Avaa päävalikko
Suomen armeijan talvisodan aikainen
13. divisioona
joukko-osastot
komentajat

eversti Hannu Hannuksela

13. divisioona oli yhtymä joka perustettiin ylimääräisten harjoitusten (YH:n) alussa 14. lokakuuta 1939 alkaen Savon sotilasläänin alueelta. Sotilaslääni koostui Kuopion ja Mikkelin sotilaspiireistä.[1]

Divisioonan tunnetuimmat taistelut olivat mottitaisteluita Laatokan Karjalassa.

VarustaminenMuokkaa

Liikekannallepanossa 13. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti, mutta kaluston niukkuudesta johtuen määrävahvuuksia ei saavutettu.[2]

Komentaja(t)Muokkaa

KeskittäminenMuokkaa

13. divisioonan osalta keskittämiskuljetukset tulevalle toimialueelleen (LaatokanSyskyjärven väliselle alueelle) alkoivat 17. lokakuuta 1939 ja olivat pääosin suoritettu 23. lokakuuta mennessä. 13. divisioona otti vastuun Laatokan Karjalan eteläisten osien puolustamisesta alueelle jo keskitetyn 12. divisioonan joukoilta. Divisioonan kuljetuksiin käytettiin yhteensä 44 junaa.[4]

13. divisioona liitettiin Suomen IV armeijakuntaan.[5]

YksikötMuokkaa

13. divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat joukot [6]:

Divisioonan tehtävä ja ryhmitys sodan alkaessaMuokkaa

13. divisioonan tehtävänä pysäyttää Puna-armeijan eteneminen viimeistään nk. Jänisjoki-linjalla, joka sijaitsi Laatokan ja Jänisjärven välillä ennen Sortavalaa.[7]

Divisioonan vastuualue oli rajalla noin 45 kilometrin levyinen. Laatokan rannan kulkiessa kaakko-lounaissuunnassa vastuualue kapeni nopeasti länteen vetäydyttäessä.[8]

Divisioonan rykmentit oli sodan alkaessa ryhmitetty siten, että JR 37 oli pääosiltaan Uuksunjoen alajuoksulla Laatokan rantatien alueelle sijoitettuna noin 40 kilometriä valtakunnan rajasta. Rykmentin yksi pataljoona oli Salmin kirkonkylän alueella noin 20 kilometriä lähempänä valtakunnan rajaa. JR 38 oli reservinä vieläkin kauempana rajasta. Rykmentti oli sijoitettuna Laatokan ja Syskyjärven väliselle alueelle 30 - 60 kilometrin päähän valtakunnan rajasta. Rykmentin toimintasuunniksi oli mahdollista määrätä sekä JR 37:n suunta (Laatokan rantatie, matkaa rajalle n. 60 kilometriä) että JR 39:n suunta (Käsnäselän-Lemetin tie, matkaa rajalle n. 30 km). Divisioonan kevyt osasto (KevOs 13) oli sijoitettu Uusikylän ja Salmin väliselle alueelle.[8]

Divisioonan puolustuslohkolle oli ryhmitettynä myös IV armeijakunnan alaisista joukoista mm. ErP 8 ja ErP 9 aivan rajan läheisyyteen yhdessä rajavartioston joukkojen kanssa. Mainituista pataljoonista jälkimmäinen siirtyi pian sodan alkamisen jälkeen Ryhmä Talvelan käyttöön.[8]

Divisioonan vastuualue rajoittui etelässä Laatokkaan, jonka saariston puolustuksesta vastasi Laatokan Meripuolustuksen esikunta. Tulevien puolustustaisteluiden kannalta merkittävimpänä yksikkönä Laatokan Meripuolustuksen esikunnalla oli Lunkulansaareen sijoitettuna Erillinen polkupyöräkomppania 4.[8]

Yleiskuvaus 13. divisioonan käymistä taisteluistaMuokkaa

 
Suomalaisia hiihtojoukkoja

Puna-armeijan edetessä kaikkien teiden suunnissa muodostui suurin tulevien operaatioiden toteuttamista vaarantava uhka IV Armeijakunnan pohjois-osaan Tolvajärven alueelle. Alueelle muodostettu Ryhmä Talvela pystyi vastahyökkäyksillään 12.-23. joulukuuta välisenä aikana vähentämään tuota uhkaa, joka mahdollisti joulukuun loppupuolella IV armeijakunnan vastahyökkäykselle, jossa 13. divisioonan alue muodostui merkittävimmäksi taistelualueeksi.[9]

13. divisioona perääntyi sodan alkuvaiheessa (ajoittain jopa pakokauhunomaisesti) viivyttäen ja kuluttaen Puna-armeijan eteneviä joukkoja kunnes puolustus tiivistyi KitelänKoirinojan linjalla noin 100 kilometriä valtakuntien rajalta. IV armeijakunnan puolustussuunnitelma perustui aktiiviseen vastahyökkäykseen ja Suomen alueelle edenneiden joukkojen tuhoamiseen.[10]

Ensimmäinen vastahyökkäys alkoi 12. joulukuuta 1939. Se epäonnistui lähinnä joukkojen pitkien siirtomatkojen aikaansaaman väsymyksen ja myöhästymisten takia eikä hyökkäystä tukenutta raskastä kalustoa saatu ajoissa tueksi. Hyökkäys oli keskeytettävä seuraavan vuorokauden iltayöstä.[11]

Vastahyökkäystä yritettiin uudelleen kolme päivää myöhemmin 16. joulukuuta 1939. Hyökkäys menestyikin alkuun suomalaisten päästessä murtautumaan paikoin Puna-armeijan asemiin. Hyökkäys muodostui kuitenkin ns. rintamahyökkäykseksi ja kohdistui neuvostojoukkojen puolustuksen vahvoihin kohtiin, joten sen laajempaa menestystä sillä ei saavutettu ja hyökkäys keskeytettiin.[11]

Tämän jälkeen Puna-armeijan joukkojen huoltovaikeudet alkoivat lisääntyä 13. divisioonan alueella muun muassa lumisateiden ja suomalaisten jatkuvien hyökkäysten vuoksi (heti joulun jälkeen aloitetut uudet hyökkäykset huoltoyhteyksiä vastaan). Kiivaiden taisteluiden ja huoltovaikeuksien (suomalaisten onnistui 3. tammikuuta katkaista neuvostojoukkojen pohjoisempi huoltotie ja 2. tammikuuta raivonnut lumimyrsky tukki Laatokan rantatien siten, että puna-armeijan joukot saivat sen yhteen suuntaan liikennöitävään kuntoon vasta kolme päivää myöhemmin) seurauksena Puna-armeijan joukkojen suurin hyökkäysinto alkoi laantua ja joukot siirtyivät Armeijakuntansa määräyksestä hiljalleen puolustukseen.[11]

Päämaja keskitti alueelle runsaasti lisäjoukkoja vastahyökkäyksen toteuttamiseksi. Alueelle saapui mm.[10]

Eräiden arvioiden mukaan IV armeijakunnan alueelle saapui tammikuun loppuun mennessä jopa yli 45 000 miestä ja yli sata tykkiä, joista osa tosin suuntautui 12. divisioonan alueelle.[10]

 
Läntisen Lemetin motista sotasaaliina saatiin mm. BT-5 panssari

IV armeijakunta laati suunnitelman yksipuolisesta saarrostuksesta, jota toteuttamaan perustettiin useita erillisiä hyökkäysryhmiä, joiden koko vaihteli parista pataljoonasta yli rykmentin vahvuisiin osastoihin. Hyökkäysryhmät saivat nimikseen muun muassa TstOs Oinas, TstOs Mehiläinen, TstOs Lohikäärme, TstOs Tykki ja TstOs Jousimies. Kaikkiaan hyökkäykseen keskitettiin noin divisioonan vahvuiset voimat (mm. divisioonan esikunta, kaksi rykmentin esikuntaa, 10 pataljoonaa, kolme tykistöpatteria sekä kolme pioneerikomppaniaa).[12]

6.-17. tammikuuta 1940 välisenä aikana IV armeijakunnan vastahyökkäys johti Puna-armeijan 168. divisioonan, 18. divisioonan sekä 34. kevyen hyökkäysvaunuprikaatin saarrostamiseen useampaan erikokoiseen mottiin.

Mottitaistelut jatkuivat aina talvisodan loppuun asti. Taistelualueella syntyi 13 suurempaa mottia, joista kolme pystyi puolustautumaan äärimmäisen hankalissa olosuhteissa aina talvisodan loppuun asti. Ne olivat Kitilän suurmotti, Siiran tienhaaran motti ja Uomaan motti.

Kukistuneiden mottien lista on myös vaikuttava (alussa kukistumispäivä)[13]:

  • 20.1.1940 Koposenselkä
  • 28.1.1940 Pieni-Kelivaara
  • 2.2.1940 Läntisen Lemetin läntinen osa
  • 4.2.1940 Läntisen Lemetin loppuosa
  • 8.2.1940 Lemetin tienhaara
  • 16.2.1940 Lavajärvi
  • 18.2.1940 Rykmenttimotti
  • 21.2.1940 Konnunkylä
  • 22.2.1940 Saarijärvi
  • 29.2.1940 Itäinen Lemetti

IV Armeijakunta sai mainituista kukistuneista moteista runsaan sotasaaliin.

Samanaikaisesti IV armeijakunta joutui torjumaan 13. aivisioonan alueella puna-armeijan massiivisia idästä tulevia hyökkäyksiä, joilla Neuvostoliiton 8. armeija pyrki avaamaan tien saarrettujen joukkojensa luo.

Rauha 13. maaliskuuta 1940Muokkaa

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.[14]

13. divisioona vetäytyi koko muun IV armeijakunnan mukana uudelle valtakunnanrajalle tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 25. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään 7 kilometriä vuorokaudessa.[15]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu vielä tämänkään jälkeen vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin mm. maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta vaan lomauttamisesta, jotta miehien nopea uudelleen kutsuminen palvelukseen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä.[16]

TappiotMuokkaa

Talvisodan aikana 13. divisioonan joukot kuuluivat kolmen eniten tappiota kärsineen divisioonan joukkoon noin 1 170 kaatuneellaan, noin 160 kadonneellaan ja noin 3 160 haavoittuneellaan (kokonaistappiot siis hieman vajaa 4 490 miestä). Divisioonan korkeahkot tappioluvut johtuivat osaltaan Laatokan Karjalassa käytyjen sotatoimien ajoittaisesta hyökkäyksellisestä luonteesta.[17]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.54 ja 104
  2. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
  3. Sotateiteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 419
  4. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.120-122
  5. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.119
  6. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.122
  7. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.85
  8. a b c d Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.26
  9. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.73
  10. a b c Olavi Antila jne: "2. Divisioonan historiikki" s.42
  11. a b c Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.120
  12. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.76-79
  13. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.92
  14. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.30
  15. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.33
  16. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss.392-393
  17. Sotatieteen laitos:"Talvisodan historia" osa 4 s. 407