Talvisodan puolustusvoimien kotiuttaminen
Talvisodan puolustusvoimien kotiuttaminen oli Suomen puolustusvoimien joukkojen demobilisaatiota talvisodan jälkeen. Moskovan välirauhan jälkeen kenttäarmeijan välitöntä kotiuttamista ei edes harkittu yleistilanteen Euroopassa pysyessä valtakunnan johdon mielestä kireänä. Demobilisaation alkuvaiheessa ei käytetty termiä kotiuttaminen, vaan lomauttaminen, koska tuolloin ajateltiin, että lomautetut miehet voitaisiin kutsua nopeasti takaisin palvelukseen ja muodostaa sotavalmiit yksiköt nopeasti takaisin toimintavalmiiksi. [1]
Perustelut demobilisaation hitaudelle muokkaa
Perusteena kenttäarmeijan kotiuttamisen hidastamiselle (huolimatta lähestymässä olevista maatalouden kevättöistä) pidettiin muun muassa joukkojen vetämistä uuden valtakunnanrajan taakse. Tämän jälkeen syynä joukkojen palveluksessa pitämistä perusteltiin välttämättömien linnoitustöiden valmistumisella sekä väestönsiirroista johtuvalla alueorganisaatioon kohdistuvalla muutospaineella. [1]
Lomauttamisen eteneminen muokkaa
Ensimmäiset kotiuttamiset tapahtuivat jo muutama päivä sodan päättymisen jälkeen, kun päämajan määräyksellä lomautettiin eri koulutuskeskuksissa palvelleet nostoväen II-luokan B-miehet. Määräys muutettiin kuitenkin 9. huhtikuuta Kotijoukkojen esikunnan päätöksellä taannehtivasti lomautuksesta kotiuttamiseksi.[1]
Ruotsalaisista vapaaehtoisista koostuva Svenska Frivilligkåren määrättiin lakkautettavaksi 25. maaliskuuta 1940 ja sen henkilöstö tuli kotiuttaa 1.-25. huhtikuuta aikana. [1]
Viipymättä kotiutettavaksi määrättiin 1. huhtikuuta annetun käskyn mukaan myös kenttäarmeijassa palvelleet nostoväen I-luokan vuosina 1894-97 syntyneet henkilöt. 12. huhtikuuta annetulla määräyksellä kotiutettiin myös vuosina 1898 ja 1899 syntyneet.[1]
15. huhtikuuta kotiutettiin kokonaan nostoväen II-luokan 1897-98 syntyneet ja sen jälkeen syntyneet säädetyn palvelusajan päätyttyä. Palvelusaika oli porrastettu syntymävuoden mukaan 4:ksi ja 8:ksi kuukaudeksi tai 350:ksi päiväksi, vanhimmista ikäluokista (vuonna 1900-syntyneet n. viiden vuoden välein) alkaen. [1]
15. huhtikuuta annetulla käskyllä varsinaisten reserviläisten lomauttaminen määrättiin alkamaan viikon kuluessa käskyn antamisesta siten, että aluksi lomautetaan 10 % upseereista ja miehistöstä. Lähestyvistä maatalouden kevättöistä johtuen lomautettavista n. 80 % tuli olla maa- ja metsätalouden ammatissa palvelevia ja loput muissa elinkeinoissa palvelevia. Etusijalla lomautuksissa olivat perheelliset.[2]
Maavoimien esikunnan eriävästä mielipiteestä huolimatta lomauttamisia jatkettiin nopeammin kuin mainittu esikunta olisi halunnut. Maavoimien esikunnan näkemyksen mukaan ennen uuden liikekannepanosuunnitelman laatimista ei joukkoja tulisi lomauttaa enempää kuin 50 % kokonaisvahvuudesta, koska puolustusvalmiuden katsottiin laskevan liian paljon. [3]
Huhti-toukokuun vaihteen aikana puolustusvoimien sodanajan vahvuudesta lomautettiin noin viikossa liki neljännes. 5. toukokuuta mennessä lähes puolet henkilöstöstä oli lomautettuna. Lomauttamisia jatkettiin tästä eteenpäin päivittäin lukuun ottamatta kesäkuun puolessa välissä tapahtunutta lyhyttä keskeytystä. Kesäkuun 1940 loppuun mennessä kaikki reserviläiset oli lomautettu. [3]
Lomauttamisten jälkeen puolustusvoimien vahvuus oli laskenut maaliskuun alun lähes 350 000:sta kesäkuun lopulla vajaaseen 110 000:en mieheen. Tämä oli kuitenkin yli viisinkertainen vahvuus esimerkiksi kesän 1939 rauhanajan vahvuuteen, joka jäi alle 20 000:een. [3] [4]
Lähteet muokkaa
- Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.