Wikipedia

Viipurin taistelu (1940)

Summan murtumisen jälkeen ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi.[1]

Viipurin taistelu 1940
Osa Talvisota
Karjalankannas talvisodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta 1940
Karjalankannas talvisodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta 1940
Päivämäärä:

28. helmikuuta – 13. maaliskuuta 1940

Paikka:

Viipuri ja sen ympäristö

Lopputulos:

Ratkaisematon, Talvisota päättyi.

Aluemuutokset:

Suomalaiset vetäytyivät Viipurin esikaupungista.

Osapuolet

 Suomi

 Neuvostoliitto

Komentajat

Suomi Auno Kaila
Suomi Paavo Paalu
Suomi Selim Isakson

Neuvostoliitto Semjon Timošenko

Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–Ägläjärvi • Kelja • Karjalankannas • Suomussalmi • Taipale • Summa • Raatteen tie • Laatokan Karjalan mottitaistelut • Kollaa • Viipurinlahti

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri–Tali–Noskuanselkä–Kuparsaari–Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Semjon Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. Operaation tuli 7. Armeijan suorittaa kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti.[2]

Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Viipurissa 3. ja 5. divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.–9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa neuvostoliittolaisstykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.[3]

3. Divisioonan taistelut muokkaa

3. Divisioona siirtyi Kannaksen armeijan reserviksi alkuun Viipurin koillispuolelle, mutta väliasemankin murruttua siirtyi divisioona 20.-24. helmikuuta välisenä aikana Viipurin kaupungin alueelle valmistautumaan kaupungin puolustamiseen. Divisioonan joukoista II/JR 8 palautui muun divisioonan yhteyteen vasta 23. helmikuuta. [4]

Divisioona alistettiin takaisin II armeijakunnalle 24. helmikuuta. [5]

29. helmikuuta divisioona oli pääosillaan ryhmittynyt taka-asemaan Viipurin alueella. Divisioonan joukoista oli kolme komppaniaa etu-/viivytysasemissa uuden puolustuslinjan etupuolella. Nuoraan alueella ollut komppania (JR 8:sta) joutui taisteluun päivän aikana suomalaisjoukkojen vetäydyttyä komppania miehittämän viivytyslinjan lävitse kohti taka-asemaa. Komppanian vastuualueen leveyden vuoksi se ei kyennyt pitämään asemaansa ja irtautui kello 16 (ollen osin jo saarroksissa) linjasta ja vetäytyi taka-asemaan. JR 7:n joukoista kaksi komppaniaa oli Alasäiniön alueella niin ikään viivytysasemassa, mutta siellä puna-armeijan joukkoihin oli vain partiokosketus. [6]

 
Divisioonan tykistön pääkalustona oli 76 K 02. Kuvassa mainittu tykki kuvattuna Viipurin Monreposin puistossa.

Divisioonan ryhmitys ja tehtävät Viipurin puolustamiseksi olivat maaliskuun alussa pääpiirteittäin seuraavat [7] :

  • Vasenta puolustuslohkoa, Papulanlahti - Patterinmäki/Uudenkylän aukeat, puolusti JR 7 (joista reservinä I/JR 7)
  • Oikeaa lohkoa, Patterinmäki/Uudenkylän aukeat - Pappilanniemi, puolusti pääosat JR 8:sta
  • Divisioonan omana reservinä oli II/JR 8 ja ErP 3
  • JR 9 oli armeijakunnan reservinä Linnasaaressa ja Sorvalissa
  • Divisioonan esikunta toimi Linnasaaren pohjoisosassa
  • Divisioonan tykistön jaotus oli seuraava:

Tämän ryhmityksen lisäksi mainittakoon, että JR 7:n kaksi komppaniaa oli viivytysasemassa ala-Säiniöllä, josta ne kuitenkin joutuivat vetäytymään ilman suurempia taisteluita naapuriyhtymän joukkojen vetäytyessä 1. maaliskuuta aamulla. Divisioonan joukot irtautuivat aamuyöstä sivustauhan vuoksi ja olivat pääasemassa kello 5:n aikaan. [8]

Saman päivän aikana JR 8:n joukot totesivat neuvostojoukkojen jo saapuneen pääpuolustuslinjan eteen. Puna-armeijan joukot suorittivat jopa hyökkäyksiä, jotka kuitenkin torjuttiin. Matalalahden alueella olevista saarista oli kuitenkin luovuttava neuvostojoukkojen kiivaan tulituksen vuoksi. [9]

2. maaliskuuta neuvostojoukot suorittivat voimakkaan hyökkäyksen III/JR 8:n asemia vastaan Käremäenlahden itäpuolella. Hyökkäyksen voimakkuudesta johtuen suomalaisjoukot joutuivat jo ennen puolta päivää vetäytymään etulinjastaan taaksepäin noin kilometrin matkan. Samassa yhteydessä puna-armeijan joukot pääsivät työntymään Huhtialan eteläpuolelle rakennetun estelinjan läpi. Suomalaisten vetäytyminen tapahtui alueelta joka muistutti sormea, joka viereisten aukeiden vuoksi olisi muutenkin ollut vaikeasti puolustettavissa. Divisioonan esikunta aloitti asemien menettämisestä johtuvat vastatoimensa ja siirsi Kev.Os 3:n ns. sulkuasemaan murtoalueen takamaastoon ja määräsi omasta reservistään II/JR 8:n valmistautumaan vastahyökkäykseen menetetylle alueelle. Divisioonan komentaja eversti Paavo Paalu luovutti divisioonan komentajan tehtävät päivän aikana eversti Auno Kailalle. JR 7:n lohkolla puna-armeija vasta ryhmitteli joukkojaan ja partiotiedustelun mukaan keskitti alueelle uusia joukkoja. [10]

3. maaliskuuta suomalaiset yrittivät aamuyöstä alkaneella vastahyökkäyksellään saada takaisin edellisenä päivänä menetettyjä asemiaan JR 8:n lohkolla, mutta jo puolentoista tunnin jälkeen hyökkäys oli keskeytettävä neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi. Hyökännyt pataljoona II/JR 8 vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa Hevossaarille, joista oli luovuttava saman päivän iltana puna-armeijan painostuksen vuoksi. Samanaikaisesti neuvostojoukot olivat aloittaneet voimakkaan hyökkäyksen myös I/JR 8:n asemia vastaan. Hyökkäykset saatiin kuitenkin torjuttua, eikä jo hälytettyjä reservejä (JR 9:n yksi pataljoona) tarvinnut käyttää. JR 7:n lohkolla oli edelleen melko rauhallista, vaikka tiedustelun mukaan sinne keskitettiinkin lisää puna-armeijan joukkoja. [11]

Seuraavat kolme päivää olivat rintamatapahtumien osalta divisioonan lohkolla melko rauhallisia, joskin suomalaiset yrittivät 6. maaliskuuta vallata tuloksetta Huhtialan alueella menetettyä estelinjaa takaisin. Puna-armeijan todettiin ryhmittelevän joukkojaan uutta hyökkäystä varten. JR 7:n lohkolla torjuttiin neuvostojoukkojen heikkoja hyökkäyksiä. Huolimatta siitä, että divisioonaa vastaan oli todettu keskitettävän jopa lisää (jo ennestään vahvoiksi tiedettyjen joukkojen lisäksi) puna-armeijan joukkoja joutui divisioona luovuttamaan 4. maaliskuuta koko JR 9:n siirrettäväksi Viipurinlahdelle. Tilalle divisioona sai jo samana päivänä JP 3:n, joka seuraavana päivänä otti vastaan 3. ja 4. divisioonan sauman varmistustehtävän. Lisäksi divisioonalle alistettiin 6. maaliskuuta III/JR 14, joka sai tehtäväkseen rannikon varmistuksen Viipurinlahden länsipuolella Haankylän alueella. [12]

7. maaliskuuta aamusta neuvostojoukot aloittivat kiivaan tykistötulen suomalaisasemia vastaan ja kello 13 alkoi varsinainen hyökkäys III/JR 8:n lohkolla. Puna-armeijan hyökkäysvaunujen päästyä läpi suomalaisasemista aloittivat suomalaisen vetäytymisensä kohti pohjoisessa olevaa rautatien linjaa. II/JR 8:n suorittamasta vastahyökkäyksestä huolimatta asemia ei saatu enää kokonaan suomalaishallintaan. Seuraavan yön aikana KevOs 3 otti rintamavastuun lohkolla vapauttaen samalla jo vähiin kuivuneet pataljoonat reserviin. [13]

8. maaliskuuta suomalaiset saivat torjuttua kaikki puna-armeijan hyökkäykset tykistönsä tehokkaan tuen avulla. Päivän aikana 3. divisioonalle alistettiin loputkin JR 14:stä ja seuraavana päivänä divisioonan puolustuslohkoa kavennettiin. Taistelutoiminnassa oli jälleen muutaman päivän hiljaisempi vaihe. JR 7 totesi puna-armeijan siirtävän edelleen lisää joukkojaan alueelleen. [14]

11. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat jälleen kiivaan hyökkäyksensä. Tällä kertaa hyökkäyksen painopiste oli JR 7:n alueella, jossa puna-armeija pääsi iltapäivästä murtautumaan suomalaisasemiin. Suomalaiset suorittivat kuitenkin nopeasti menestyksekkään vastahyökkäyksen paikallisilla reserveillään. JR 8:n alueella puna-armeija teki vain heikohkoja hyökkäyksiä. [15]

12. maaliskuuta jatkui voimakas tykistötuli suomalaisasemiin ja puoliltapäivin puna-armeijan joukot hyökkäsivät jälleen JR 7:ää vastaan. Suomalaisjoukot saivat kuitenkin torjuttua hyökkäykset. Seuraavan yön aikana suomalaiset vetäytyivät Patterinmäen tasalla olevalle tukilinjalle. JR 8:n vedettiin taaemmaksi reserviksi ja rintamavastuuseen jäivät JR 7 ja KevOs 3. Neuvostojoukot ryhtyivät seuraamaan vetäytyneitä suomalaisjoukkoja hitaasti. [16]

Sodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta divisioonan joukot eivät enää käytännössä joutuneet taisteluihin puna-armeijan hitaasta etenemisestä johtuen. Sotatoimet päättyivät kello 11 ja divisioona oli täyttänyt tehtävänsä pitäen Viipurin hallinnassaan sodan loppuvaiheissa. [17]

5. divisioonan taistelut muokkaa

28. helmikuuta 5. divisioona aloitti vetäytymisensä väliasemasta edellisenä päivänä annetun käskyn mukaisesti. Divisioonan joukot jaettiin kolmeen erilliseen ryhmään, jotka tehtävineen alla[18] :

  • Osasto Janssonin (II/JR 15 ja II/JR 67) tuli vetäytyä viivyttäen 3. divisioonan miehittämän linjan läpi ja siirtyä sen jälkeen taka-asemaan.
  • Osasto Karhun (I/JR 15, III/JR 15 ja III/JR 67) tuli vetäytyä viivyttäen Mikkolanmäen ja Säiniön välisellä noin viiden kilometrin syvyisellä alueella. Saavutettuaan uuden miehitetyn aseman tuli osaston jatkaa taka-asemaan.
  • JR 14:n (joka siis palautettiin alkuperäiseen divisioonaansa) tuli ottaa viivytysvastuu Säiniön ja taka-aseman välisellä alueella (vajaa 10 kilometriä). Tämän jälkeen rykmentin tulisi siirtyä divisioonan reserviksi taka-aseman taakse vetäydyttyään sen läpi.

Vetäytymisvalmistelut ja ryhmitysmuutokset saatiin tehtyä ilman vastustajan häirintää ja itse asemista irtaantuminenkin onnistui ongelmitta. Neuvostojoukot aloittivat oman etenemisensä divisioonan lohkolla hitaanlaisesti.[19]

29. helmikuuta puna-armeijan yksiköt etenivät divisioonan lohkolla edelleen hitaasti, mutta voimakkaampi hyökkäys kohdistui divisioonan oikeaa naapuria vastaan (23. divisioona), joka joutui jättämään asemansa hyvinkin nopeasti aiheuttaen divisioonan joukkoihin kohdistuvan sivustauhan. Divisioonan esikunnan oli reagoitava saarrostusuhkaan ja se antoikin JR 14:lle vetäytymiskäskyn seuraavana päivänä.[19]

 
Taka-asemassa divisioonan joukot joutuivat jälleen tekemisiin puna-armeijan panssarivaunujen kanssa. Kuvassa tuhottu T-26.

1. maaliskuuta divisioonan joukoista varsinaisissa viivytystaisteluissa oli mukana vain JR 14 muiden yksiköiden ollessa jo taka-asemassa tai matkalla sinne. Naapuridivisioonan puolustuksen murruttua oli JR 14 vetäydyttävä kolmanteen (ja viimeiseen) viivytyslinjaan Karjalan esikaupungin ja Heinälammen väliselle alueelle. Taistelut olivat siis siirtymässä jo Viipurin kaupungin alueelle. Muu divisioona oli ryhmittymässä taka-asemaan siten, että Kärstilänjärven-Karjalan esikaupungin välisen puolustuslohkon eteläosa jäi Osasto Karhun (JR 15 ja 1 pataljoona JR 67:stä) vastuualueeksi ja pohjoisosa JR 67:n loppujen joukkojen vastuulle (joista kolmaskin pataljoona oli palautettu rykmenttinsä yhteyteen).[19]

2. maaliskuuta aamuyöstä alkoi taistelu viimeisestä viivytyslinjasta ennen taka-asemaa. II/JR 14 joutui tuolloin yllättäen taisteluun sivustaansa kiertänyttä neuvosto-osastoa vastaan. Hyökkääjä oli päässyt kiertämään rintamaan jääneestä aukosta ja sai nopeasti haltuunsa osan pataljoonan asemista. Suomalaiskomentaja keskitti alueelle nopeasti III/JR 14, joka sai vastahyökkäystehtävän. Samanaikaisesti puna-armeijan todettiin päässeen etenemään myös rykmentin vasemmalla sivustalla uhkaavasti, joten hyökkäyskäsky peruttiin ja suomalaisjoukot saivat luvan vetäytyä taka-aseman läpi. JR 14 toteutti vetäytymisensä Tammisuon kautta Kostialaan, jossa rykmentti koottiin uudelleen ja se jäi paikalleen divisioonan reserviksi jo aiemmin annetun käskyn mukaisesti. Puna-armeijan joukot saivat ensimmäiset kosketukset suomalaisten taka-aseman etuvartioasemissa oleviin joukkoihin päivän kuluessa. Divisioonan komentaja oli selkeyttänyt etulinjan joukkojen taistelujaotusta siten, että JR 15 vastasi alueen oikean lohkon ja JR 67 vasemman lohkon puolustamisesta. Lohkojen välirajana oli Tammisuo.[20]

3. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat etenemisensä kohti varsinaista taka-asemaa ja iltaan mennessä oli aseman etupuolelle sijoittuneiden taisteluetuvartioiden vetäydyttävä varsinaiseen asemaan. Puna-armeijan hyökkäysten voima kasvoi koko ajan ja jo muutaman päivän kuluttua voitiin puhua läpimurtoon tähdänneistä sotatoimista.[21]

Seuraavina päivinä neuvostojoukot suorittivat lukuisia tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä suomalaisasemaa vastaan. Puna-armeijan erityinen mielenkiinto kohdistui suomalaisasemaan kuuluneisiin eteentyönnettyihin tukikohtiin. Kiivaimmat taistelut keskittyivät JR 15:n lohkolla sen toisen pataljoonan puolustusalueelle, jossa mm. Maaskolan kunnalliskodin alueella ollut tukikohta joutui torjumaan useita ankaria hyökkäyksiä. JR 67:n lohkolla taas ankarimpia taisteluita käytiin Mustamäen lounaispuolisista tukikohdista, joita mainitun rykmentin toinen pataljoona puolusti. Alueella jouduttiin tekemään useita vastahyökkäyksiä tukikohtien pitämiseksi suomalaisjoukkojen hallussa. Alueelle hälytettiin myös lisäjoukkoja.[21]

 
Viipurinlahden taisteluihin siirretyn III/KTR 5:n kalustona (12 kpl) oli kuvassa näkyvä 76 K 02.

Viipurinlahden koko suomalaispuolustusta uhkaavien tapahtumien johdosta divisioonan joukkoja ryhdyttiin alistamaan siellä taisteleville yksiköille siten, että mm. 6. maaliskuuta siirtyi divisioonan alueelta III/KTR 5 ja III/JR 14 sekä kahta päivää myöhemmin loppuosa JR 14:stä. Divisioonan reserviksi jäi nyt ErP 3 ja III/JR 67.[22]

7. maaliskuuta iltapäivällä menetettiin jo aiemmin mainittu tukikohta Maaskolassa vaikka sitä seuraavan yön aikana yritettiinkin vastahyökkäyksellä saada takaisin. 8. maaliskuuta menetettiin JR 15:n vasemmalla sivustalla tilapäisesti yksi tukikohta, joka kuitenkin saatiin vallattua takaisin vastahyökkäyksellä. Divisioonan tykistö pystyi tässä taisteluvaiheessa tukemaan etulinjan taisteluita sangen tehokkaasti ajoittaisesta ammuspulastaan huolimatta. Divisioonan lohkon aivan vasemmanpuoleisessa osassa jouduttiin tukemaan myös naapuridivisioonan taisteluita siten, että 8.-11. maaliskuuta III/JR 67 taisteli Mustamäen tukikohdissa 23. divisioonan joukkojen jouduttua sieltä vetäytymään.[23]

Aivan sodan viimeisinä päivinä divisioona pystyi pääosin pitämään asemansa, mutta naapuridivisioonien joutuessa hiljalleen vetäytymään joutui divisioonan esikunta myös valmistautumaan uuteen, taaempaan asemaan vetäytymistä, jota ei sitten ennen rauhantuloa tarvinnutkaan suorittaa. Aivan sodan lopun kiivaimmat taistelut käytiin divisioonan etulinjan rykmenttien saumassa Tammisuon alueella. Neuvostojoukot aloittivat aamulla 11. maaliskuuta voimakkaan hyökkäyksen panssarivaunujensa tukemana. Taistelu johti etumaisten tukikohtien menettämiseen, mutta murto saatiin rajattua siten, että muutama taka-asemankin tukikohta oli sodan lopussa puna-armeijan hallussa, mutta varsinainen läpimurto jäi puna-armeijalta tekemättä. Lähdetietojen mukaan hyökkäyksen alkuvaiheessa menetettiin mm. tukikohta, jonka miehitys koostui 14 miehestä sekä kk-ryhmästä ja jota vastaan hyökkäsi 500–700 miestä useiden hyökkäysvaunujen tukemana. Hyökkäysvaunut pääsivät useissa kohdissa etenemään suomalaisjoukkojen selustaankin. Taistelu jatkui kiivaana myös seuraavan päivän, mutta viimeinen sotapäivä 13. maaliskuuta oli jo rauhallisempi.[22]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Raunio 2004: 80–87.
  2. ↑ Raunio 2004: 90–91.
  3. ↑ Siilasvuo 1989; Raunio 2004: 90–91.
  4. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.178,190,197 ja 226
  5. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.226
  6. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.217
  7. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.226-227
  8. ↑ Sotatieteen laitos (toim.):"Talvisodan historia" osa 2 s.217
  9. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.227
  10. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.227-228
  11. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.226-228
  12. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.228
  13. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.228-229
  14. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.229
  15. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.230
  16. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.230-231
  17. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.231
  18. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 215-216
  19. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 216
  20. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 216-217 ja 223-224
  21. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 224
  22. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 225
  23. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 224-225
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viipurin_taistelu_(1940)&oldid=18902810”