnoituslaitteisiin. Puna-armeija oli keskittänyt divisioonaa vastaan erittäin runsaan tykistön ja neuvostojoukot aloittivat suomalaisten linnoituslaitteiden järjestelmällisen tuhoamisen. Puna-armeijalla oli käytettävissään runsaasti 6 tuuman ja jopa 10–12 tuuman tykkejä. Neuvostoliiton alueelle keskittämän tykistön määrästä antaa hyvän kuvan se, että pelkästään Summan lohkoa ampui helmikuun alussa alkaneessa suurhyökkäyksen tulivalmistelussa 30 patteristoa. Puna-armeija käytti hyväkseen suomalaisen tykistön ammus- ja kalustopulaa tuoden runsaasti tykistöään jopa suorasuuntausasemiin.[27]

Tammikuun aikana neuvostoliiton ilmavoimat tehostivat myös merkittävästi toimintaansa mm. aloittaen aiemmasta poiketen pommitukset suomalaisten selustan kohteita vastaan myös yöaikaan. Pommituksista oli merkittävää haittaa mm. suomalaisten selustan liikenteelle ja huollolle.[28]

Neuvostoliitto keskitti tammikuun 1940 aikana Karjalankannakselle huomattavia lisäjoukkoja, joiden tehtävänä oli murtaa suomalaisten pääasema ja edetä aluksi Viipurin-Antrean tasalle. Hyökkäyksen painopisteeksi neuvostojoukoille käskettiin Karhulan ja Muolaanjärven välinen alue. Kyseistä, noin 40 kilometrin levyistä, osaa Mannerheim-linjasta puolustivat suomalaisten 1. ja 3. divisioona. 3. divisioonan alueella sijaitsevat Summankylän ja Lähteen lohkot tulivat olemaan kaikkein kiivaimpien hyökkäysten kohteena puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua. Puna-armeija keskitti 40 kilometrin levyiselle alueella yhteensä yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, viisi panssariprikaatia, yhden konekivääriprikaatin ja divisioonien orgaanisen tykistön lisäksi peräti 10 kenttätykistörykmenttiä.[29]

Helmikuun 1940 taistelut muokkaa

1. helmikuuta alkoi neuvostojoukkojen paikalliset hyökkäykset divisioonan asemia vastaan komppanian-pataljoonan voimin hyökkäysvaunujen tukemana. Lähteen lohkolla (JR 8) puna-armeijan kiivas tykistötuli alkoi jo aamuyöllä jatkuen koko aamupäivän. Puolilta päivin neuvostojoukot tekivät voimakkaan hyökkäyksen suomalaisasemia vastaan, joka kuitenkin saatiin torjuttua puolustusasemien eteen. Iltapäivällä neuvostojoukot uusivat hyökkäyksensä levittäen ensin hyökkäysalueelle savua, mutta tämäkin hyökkäys saatiin torjuttua. Summankylän lohkolla (JR 7) tykistötuli alkoi aamulla ja puna-armeija hyökkäsi koko lohkon leveydeltä myös puoliltapäivin. Iltapäivällä neuvostojoukot saivat pienehkön sisäänmurron suomalaisasemiin ja sai haltuunsa mm. Sk.2-betonikorsun alueen (Summankylä 2), mutta hyökkääjä vetäytyi illan aikana takaisin lähtöasemiinsa. Muilla divisioonan puolustuslohkoilla ei puna-armeija hyökännyt päivän aikana, mutta tykistön tuli oli niilläkin kiivasta.[30][31]

 
Lähitorjuntamiehet eivät enää päässeet riittävän lähelle hyökkäysvaunuja vastustajan jalkaväen vuoksi. Kuvassa ehkä kuuluisin panssarien lähitorjunta-ase, polttopullo eli Molotovin cocktail.

Suomalaiset totesivat jo ensimmäisen hyökkäyspäivän aikana, että puna-armeija oli muuttanut hyökkäystaktiikkaansa aiemmasta. Neuvostojoukot toimivat aiempaa kiinteämmin yhteistyössä eivätkä esim. panssarivaunut enää rynnänneet omasta jalkaväestään välittämättä suomalaisasemien sisään. Puna-armeijan panssarivaunut pyrkivät toimimaan niin kaukana suomalaisten panssarintorjunta-aseista, että niiden teho ei enää riittänyt torjuntaan. Suomalaiset eivät myöskään enää kyenneet panssarintorjuntaan tilapäisvälinein, koska vastustajan jalkaväki esti ps-vaunujen lähelle pääsemisen. Lisäksi hyökkäystoimintaan liittyi suomalaisten esterakennelmien järjestelmällinen tuhoaminen. Hyökkäyksiä tuki voimakas tykistö ja puna-armeijan ilmavoimat tukivat myös hyökkäyksiä useilla 20–30 lentokoneen muodostelmillaan.[30][31]

2. helmikuuta suomalaiset menettivät ensimmäisen pääasemaan kuuluneen betonisen linnoituslaitteensa (jo aiemmin mainittu Sk.2) lopullisesti, koska sitä ei enää illalla ja yöllä tehdyillä vastahyökkäyksillä saatu vallattua takaisin.[31]

Kahtena seuraavana päivänä taistelutoiminta oli hieman hiljaisempaa Lähteen ja Summankylän lohkoilla neuvostojoukkojen hyökkäillessä 3–5 hyökkäysvaunun, jotka olivat jalkaväen tukemia, voimin. Puna-armeijan tykistötuli jatkui kuitenkin voimakkaana päiväajat ja vastustajan tykistön toistuva, yöaikainen häirintätuli esti suomalaisia korjaamasta asemiaan. Neuvostojoukot keskittivät kiivaimmat hyökkäyksensä 3. helmikuuta Suokannan lohkolle, jossa II/JR 8 sai hyökkäykset kuitenkin torjuttua. Mainittu lohko rauhoittui tämän jälkeen toistaiseksi.[32][33]

5. helmikuuta puna-armeija hyökkäsi jälleen huomattavasti suuremmin voimin. Kahteen eri hyökkäykseen laskettiin osallistuneen 100–150 hyökkäysvaunua ja runsaasti jalkaväkeä. Divisioonalle alistettu ErP 3 osallistui tehokkaasti hyökkäysvaunujen torjuntaan. Suomalaisten onnistui kuitenkin torjua molemmat hyökkäykset. Summankylän lohkoa miehittänyt JR 7 oli kärsinyt jo tähän mennessä suuria tappioita ja muutenkin divisioonan joukot alkoivat olla loppuun asti väsyneitä neuvostotykistön vuorokaudet ympäriinsä jatkuneen tulen vuoksi. Lisäksi linnakkeiden ja korsujen tuhoutuminen tykistötulessa johti siihen, että suomalaisjoukot joutuivat olemaan murentuneissa asemissaan yötä päivää. Useampana yönä pakkasta saattoi olla yli 30 astetta, joten nukkuminenkin alkoi olla mahdotonta. Joukkojen kulumista ja uupumista lisäsivät luonnollisesti jatkuvat taistelut toistuvine vastahyökkäyksineen. Divisioonalle alistettiinkin JP 3, joka jo seuraavan yön aikana otti rintamavastuun osittain kuluneelta rykmentiltä Suokannan ja Summankylän lohkojen saumassa.[34][33]

6. helmikuuta neuvostojoukot hyökkäävät jälleen voimakkaan tykistökeskityksen jälkeen heti aamusta Summankylässä. Puna-armeija on tuonut tulivalmisteluaan varten kokonaisen patterin tykistöä menetetyn Sk.2-korsun maastoon. Kyseistä patteria suomalaiset eivät saa tuhottua oman tykistönsä ammuspulasta johtuen. Neuvostojoukot uudistavat hyökkäyksensä iltapäivällä ja illalla, mutta suomalaiset saavat torjuttua kaikki hyökkäykset. Päivän aikana divisioonan kaistalla saadaan tuhottua yhteensä 11 neuvostoliittolaista hyökkäysvaunua (helmikuun alusta lukien tuhottujen vaunujen kokonaismäärä nousee näin 42 kpl:seen).[35]

Etulinjan joukkojen vaihto osoittautui huomattavasti arvioitua vaikeammaksi suorittaa neuvostojoukkojen jatkuvan painostuksen vuoksi ja etulinjan joukot saatiinkin vaihdettua vasta 10. helmikuuta kuluessa. Itse vaihto toteutettiin komppanioittain puna-armeijan kiivaan tulen alla, mutta vaihdot saatiin kuitenkin suoritettua huolimatta koko ajan jatkuneista taisteluista.[36]

7. helmikuuta neuvostojoukkojen painostus jatkuu keskeytymättä. Suomalaisten tappiot kasvavat koko ajan. Päivän aikana mm. osuu yhteen JR 9:n korsuun täysosumana järeä kranaatti surmaten 18 miestä ja haavoittaen 11.[37]

8. helmikuuta neuvostojoukot aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Lähteen lohkolla, jossa puolenpäivän aikaan menetettiin Sormi-niminen tukikohta. Tukikohta kuului I/JR 8:n vastuualueeseen Iltapäivällä tehty vastahyökkäys johti kuitenkin tukikohdan takaisinvaltaamiseen. Seuraavan yön aikana II/JR 9 aloitti vaihtamaan etulinjan pataljoonaa pois etulinjasta ja vaihto saatiin jatkuvasta taistelutoiminnasta huolimatta suoritettua seuraavan päivän aikana.[38] Summankylän lohkolla puna-armeija hyökkää suksien päälle asennettujen panssarikilpien suojissa hyökkäysvaunujen tukemana. Hyökkäys saadaan kuitenkin torjuttua ja suomalaiset saavat sotasaaliikseen mm. lähes 150 mainittua panssarilevyä.[39]

10. helmikuuta neuvostojoukkojen hyökkäykset laajenivat myös Merkin lohkolle (III/JR 9), jossa puna-armeija sai haltuunsa pääasemaan kuuluvia tukikohtia. Vastustajan murto saatiin kuitenkin rajoitettua, mutta vastahyökkäyksistä huolimatta asemia ei enää saatu kokonaan vallattua takaisin suomalaisille (mm. Karhu-niminen tukikohtaa jää puna-armeijan haltuun). Munasuon alueella I/JR 9 kykeni torjumaan päivän aikana kaikki sen asemia vastaan tehdyt hyökkäykset.[40][41]

11. helmikuuta neuvostojoukkojen huolellisesti valmistelema suurhyökkäys alkaa Karjalankannaksella. Helmikuun taistelut tähän asti olivat siis lähinnä tiedustelu- ja tuhoamisluonteisia. Puna-armeija sai samalla sidottua divisioonan reservit etulinjaan. Aamulla kello 8.40 neuvostojoukot aloittivat ennenkokemattoman voimakkaan tykistötulen koko 3. divisioonan lohkoa vastaan. Sää oli aamulla sumuinen, mutta kirkastui aamupäivän kuluessa, pakkanen pysytteli noin 20 asteessa koko päivän.[42]

Puna-armeijan varsinainen hyökkäys alkoi satojen hyökkäysvaunujen tukemana hieman ennen puoltapäivää. Summankylän lohkolla hyökkäsi puna-armeijan 100. divisioona, Lähteen lohkolla 123. divisioona ja Suokannan lohkolla osia 138. divisioonasta.[43]

Lähteen lohkolla, sen läpi kulkevan tien suunnassa, neuvostojoukot pääsivät murtautumaan suomalaisten asemiin kahden panssaripataljoonansa tukemana melko nopeasti. Alueella olevat suomalaisjoukot, ErP 3:n osia ja II/JR 9, pystyivät vain hajanaiseen vastarintaan. Vastarinnan hajanaisuuden pääsyy oli joukkojen vähäisyys, 4 kilometriä leveää kaistaa puolusti noin 600 miestä. (Muutama päivä myöhemmin II/JR 9:n taisteluosien vahvuus oli laskenut 165:een tappioiden vuoksi). Kello 13:een mennessä suomalaislinnakkeista ”Poppius” (eli Summajärvi 4) ja sen itäpuolella olevia tukikohtia oli menetetty neuvostojoukoille. Puna-armeija sai selvän murron suomalaisten pääasemaan ja kello 19 neuvostojoukot olivat edenneet jo pääaseman tukilinjalle. Suomalaisten kannalta kriittistä tilannetta kuvannee se, että tukilinjan vahvennukseksi piti hälyttää ainoat alueella olevat ja vielä vapaat joukot eli kaksi pioneerikomppaniaa. Puna-armeijan saaman sisäänmurron leveys oli noin 4 kilometriä ja syvyys noin kilometrin. Neuvostojoukot alkoivat kaivautua asemiin saman tien, eikä suomalaisten suorittama vastahyökkäys tuottanut tulosta. Summankylän lohkolla puna-armeijan hyökkäykset saadaan torjuttua ja Suokannan lohkolla neuvostojoukot saavat pääasemaan pieniltä osin haltuunsa, mutta varsinaista läpimurtoa ne eivät saa aikaan.[43][44]

12. helmikuuta neuvostojoukkojen onnistui leventämään pääaseman murtokohtaa noin kilometrin länteen päin (Summajärven alueella). Suokannan ja Summankylän lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan päivän aikana erittäin kiivaissa taisteluissa puna-armeijan hyökkäykset ilman aluemenetyksiä. Lähteen lohkolla sitä vastoin suomalaiset joutuivat kovan painostuksen vuoksi vetäytymään tukilinjaan useissa kohdin. Puolustusta Lähteen lohkolla hankaloitti tykistön ammuspula, sekaisin menneet joukot, viestiyhteyksien tuhoutuminen jne. II armeijakunnan esikunta sai Kannaksen armeijan esikunnalta luvan siirtää 5. divisioonan loput rykmentit oman puolustuksensa vahvistukseksi. Keskitysmarssit aloitettiin päivän aikana. 5. divisioonalle annettu tehtävä oli lyödä pääasemaan murtautunut vastustaja ja vapauttaa 3. divisioonan joukot etulinjasta. 5. divisioonan joukot olivat kuitenkin jo tässä vaiheessa hajallaan ja divisioonan komentajan välittömästi käytettävissä oli vain JR 14.[45]

13. helmikuuta kello 6.30 alkoi suomalaisten (JR 14) vastahyökkäys Summajärven pohjoispuolelta kaakkoon. Hyökkäys eteni hyvin ensimmäiseen tavoitteeseensa Majajoelle, mutta sen jälkeen hyökkäävät joukot joutuivat kiivaaseen tuleen ja lisäksi hyökkäyskiilojen väliin oli jäänyt useita puna-armeijan panssareita, jotka muodostivat merkittävän uhan edenneille joukoille. Muut hyökkäykseen osallistuviksi suunnitellut joukot eivät päässeet käytännössä liikkeelle lainkaan. Hyökkäys jouduttiin keskeyttämään iltaan mennessä ja suomalaisjoukot vetäytyivät takaisin tukilinjan pohjoispuolelle. Lähteen tien suunnassa neuvostojoukot pääsivät puolenpäivän aikaan murtautumaan panssarivoimillaan tukilinjan läpi. Neuvostopanssarit etenevät nopeasti jalkaväen seuratessa hitaammin perässä. Puna-armeijan panssarit ryhmittyvät Lähteen tienhaaran maastoon, noin kolme kilometriä tukilinjan taakse, asemiin odottelemaan paikalle saapuvaa jalkaväkeä. Etenemisen nopeutta kuvaa se, että esim. Rask.Psto 2 menettää koko tykkikalustonsa puna-armeijan panssareiden ajettua yllättäen tykkien väliin. Varsinaisiin vastatoimiin suomalaiset eivät kykene, mutta tukilinjan murtoaukko saadaan pidettyä sangen ahtaana.[46]

Mainitun päivän aikana JR 15 irrotti JR 7:n suunnitelman mukaisesti etulinjasta Summankylän lohkolla joista jälkimmäinen siirtyi reserviin merkittäviä tappioita kärsineenä. Lisäksi Lähteen tien itäpuolelle jääneet divisioonan osat (JR 9) alistettiin 3.Prikaatin komentajan alaisuuteen perustettuun Ryhmä Kääriäiseen. JR 8 oli hajallaan ja taisteluissa kiinni kolmella eri lohkolla divisioonan alueella, joista osa oli alistettuna muiden yhtymien komentajille ja osalle oli taas alistettu muistakin joukkoja (esim. II/JR 8:lle alistettu II/JR 15). Johtosuhteet taistelualueella alkoivat siis olla jo äärimmäisen sekavia ja lisäksi viestiyhteyksien tuhouduttua eivät käskyt saavuttaneet enää etulinjassa taistelevia joukkoja.[47]

14. helmikuuta aamulla kello 4.25 sai alueen taisteluista vastaava 5. divisioonan komentaja Selim Isaksson armeijakunnan esikunnalta luvan luopua myös tukilinjasta rajatulla alueella. Aamupäivällä seuranneessa lisäkäskyssä määrättiin 5. D ottamaan rintamavastuu alueella ja irrottaa 3. D alueelta koottavaksi Näykkijärven alueelle vajaa kymmenen kilometriä rintamalinjan taakse. Divisioonan joukot aloittivat vetäytymisensä sitä mukaa kuin korvaavat joukot olivat saapuneet alueelle.[48]

Koko taisteluvaiheen ajan neuvostoliiton ilmavoimat olivat toimineet hyvin aktiivisesti taistelualueella. 10.–14. helmikuuta välisenä aikana divisioonan lohkolla toimineet ilmatorjuntayksiköt (kolme ilmatorjuntakiväärijoukkuetta, yksi raskas it-kk-jaos sekä kevyt it-jaos) ilmoittivat pudottaneensa yhteensä 15 neuvostokonetta.[49]

Pääasemasta luovuttiin lopullisesti 15. helmikuuta ylipäällikön kello 15 antamalla käskyllä luopua asemasta. Rintamavastuu ottaneet 5.Divisioonan joukot määrättiin perääntymään viivyttäen väliasemaan. Divisioonan joukoista pääosa oli jo mainitussa uudessa asemassa tai siirtymässä sinne (tosin osa oli edelleen alistettuna etulinjassa tai sen välittömässä läheisyydessä).[50]

3. Divisioona siirtyi Kannaksen armeijan reserviksi alkuun Viipurin koillispuolelle, mutta väliasemankin murruttua siirtyi divisioona 20.-24. helmikuuta välisenä aikana Viipurin kaupungin alueelle valmistautumaan kaupungin puolustamiseen. Divisioonan joukoista II/JR 8 palautui muun divisioonan yhteyteen vasta 23. helmikuuta.[51]

Divisioona alistettiin takaisin II armeijakunnalle 24. helmikuuta.[52]

29. helmikuuta divisioona oli pääosillaan ryhmittynyt taka-asemaan Viipurin alueella. Divisioonan joukoista oli kolme komppaniaa etu-/viivytysasemissa uuden puolustuslinjan etupuolella. Nuoraan alueella ollut komppania (JR 8:sta) joutui taisteluun päivän aikana suomalaisjoukkojen vetäydyttyä komppania miehittämän viivytyslinjan lävitse kohti taka-asemaa. Komppanian vastuualueen leveyden vuoksi se ei kyennyt pitämään asemaansa ja irtautui kello 16 (ollen osin jo saarroksissa) linjasta ja vetäytyi taka-asemaan. JR 7:n joukoista kaksi komppaniaa oli ala-Säiniön alueella niin ikään viivytysasemassa, mutta siellä puna-armeijan joukkoihin oli vain partiokosketus.[53]

Maaliskuun 1940 taistelut muokkaa

 
Divisioonan tykistön pääkalustona oli 76 K 02. Kuvassa mainittu tykki kuvattuna Viipurin Monreposin puistossa.

Divisioonan ryhmitys ja tehtävät Viipurin puolustamiseksi olivat maaliskuun alussa pääpiirteittäin seuraavat[54] :

  • Vasenta puolustuslohkoa, Papulanlahti - Patterinmäki/Uudenkylän aukeat, puolusti JR 7 (joista reservinä I/JR 7)
  • Oikeaa lohkoa, Patterinmäki/Uudenkylän aukeat - Pappilanniemi, puolusti pääosat JR 8:sta
  • Divisioonan omana reservinä oli II/JR 8 ja ErP 3
  • JR 9 oli armeijakunnan reservinä Linnasaaressa ja Sorvalissa
  • Divisioonan esikunta toimi Linnasaaren pohjoisosassa
  • Divisioonan tykistön jaotus oli seuraava:

Tämän ryhmityksen lisäksi mainittakoon, että JR 7:n kaksi komppaniaa oli viivytysasemassa ala-Säiniöllä, josta ne kuitenkin joutuivat vetäytymään ilman suurempia taisteluita naapuriyhtymän joukkojen vetäytyessä 1. maaliskuuta aamulla. Divisioonan joukot irtautuivat aamuyöstä sivustauhan vuoksi ja olivat pääasemassa kello 5:n aikaan.[55]

Saman päivän aikana JR 8:n joukot totesivat neuvostojoukkojen jo saapuneen pääpuolustuslinjan eteen. Puna-armeijan joukot suorittivat jopa hyökkäyksiä, jotka kuitenkin torjuttiin. Matalalahden alueella olevista saarista oli kuitenkin luovuttava neuvostojoukkojen kiivaan tulituksen vuoksi.[56]

2. maaliskuuta neuvostojoukot suorittivat voimakkaan hyökkäyksen III/JR 8:n asemia vastaan Käremäenlahden itäpuolella. Hyökkäyksen voimakkuudesta johtuen suomalaisjoukot joutuivat jo ennen puolta päivää vetäytymään etulinjastaan taaksepäin noin kilometrin matkan. Samassa yhteydessä puna-armeijan joukot pääsivät työntymään Huhtialan eteläpuolelle rakennetun estelinjan läpi. Suomalaisten vetäytyminen tapahtui alueelta joka muistutti sormea, joka viereisten aukeiden vuoksi olisi muutenkin ollut vaikeasti puolustettavissa. Divisioonan esikunta aloitti asemien menettämisestä johtuvat vastatoimensa ja siirsi Kev.Os 3:n sulkuasemaan murtoalueen takamaastoon ja määräsi omasta reservistään II/JR 8:n valmistautumaan vastahyökkäykseen menetetylle alueelle. Divisioonan komentaja eversti Paavo Paalu luovutti divisioonan komentajan tehtävät päivän aikana eversti Auno Kailalle. JR 7:n lohkolla puna-armeija vasta ryhmitteli joukkojaan ja partiotiedustelun mukaan keskitti alueelle uusia joukkoja.[57]

3. maaliskuuta suomalaiset yrittivät aamuyöstä alkaneella vastahyökkäyksellään saada takaisin edellisenä päivänä menetettyjä asemiaan JR 8:n lohkolla, mutta jo puolentoista tunnin jälkeen hyökkäys oli keskeytettävä neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi. Hyökännyt pataljoona II/JR 8 vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa Hevossaarille, joista oli luovuttava saman päivän iltana puna-armeijan painostuksen vuoksi. Samanaikaisesti neuvostojoukot olivat aloittaneet voimakkaan hyökkäyksen myös I/JR 8:n asemia vastaan. Hyökkäykset saatiin kuitenkin torjuttua, eikä jo hälytettyjä reservejä (JR 9:n yksi pataljoona) tarvinnut käyttää. JR 7:n lohkolla oli edelleen melko rauhallista, vaikka tiedustelun mukaan sinne keskitettiinkin lisää puna-armeijan joukkoja.[58]

Seuraavat kolme päivää olivat rintamatapahtumien osalta divisioonan lohkolla melko rauhallisia, joskin suomalaiset yrittivät 6. maaliskuuta vallata tuloksetta Huhtialan alueella menetettyä estelinjaa takaisin. Puna-armeijan todettiin ryhmittelevän joukkojaan uutta hyökkäystä varten. JR 7:n lohkolla torjuttiin neuvostojoukkojen heikkoja hyökkäyksiä. Huolimatta siitä, että divisioonaa vastaan oli todettu keskitettävän jopa lisää (jo ennestään vahvoiksi tiedettyjen joukkojen lisäksi) puna-armeijan joukkoja joutui divisioona luovuttamaan 4. maaliskuuta koko JR 9:n siirrettäväksi Viipurinlahdelle. Tilalle divisioona sai jo samana päivänä JP 3:n, joka seuraavana päivänä otti vastaan 3. ja 4. divisioonan sauman varmistustehtävän. Lisäksi divisioonalle alistettiin 6. maaliskuuta III/JR 14, joka sai tehtäväkseen rannikon varmistuksen Viipurinlahden länsipuolella Haankylän alueella.[59]

7. maaliskuuta aamusta neuvostojoukot aloittivat kiivaan tykistötulen suomalaisasemia vastaan ja kello 13 alkoi varsinainen hyökkäys III/JR 8:n lohkolla. Puna-armeijan hyökkäysvaunujen päästyä läpi suomalaisasemista aloittivat suomalaisen vetäytymisensä kohti pohjoisessa olevaa rautatien linjaa. II/JR 8:n suorittamasta vastahyökkäyksestä huolimatta asemia ei saatu enää kokonaan suomalaishallintaan. Seuraavan yön aikana KevOs 3 otti rintamavastuun lohkolla vapauttaen samalla jo vähiin kuivuneet pataljoonat reserviin.[60]

8. maaliskuuta suomalaiset saivat torjuttua kaikki puna-armeijan hyökkäykset tykistönsä tehokkaan tuen avulla. Päivän aikana 3. divisioonalle alistettiin loputkin JR 14:stä ja seuraavana päivänä divisioonan puolustuslohkoa kavennettiin. Taistelutoiminnassa oli jälleen muutaman päivän hiljaisempi vaihe. JR 7 totesi puna-armeijan siirtävän edelleen lisää joukkojaan alueelleen.[61]

11. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat jälleen kiivaan hyökkäyksensä. Tällä kertaa hyökkäyksen painopiste oli JR 7:n alueella, jossa puna-armeija pääsi iltapäivästä murtautumaan suomalaisasemiin. Suomalaiset suorittivat kuitenkin nopeasti menestyksekkään vastahyökkäyksen paikallisilla reserveillään. JR 8:n alueella puna-armeija teki vain heikohkoja hyökkäyksiä.[62]

12. maaliskuuta jatkui voimakas tykistötuli suomalaisasemiin ja puoliltapäivin puna-armeijan joukot hyökkäsivät jälleen JR 7:ää vastaan. Suomalaisjoukot saivat kuitenkin torjuttua hyökkäykset. Seuraavan yön aikana suomalaiset vetäytyivät Patterinmäen tasalla olevalle tukilinjalle. JR 8:n vedettiin taaemmaksi reserviksi ja rintamavastuuseen jäivät JR 7 ja KevOs 3. Neuvostojoukot ryhtyivät seuraamaan vetäytyneitä suomalaisjoukkoja hitaasti.[63]

Sodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta divisioonan joukot eivät enää käytännössä joutuneet taisteluihin puna-armeijan hitaasta etenemisestä johtuen. Sotatoimet päättyivät kello 11 ja divisioona oli täyttänyt tehtävänsä pitäen Viipurin hallinnassaan sodan loppuvaiheissa.[64]

Rauha 13. maaliskuuta 1940 muokkaa

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.[65]

6. divisioona vetäytyi muiden II armeijakunnan joukkojen kanssa uudelle valtakunnanrajalle tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 19. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään 7 kilometriä vuorokaudessa.[66]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu vielä tämänkään jälkeen vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin mm. maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta vaan lomauttamisesta, jotta miesten nopea uudelleen kutsuminen palvelukseen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä.[67]

Tappiot muokkaa

6. divisioona (uudelleen numeroituna 3. divisioona) kärsi talvisodan aikana noin 845 kaatuneen, noin 250 kadonneen ja 2 320 haavoittuneen tappiot. Kokonaistappioiksi muodostui siis noin 3 415 miestä.[68]

Lähteet muokkaa

  • Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X. Sotatieteen laitoksen julkaisuja
  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Ensio Siilasvuo jne.: Talvisota kronikka. Jyväskylä: Atena Kustannus OY, 1989. ISBN 951-20-3446-8.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 106
  2. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 104-105
  3. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
  4. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 115
  5. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1, s. 106
  6. ↑ Talvisodan sotapäiväkirjat, Polkupyöräpataljoona 6 1939-1939 (SPK 2634) Kansallisarkisto. Viitattu 5.10.2016.
  7. ↑ Talvisodan sotapäiväkirjat, Polkupyöräpataljoona 6. 1. komppania 1939-1940 (SPK 2641) Kansallisarkisto. Viitattu 5.10.2016.
  8. ↑ a b Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50
  9. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50-51
  10. ↑ Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
  11. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 70
  12. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 71
  13. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 71-72
  14. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 72
  15. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 72-73
  16. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 73
  17. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 73-74
  18. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 74
  19. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 75
  20. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 82
  21. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 104 ja 107
  22. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 110
  23. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 105
  24. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 104 ja 110
  25. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 110-111
  26. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 111
  27. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 111-113
  28. ↑ Järventaus ym. : "Suomi sodassa" s. 105
  29. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 130 ja 132
  30. ↑ a b Järventaus etc.: "Suomi sodassa" s. 118
  31. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 134
  32. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 134-135 ja 137
  33. ↑ a b Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 114
  34. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 135
  35. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 117
  36. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 136
  37. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 118
  38. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 137
  39. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 119
  40. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 137-138
  41. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 122
  42. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 123
  43. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 138
  44. ↑ Siilasvuo jne.: "Talvisota kronikka" s. 123-124
  45. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 139-141
  46. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 142-145
  47. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 146
  48. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 147-148
  49. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 147
  50. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 151
  51. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 178,190,197 ja 226
  52. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 226
  53. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 217
  54. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 226-227
  55. ↑ Sotatieteen laitos (toim.):"Talvisodan historia" osa 2 s. 217
  56. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 227
  57. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 227-228
  58. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 226-228
  59. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 228
  60. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 228-229
  61. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 229
  62. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 230
  63. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 230-231
  64. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 231
  65. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 30
  66. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 316
  67. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 392-393
  68. ↑ Sotatieteen laitos:"Talvisodan historia" osa 4 s. 407
Suomen armeijan divisioonat talvisodassa

1. D - 2. D - 3. D - 4. D - 5. D - 6. D - 7. D - 8. D - 9. D - 10. D - 11. D - 12. D - 13. D - 21. D - 22. D - 23. D

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=6._divisioona_(talvisota)&oldid=21844167”