Wikipedia

Laatokan Karjalan mottitaistelut talvisodassa

Laatokan Karjalan mottitaistelut (6. tammikuuta 1940 – 13. maaliskuuta 1940) olivat osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa. Vaikka tapahtumia on kuvattu Karjalankannaksen taistelujen ohella talvisodan toiseksi merkittävimmäksi sotanäyttämöksi ne tunnetaan suhteellisen huonosti. Hyökkäävän Neuvostoliiton joukot kärsivät talvisodan musertavimmat tappionsa Laatokan Karjalan mottitaisteluissa.

Läntisestä Lemetistä sotasaaliina saatu BT-5 panssari

Taistelut saivat alkunsa Suomen IV Armeijakunnan vastahyökkäyksen seurauksena tammikuun alkupuoliskolla 1940. Hyökkäys pilkkoi Laatokan pohjoispuolen teitä edenneet punajoukot lukuisiin pieniin toisistaan eristettyihin motteihin. Tämän lisäksi syntyi niin sanottu Kitilän suurmotti, johon oli saarrettuna lähes koko Neuvostoliiton 168. Divisioona. -37 asteeseen kiristyneessä pakkassäässä suomalaisjoukot tuhosivat käytännöllisesti katsoen kokonaan Neuvostoliiton 18. Divisioonan ja 34. Kevyen Panssariprikaatin aiheuttaen samalla merkittäviä tappioita suurmottiin saarretun 168. Divisioonan joukoille ja saartorengasta murtamaan pyrkineille neuvostoreserveille.

Laatokan Karjalan mottitaistelut olivat taktinen voitto, mutta strateginen tappio Suomelle. Suomalaiset onnistuivat estämään kahdella divisioonalla 11 divisioonan vahvuisten neuvostojoukkojen tunkeutumisen Karjalankannaksen puolustuslinjan selustaan. Moteista saatiin myös merkittävä sotasaalis. Motit eivät kuitenkaan olleet puolustajien tavoite. Lähes toivottomassa tilanteessa neuvostojoukot eivät antautuneet, vaan valitsivat mieluummin taistelun armottomaan loppuun saakka. Näin hyökkääjät onnistuivat sitomaan suomalaisia joukkoja, joita olisi tarvittu kipeästi läpimurtoon johtaneen Karjalankannaksen päähyökkäyksen torjumisessa.

Taustaa muokkaa

Neuvostoliiton hyökkäys Laatokan Karjalassa muokkaa

 
Laatokan pohjoispuolen rantaa hyökkäsivät Neuvostoliiton 18. ja 168. Divisioona.

Puna-armeijan 56. Jalkaväkiarmeijakunta oli hyökännyt talvisodan alkaessa alueelle, jota puolusti IV Armeijakuntaan kuulunut Eversti Hannu Hannukselan johtama 13. jalkaväkidivisioona.[1] Neuvostoliiton 168. Jalkaväkidivisioona oli edennyt Laatokkaa myötäilevää rantatietä pitkin. Samaan aikaan hieman pohjoisempana Neuvostoliiton 18. Jalkaväkidivisioona oli edennyt Kolatselän-Koirinojan tietä pitkin Ruhtinaanmäelle. Kahta jalkaväkidivisioonaa oli tukemassa 34. Kevyt Panssariprikaati. Neuvostojoukkojen tavoite oli selkeä. Kitilän saavutettuaan 168. Divisioona kiertäisi 34. Prikaatin avustama Laatokan pohjoista reittiä Sortavalan kautta hyökätäkseen Karjalankannasta puolustavien suomalaisjoukkojen selustaan. 18. Divisioona puolestaan jatkaisi hyökkäystä kohti Keski-Suomea ja Päijänteen aluetta.[2]

Hyökkäys oli edistynyt etukäteen laadittuja suunnitelmia hitaammin. Eteneminen oli kuitenkin ollut vääjäämätöntä vaikka hyökkäävät joukot olivatkin jo tähän mennessä kärsineet tappioita suomalaisten Erillisten 8. ja 9 pataljoonien viivyttäminä.[3][4] Hyökkäävät neuvostojoukot olivat osoittautuneet huomattavasti suomalaisia ennakkoarvioita vahvemmiksi. Puolustajat eivät olleet odottaneet Laatokan pohjoispuolella näin vahvaa vastustajaa. Etukäteen oli arvioitu että harvan tieverkoston vuoksi alueella hyökkäisi vain yksi divisioona. Neuvostoliiton joukot olivat kuitenkin valmistelleet siirtonsa jo etukäteen ja onnistuneet rakentamaan rajan itäpuolelle joukkojen siirtoa varten tarvittavia tieyhteyksiä salassa suomalaisilta.[5]

Kiista puolustuksesta ja IV armeijakunnan komentajan vaihtaminen muokkaa

 
IV Armeijakunnan alkuperäinen komentaja Juho Heiskanen

Suomen IV Armeijakunnan joukot vetäytyivät Laatokan pohjoispuolella talvisodan alussa melko nopeasti jopa 70 kilometriä valtakunnan rajalta. Suomalaisten vetäytymisen taustalla oli jo ennen sodan syttymistä kytenyt mielipide-ero ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja taistelualueen puolustusta suunnitelleiden ja johtaneiden upseerien välillä. Mannerheim olisi halunnut käydä rajalta saakka tiukkaan puolustustaisteluun. IV armeijakunnan johto uskoi kuitenkin saksalaisen sotilasdoktriinin mukaiseen syvään puolustukseen, jossa suojajoukot pyrkisivät kuluttamaan hyökkäävien joukkojen voimaa ennen kuin päävoimat pysäyttäisivät hyökkäyksen maastollisesti paremmassa asemassa Laatokan pohjoispuolella.[6]

Osassa myöhempiä suomalaisia tulkintoja IV Armeijakuntaa komentanut Juho Heiskanen on nähty liian varovaisena ja syyllisenä vetäytymiseen. Marsalkka Mannerheimin aktiivisempi ja joustamattomampi puolustus on nähty oikeana.[7] Käytännössä IV Armeijakunta kuitenkin toteutti alkuperäisen syvään puolustukseen ja saarrostavaan hyökkäykseen perustuvan ajatuksen lähes sellaisenaan. Vetäytymisvaiheessa suomalaiset hylkäsivät suunnitelmien mukaisesti kevyesti varustellut väliasemat suhteellisen nopeasti ja keskittyivät hyökkääjän voimien kuluttamiseen.

Vetäytyminen oli kuitenkin suunniteltua nopeampaa ja paikoin sekasortoista, sillä Mannerheim oli puuttunut IV Armeijakunnan komentajan Heiskasen ohitse puolustusryhmityksiin. Joukoilla ollut enää selkeää johtoajatusta. Mannerheim oli vetäytymiseen erittäin tyytymätön ja korvasi 4. joulukuuta 1939 kenraalimajuri Juho Heiskasen kenraalimajuri Woldemar Hägglundilla. Korkea-arvoiset upseerit, esimerkiksi päämajan operaatioiden suunnittelusta vastannut Kenraali Aksel Airo ja II Armeijakunnan komentaja Harald Öhquist pitivät Heiskasen syrjäyttämistä perusteettomana.[6] Saatuaan armeijakunnan komentoonsa kenraalimajuri W. Hägglund alkoi yhdessä esikuntansa kanssa laatia suunnitelmaa valtakunnan alueelle tunkeutuneen puna-armeijan 56. Armeijakunnan lyömiseksi vastahyökkäyksellä.[8]

Hyökkäyksen pysähtyminen muokkaa

Kitilä, Ruhtinaanmäki ja suomalaisten ensimmäiset vastahyökkäykset muokkaa

 
Panssarintorjuntatykki ja konekivääri tuliasemissa Ruhtinaanmäellä 14. tammikuuta 1940. SA-kuva.

Neuvostojoukkojen eteneminen pysähtyi noin 60 kilometrin etenemisen jälkeen Kitilän seudulle Ruhtinaanmäelle ja Impi­lahden kirkonkylän itäpuolelle joulukuun puolivälissä. Suomalaiset eivät enää vetäytyneetkään hyökkäyksen tieltä. Neuvostoliiton divisioonat olivat lumisessa maastossa sidottuja kapeisiin teihin, eivätkä kymmenien kilometrien pituisina kolonnina edenneet joukot pystyneet hyödyntämään läpimurtokohdissa koko voimaansa. Samalla hyökkääjien huoltoetäisyydet etulinjaan olivat venyneet pitkiksi. 168. Divisioona juuttui suomalaisten asemien eteen.

Suomen IV Armeijakunta aloitti vastahyökkäysten sarjan 12. joulukuuta 1939 tavoitteenaan katkaista neuvostojoukkojen selustayhteydet ja saartaa ne tuhoamista varten pienempiin yksiköihin. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu joukkojen ja suunnittelun puutteiden vuoksi. Esimerkkinä siirtymis- ja hyökkäysaikatauluissa ei oltu huomioitu väsymystä ja talviolosuhteiden aiheuttamia viivytyksiä. Suomalaisjoukot katkaisivat kuitenkin jo 14. joulukuuta ensimmäisen kerran neuvostojoukkojen huoltoyhteyden muutamiksi päiviksi pakottaen 18. Divisioonan siirtämään osan joukoistaan turvaamaan selustaa.

Stalinin puolustuskäsky ja huoltoyhteyksien katkaisu muokkaa

26. joulukuuta talvisodan lisääntyvistä tappioista raivostunut Stalin määräsi kaikki neuvostojoukot lopettamaan hyökkäyksen ja siirtymään puolustusasemiin. Oli aika uusia hyökkäyssuunnitelma. Käytännössä Laatokan pohjoispuolella neuvostojoukkojen tehtäväksi tuli sitoa mahdollisimman paljon suomalaisia joukkoja.[9] Laatokan pohjoispuolella edenneet joukot alkoivatkin välittömästi kaivautua ja linnoittautua niille sijoilleen saavuttamiinsa asemiin.[10] Suomalaiset ottivat harkitun riskin ja irrottivat pohjoisemmasta lisäapua 12. Divisioonalta. IV Armeijakunnan alueella luovuttiin samalla kiinteistä joukko-osastoista. Sen sijaan otettiin laajamittaisesti käyttöön erilaiset tilapäisorganisaatiot (Ryhmät ja Taisteluosastot), jotka muodostettiin ja purettiin kulloisenkin tarpeen mukaisesti.

27. joulukuuta suomalaisten Taisteluosasto Valkama onnistui valtaamaan tien ja katkaisemaan neuvostoliittolaisten 18. Divisioonan ja 34. Prikaatin huoltoyhteyden Uomaassa. Neuvostojoukkojen johto ymmärsi välittömästi tilanteen vakavuuden. Tammikuun 1. ja 5. päivän välisenä aikana puna-armeijan 82. Panssaripataljoona, kaksi 179. Moottoripataljoonan komppaniaa ja kaksi 97. Jalkaväkirykmentin pataljoonaa yrittivät murtaa suomalaisten puolustuksen ja avata uudestaan yhteyden syvälle Suomen alueelle edenneisiin neuvostojoukkoihin. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin torjumaan lukumääräisesti ylivoimaisen hyökkääjän yritykset yhden toisensa jälkeen.[11]

Vastahyökkäys ja mottien synty muokkaa

Suuri saarrostushyökkäys muokkaa

Suomalaisen IV Armeijakunnan esikunta tiesi, että neuvostojoukkojen huoltotilanne oli tammikuussa hyvin heikko. Tammikuussa 1940 suomalaiset muodostivat vastahyökkäystä varten viisi väliaikaista taisteluosastoa, joihin siirrettiin joukkoja myös pohjoisemmassa taistelleesta 12. Divisioonasta.[12] Suomalaiset ryhmittivät hyökkäysosastonsa neuvostojoukoilta salassa Uomaan tien pohjoispuolelle kymmenien kilometrien hiihtomarssilla lumisessa maastossa.[9] Taisteluosastot Mehiläinen ja Lohikäärme hyökkäsivät pohjoisesta Lemetin kautta Laatokan rannalle tehtävänään tuhota alueen neuvostojoukot. Taisteluosasto Tykki varmisti Siirassa aiemmin katkaistun huoltotien pysymisen suomalaisilla. Kaikki taisteluosastot olivat noin kolmen pataljoonan vahvuisia.[13]

Kitilän suurmotti syntyi 10. tammikuuta 1940, kun Laatokan rannalle Koirinojaan päässeet suomalaiset katkaisivat 168. Divisioonan yhteydet selustaan Pitkä­rannan suunnassa. Etelässä motin sulkivat Laatokan saarien suomalaiset joukko-osastot. Tämä motti oli ainoa, joka oli tehty Laatokan Karjalassa tarkoituksellisesti.[14] Samalla syntyi sivutuotteena lukuisia pienempi motteja Kitilästä itään Käsnäselkään johtavan tien varrelle. 168. Divisioonan osia jäi Kitilän suurmotin lisäksi Rykmenttimottiin ja pari kilometriä Pitkärannan tien suuntaan etelään Konnunkylän alamottiin. Vastahyökkäys oli samalla koko talvisodan suurin onnistunut suomalainen hyökkäys.[15]

Motti-sana tuli käyttöön vasta tässä vaiheessa Suomen sotilaallisessa kielenkäytössä. Sanan historiasta on olemassa erilaisia versioita, mutta tosiasia on se, että sana lyhyytensä ja iskevyytensä vuoksi levisi myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja on edelleen käytössä useissa eri kielissä puhuttaessa saarretusta vihollisjoukosta.

Talvisodan motit Laatokan Karjalassa muokkaa

 
Talvisodan Laatokan Karjalan mottitaistelut: suomalaisten saarrostushyökkäyksen seurauksena syntyneet motit ja venäläisten joukko-osastojen likimääräiset sijainnit.

Suurin saarrostushyökkäyksessä syntyneistä moteista oli Kitilän suurmotti, johon johtavia huoltoyhteyksiä suomalaiset eivät missään vaiheessa saaneet katkaistua kokonaan. Suurmottiin oli jäänyt noin 13 000 Neuvostoliiton 168. Divisioonan miestä. Jo hyökkäyksessä rajalta divisioona oli menetettänyt runsaasti miehiä, lisäksi kolme pataljoonaa oli lähetetty avustamaan mottiin jääneitä 18. Divisioonan osastoja. Vain muutama mies näiden pataljoonien vahvuudesta oli palannut takaisin.

Suurmotin lisäksi oli syntynyt 11 pienempää mottia, suurin osa itään johtavan Uomaan tien varteen. Näihin motteihin olivat saarrettuina Neuvostoliiton 18. Jalkaväkidivisioona ja 34. Panssariprikaati. Lisäksi rantaa pitkin kulkevan Kitilän ja Pitkärannan tien varrella oli Konnunkylän alamotti, jossa oli saarrettuna pieni osa 168. Divisioonasta.

Kaiken kaikkiaan erillisiä motteja oli 12:[16]

Mottitaistelujen osapuolet muokkaa

Suomalaisten tavoitteet ja taktiikka muokkaa

 
IV armeijakunnan esikunnan kenraalimajuri Woldemar Hägglund. 26. Maaliskuuta 1940. SA-Kuva.
 
Eversti Hannukselan esikunta, Lemetti. 10. tammikuuta 1940. SA-kuva.

Motit eivät olleet suomalaisten tavoite, vaan ne syntyivät koska suomalaiset joukot olivat liian heikkoja tuhotakseen vastustajansa. Motit pidensivät etulinjaa tarpeettomasti ja niiden vartiointi sitoi runsaasti joukkoja.[17] Sen sijaan, että suomalaiset olisivat saarrostushyökkäyksen aikana kyenneet tuhoamaan hyökkäyksen selustaan jääneet vastustajan joukot, heidän oli keskityttävä päähuoltoyhteyksien katkaisuun. Näin Neuvostojoukoille jäi aikaa järjestäytyä kaikkiin suuntiin kohdistuneeseen puolustukseen.[18] Suomalaisilta joukoilta puuttuivat myös raskaat aseet, esimerkiksi tykistön tuki oli hyvin rajoitettua. Tykistöllä oli krooninen ammuspula, eikä vähäistäkään käytössä ollutta tykistöä voitu käyttää tehokkaasti mottien valtauksen tukemiseen. Käytännössä mottien valtaaminen jäi kevyesti aseistetun jalkaväen tehtäväksi.[19] Tavoitteena oli ensin näännyttää vihollisen yksiköt väsymykseen ja nälkään. Lisäksi puna-armeijan yksiköiden toivottiin luopuvan taistelusta ammusten huvetessa.

Suomalaisten joukkojen vähäisyys johti siihen, että parhaaksi vaihtoehdoksi jäi mottien murtaminen yksi kerrallaan paikalla improvisoiduin hyökkäysmenetelmin, omat tappiot minimoiden. Muut motit saivat samalla odottaa vuoroaan lähes pelkkien varmistavien joukkojen ympäröimänä.[20] Suomalaiset joukot liikkuivat lumisia metsiä pitkin, vaikka liikkuminen ei ollut suomalaisillekaan niin ongelmatonta kuin talvisodan myytit ovat antaneet ymmärtää. Liikkuvuus antoi kuitenkin suomalaisille merkittävän edun verrattuna lähes kokonaan teihin sidottuihin neuvostojoukkoihin. Suomalaisilla oli myös merkittävä tiedusteluetu. Muiden yhteyksien katkettua saarretut joukot pitivät yhteyttä 56. Armeijakunnan esikuntaan pääasiassa radioilla, ja suomalaisten IV Armeijakunnan esikunta sai vain muutaman tunnin viipeellä siepatut tiedot vastustajansa ryhmityksistä, varustetilanteista, suunnitelmista ja käskyistä.[21]

Suomalaisten taktinen toiminta perustui väljiin suunnitelmiin, joiden puitteissa itsenäiset, oma-aloitteiset joukot pystyivät toimimaan tilanteen edellyttämällä tavalla melko vapaasti.[22] Mottitaisteluissa suomalaisten komentorakenteiden joustavuus näkyi esimerkiksi erillisenä mottikomentajina, joille alistettiin tilanteen mukaan kaikki ympäröivät joukko-osastot niiden varsinaisista komentoketjuista riippumatta.[23] Oleellinen oli myös suomalaisiin kouluttamalla iskostettu ajatus siitä, että vain aktiivinen jatkuva toiminta voi johtaa menestykseen.[24]

Neuvostojoukot muokkaa

Laatokan pohjoispuolella oli hyökännyt 56. Armeijakunnan kolme yksikköä: 18. Jalkaväkidivisioona, 168. jalkaväkidivisioona ja 34. Kevyt panssariprikaati. Näistä prikaatinkomentaja George Kondrashevin johtama 18. Divisioona oli yksi neuvostoarmeijan valioyksiköistä ja erinomaisesti varustettu. Rykmentinkomentaja Bondarevin 168. Divisioona sen sijaan oli reserveistä elokuussa sotaharjoitusten aikana muodostettu uusi yksikkö, jonka sotilailla ei ollut taistelukokemusta. Yksikölle oli koulutettu sotilaallisen toiminnan perusteita ja se oli siirretty rajan läheisyyteen jo syyskuussa. Divisioonan varusteet oli haalittu muista yksiköistä, ja esimerkiksi osa ajoneuvoista oli puutteellisessa kunnossa. Jalkaväkidivisioonia tuki prikaatinkomentaja Kondratjevin 34. Kevyt panssariprikaati, jonka pataljoonista yksi oli lähetetty pohjoiseen Murmanskiin.[25] Kaiken kaikkiaan hyökkäysryhmityksessä oli 39 500 miestä, 239 panssaria ja 147 tykkiä.[26]

Motteihin saarrettujen neuvostojoukkojen taktiset valinnat muokkaa

Neuvostojoukkojen pääesikunta Stavka ja armeijakunnan johto antoivat pienempiin motteihin saarretuille neuvostojoukoille kolme vaihtoehtoa: odottaa paikoillaan reservien murtautumista apuun, yrittää yhdistyä muihin saarrettuihin joukkoihin tai taistella itsenäisesti tiensä itään ulos suomalaisten hallitsemalta alueelta. Lähes kaikki saarretut joukot valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon, paikalla odottamisen.[27] Suomalaiset odottivat mottien murtuvan nopeasti, mutta näin ei käynyt. Neuvostojoukot taistelivat loppuun saakka.[17] Saarretut joukot olivat kuitenkin hyvin passiivisia ja pysyivät lumisten metsien reunustamilla teillä ja teiden välittömässä läheisyydessä. Samalla ne laiminlöivät partioinnin ja lähitiedustelun, eivätkä olleet selvillä suomalaisten joukkojen vahvuuksista tai liikkeistä.[28] Selkeiden hierarkisten komentoketjujen varassa toimineiden neuvostojoukkojen toimintakyky osoittautui puutteelliseksi tilanteen mukaan joustavasti toimineisiin suomalaisiin verrattuna.[29]

Puna-armeijan yksiköiden kyky kaivautua ja linnoittautua maastoon tuotti suomalaisille suuria ongelmia. Ratkaisut olivat ajoittain erittäin luovia, esimerkiksi panssarivaunujen alle kaivettuja useampikerroksisia korsuja. Moteissa oli myös erittäin paljon tulivoimaa, esimerkiksi Itäisen Lemetin länsiosassa oli 71 toimintakykyistä hyökkäysvaunua.[30] Useimmat motit oli järjestetty yksinkertaiseen puolustukseen, jossa tulivoimaisin aseistus oli sijoitettu puolustajien asemia ympäröivän kehän ulkolaidalle. Reservejä, syvyyttä tai toista puolustuslinjaa ei ollut. Itäisen Lemetin motissa oli kuitenkin useampi kehämäinen puolustusrengas ja motin ytimessä hyökkäysvaunut muodostivat liikkuvan tuliasereservin. Joidenkin mottien tulivoimasta vastasivat tykkitorneihin saakka maahan haudatut hyökkäysvaunut.[31]

Suomalaiset eivät kyenneet lentokoneiden ja raskaan ilmatorjunnan puuttumisen vuoksi estämään Neuvostoliiton ilmavoimien motteihin pudottamia tarviketäydennyksiä. Osa täydennyksistä putosi kuitenkin suomalaisten valvomalle alueelle mottien ulkopuolelle.[32] Kitilän suurmottiin aurattiin jäälle myös kiitotie, jolle lentokoneet pystyivät laskeutumaan tuodessaan tarviketäydennyksiä. Suurmottiin oli myös lähes koko mottitaistelujen ajan avoinna jäätie, jota pitkin saarrettu 168. Divisioona sai täydennyksiä. Suomalaisten Laatokan saaristoon sijoitetut joukot ja rannikkotykistön patterit pystyivät kuitenkin häiritsemään liikennettä ja aiheuttivat täydennyskolonnille suuria tappioita.

Mottitaistelut muokkaa

Suomen IV Armeijakunnan komentaja johti 27. tammikuuta 13. Divisioonan esikunnassa tapaamista, joka myöhemmin nimettiin mottikokoukseksi. Tapaamisessa oli optimistinen ilmapiiri. Suomalaiset eivät tienneet mottien todellista vahvuutta ja arvioivat niiden valtaamisen olevan siksi suhteellisen helppo tehtävä. IV Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Hägglund päätti, että mottien valtaamisessa edettäisiin vaiheittain. Ensin kerättäisiin kokemuksia ja tietoa valtaamalla Pieni-Kelivaaran ja Läntisen Lemetin motit, jonka jälkeen päätettäisiin miten muiden mottien suhteen toimittaisiin.[33]

Pieni-Kelivaaran motti ja läntisen Lemetin motti muokkaa

Pääartikkeli: Pieni-Kelivaaran motti
 
Läntisen Lemetin motista vangiksi jääneitä neuvostosotilaita Tenhamonmäellä 2. helmikuuta 1940. Sa-kuva.

Pieni-Kelivaaran motti vallattiin jo seuraavana päivänä 28. tammikuuta. Motin viimeiset puolustajat antautuivat. Läntisen Lemetin motin valtaaminen osoittautui haasteellisemmaksi tehtäväksi. Kapteeni Hannu Väänäsen johtama pataljoona III/JR 37 oli vallannut yhden läntisen Lemetin motin tukikohdista jo 22. tammikuuta. Joidenkin tuloksettomien hyökkäysyritysten jälkeen mottiin hyökkäsivät 29. tammikuuta 1940 yhtä aikaa suomalaispataljoonat pohjoisesta ja etelästä. Pohjoisesta hyökkäsi Väänäsen johtama pataljoona, etelästä myöhemmin Motti-Matiksi nimetyn Matti Aarnion johtama Jääkäripataljoona 4. Tarkoituksena oli saada katkaistua motti kahteen osaan. Tässä onnistuttiinkin pääosin öisin tehdyillä hyökkäyksillä. Motin läntinen osa saatiin haltuun ensin, ja itäinen osa muutamaa päivää myöhemmin 4. helmikuuta 1940.[34]

Lemetin tienhaaran motti ja Rykmenttimotti eli Vorojenkiven motti muokkaa

Pääartikkeli: Lemetin tienhaaran motti
Pääartikkeli: Rykmenttimotti
16 päivää saarrettuna, 500 haavoittunutta. Ammukset ja ruoka vähissä. Söimme viimeisen hevosen.
—viesti esikuntaan Lemetin tienhaaran motista 29. tammikuuta 1940.[25]

7. Helmikuuta Reino Kalervon johtama Taisteluosasto Oinas katkaisi Lemetin tienhaaran alueen neuvostojoukkojen yhteyden etelässä ns. Rykmenttimottiin. Katkaisukohdan pohjoispuolelle syntyneen Lemetin tienhaaran motin valtasi seuraavana päivänä I/JR37. Murroskohdan eteläpuolelle syntynyt Rykmenttimotti oli vahva motti, johon oli saarrettuna n. 2 800 miestä, pääosa Ruhtinaamäeltä etelään vetäytyneistä Neuvostoliiton 18. Divisioonan taistelujoukoista, useita tykistön yksiköitä ja kaksi erillispataljoonaa.

Kitilän suurmottiin saarrettu Neuvostoliiton 168. Divisioona pyrki avustamaan mottiin saarrettuja yksiköitä ja avaamaan tien Kitilän suurmotin ja Rykmenttimotin välille. Suomalaiset torjuivat kuitenkin kaikki murtautumisyritykset 13.-15. helmikuuta välisenä aikana ja apuun pyrkineet joukot kärsivät erittäin suuria tappioita. Saarretut yrittivät lopulta murtautua itse ulos motista sekä itään että etelään, mutta tuhoutuivat epätoivoisessa jalan tehdyssä yrityksessään 17. helmikuuta. Vangiksi jäi lopulta noin 250 saarrettua. Suomalaiset olivat yrittäneet motin valtaamista myös Uudenmaan Rakuunarykmentin suoralla rynnäköllä, joka oli tullut hyvin kalliiksi. URR menetti hyökkäyksessään 166 miestä.[35]

Mottien valtaamisessa pyrittiinkin välttämään suoria hyökkäyksiä. Sen sijaan suomalaiset muuttivat jatkuvasti taktiikkaansa, rakensivat erilaisia improvisoituja taisteluvälineitä, valeaseita, valetuliasemia ja pyrkivät tietoisesti johtamaan mottien puolustajia harhaan valehyökkäyksillä. Tärkein oppi oli kuitenkin hitaasti kiirehtiminen. Motteja pyrittiin häiritsemään jatkuvasti niin, että puolustajat käyttäisivät omat ammusvarastonsa eivätkä pystyisi lepäämään. Välillä mottien saartorenkaisiin jätettiin tarkoituksellisesti aukkoja pakoon pyrkiville joukoille tarkoituksena tuhota ne ympäröivässä metsässä.[36]

Itäisen Lemetin motti eli Kenraalimotti muokkaa

Suomalaisten tähtäimessä oli seuraavaksi itäisen Lemetin motti, jonka alueella olivat sekä 18. Divisioonan että 34. Kevyen Panssariprikaatin jostakin syystä vieläkin täysin erilliset esikunnat. Motissa oli saarron alussa noin 4 000 miestä, 226 ajoneuvoa, 10 tykkiä ja yli 80 hyökkäysvaunua.[25] Saarrettuna itäisessä Lemetissä olivat myös 18. divisioonan ja 34. panssariprikaatin komentajat ja motti saikin nimen Kenraalimotti.[37] 19. helmikuuta suomalaiset joukot ryhtyivät häiritsemään saarrettua mottia jatkuvilla yöllisillä hyökkäyksillä. Samalla pyrittiin valtaamaan alueita motista ja supistamaan sitä. 18. divisioonan komentaja Georgi F. Kondrashev oli tässä vaiheessa luhistunut henkisesti, ja divisioonan joukkoja johti käytännössä esikuntapäällikkö majuri Aleksejev.[38]

Motissa ruoka alkoi olla vähissä. Lentokoneilla toimitetut täydennykset putosivat usein suomalaisten puolelle, ja motissa syötiin suolaamattomana divisioonan kuolleiden hevosten lihaa.[39] Epätoivoisessa tilanteessa saarretut joukot pyysivät lupaa motista murtautumiseen. Neuvostoarmeijan esikunta Stavka myönsi luvan 27. helmikuuta. Murtautumisyritystä ei kuitenkaan tulisi tehdä ilman kunnollista valmistelua. 29. helmikuuta aamuyöllä alkavaksi suunniteltua murtautumista avustaisivat motin luokse etelästä tien avaavat neuvostohiihtoeskadroonat.[38]

Epätoivoiset saarretut joukot toimivat kuitenkin ensin. Ne pyrkivät ulos motista jo päivää aiemmin 28. helmikuuta suoraan etelään ja koilliseen Läsnäjoen tien pohjoispuolelle kohti Vuortanajärveä. Koilliseen suunnannut 34. panssariprikaatin esikuntapäällikön eversti Smirnovin johtama järjestäytymättömämpi osasto kärsi huomattavia tappioita jo saartorenkaasta ulos pyrkiessään ja tuhottiin kokonaan, kun se törmäsi suomalaisten asemiin. Kaatuneita raportoitiin 850 ja kadonneita 663, mukana 34. prikaatin koko esikunta ja komentaja. Sekasortoisesta Smirnovin osastosta oli siirtynyt jo motissa satoja miehiä järjestäytyneempään majuri Aleksejevin johtamaan ryhmään, johon oli alun perin koottu vain huonokuntoisemmat ja haavoittuneet. Aleksejevin ryhmä kohtasi etelässä apuun lähetetyt hiihtojoukot ja pääsi turvaan omien puolelle. Läpimurrossa motista pelastui 1 237 miestä. Pelastuneiden joukossa oli myös 18. divisioonan komentaja Kondrashev.[38]

Mottitaisteluiden edut muokkaa

 
 
Taistelun jälkiä Lemetin tienristeyksen pohjoispuolella 21. tammikuuta 1940. SA-kuva.

Suomalaisjoukkojen säästäminen muokkaa

Mottitaktiikka tarjosi IV Armeijakunnalle mahdollisuuden keskittää joukkoja sinne missä niitä eniten tarvittiin ja jättää suuri osa moteista vain pienten yksiköiden ”vartioitaviksi”. Mottien ”näännyttämisellä” saavutettiin myös vastustajan taistelutahdon ja -kyvyn merkittävää heikkenemistä, joka merkitsi mottien laukaisussa pienempiä tappioita.

Neuvostojoukkojen komentajien puutteelliset taidot muokkaa

Puna-armeijan upseeristo kärsi ns. Stalinin puhdistuksissa jopa 35 0000 upseerin tappiot v. 1937-38. Suurin osa divisioonien, prikaatien ja rykmenttien korkeimmista upseereista menetti "puhdistuksissa" henkensä. Puhdistusten jälkeen avoimiksi jääneisiin komentajien tehtäviin oli luonnollisesti saatava uusia henkilöitä, joiden ensisijaisena valintakriteerinä oli poliittinen luotettavuus, ei niinkään tehtävien vaatima pätevyys. Tilanteen vakavuutta puna-armeijan kannalta kuvannee se, että vielä vuoden 1940 syksyllä 225:stä rykmentinkomentajasta vain 25 oli käynyt jonkinlaisen sotataitoon keskittyvän koulutuksen, eikä kukaan heistä ollut suorittanut tutkintoa sotakorkeakoulussa. [40]

Vaikutus neuvostojoukkojen moraaliin muokkaa

Suomalaisjoukkojen äkillinen ilmaantuminen talvisista metsistä johti puna-armeijalaisten keskuudessa pelkoreaktioihin, josta käsitteen ”Valkoinen kuolema” syntyminen lienee yksi osoitus.

”Valkoisen kuoleman” käsitteeseen liittyi myös talvisodan aikana vallinneet poikkeuksellisen kovat pakkaset.

Hyökkäyksen pysähtyminen ja jatkuvat vastahyökkäykset johtivat myös poliittisen henkilöstön viljelemän ajatuksen ”Suomen kansan vapauttamisesta” todenperäisyyden epäilemiseen.

Huoltotoimien epäonnistuminen ja siitä johtuva suoranainen nälänhätä moteissa johti paitsi taistelukyvyn kuin myös taistelumoraalin rappeutumiseen, joskin puna-armeijassa vallinneen tiukan kurin ja poliittisen työn seurauksena vaikutuksen näihin jäivät melko vähäisiksi.

Lopputulos muokkaa

IV Armeijakunta saavutti vastahyökkäyksellään ja sitä seuranneilla mottitaisteluillaan varsinaisen päätavoitteensa eli esti vihollisjoukkojen etenemisen Kannaksen armeijan selustaan ja näin osaltaan varmisti talvisodan päättymisen niissä olosuhteissa siedettävään, joskin rauhanehdoiltaan ankaraan Moskovan rauhansopimukseen.

Mottitaisteluiden lopputuloksena saavutettiin myös sangen merkittävä sotilaallinen voitto, jossa kaksi puna-armeijan divisioonaa ja yksi panssariprikaati menetti erittäin suuren osan taistelukyvystään.

Mottitaisteluissa saatiin myös sangen merkittävä määrä sotasaalista, kaikkiaan muun muassa seuraavia määriä [41]:

Etenkin käsiaseistuksen osalta luvut lienevät hyvin alakantissa, koska oletettavasti suuri määrä käsiaseita otettiin välittömästi joukkojen omaan käyttöön ja näin ne lisäsivät joukkojen tulivoimaa jatkotaisteluissa. Sotasaaliiksi luetteloitujen taisteluvälineiden lisäksi taisteluissa tuhoutui korjauskelvottomaan kuntoon suuri määrä sotatarvikkeita, jotka eivät näin ole päässeet sotasaalisluetteloihin.

Luetteloitu sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojen käytössä. Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava muun muassa vetokalusto ja koulutettava miehistö, joten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta talvisodan jatkotapahtumia ajatellen, vaan sotasaaliskalusto vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan (jatkosota) alkuvaiheen tapahtumiin.

Puna-armeijalle aiheutetuista miehistötappioista on mottitaisteluiden osalta esitettävissä vain toisistaan paljon poikkeavia lukuja.

Hyökkäyksellisten sotatoimien vuoksi suomalaisjoukkojen tappiot muodostuivat myös hyvin suuriksi.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Antila, Olavi: 2. Divisioonan historiikki. Pori: Etelä-Suomen kustannus OY, 1975. ISBN 951-9064-08-7.
  • Aptekar, Pavel: Советско-финские войны (Neuvostoliiton ja Suomen sota). Moskova: Eksmo, 2004. ISBN 5-699-08159-3. (venäjäksi)
  • Aptekar, Pavel: Трагедия окруженных (Saarrettujen tragedia) (Artikkeli on luku 6., s. 134-187 Aptekarin kirjasta Советско-финские войны (2004), Eksmo, Moskova, Isbn 5-699-08159-3) rkka.ru. 2017. Viitattu 3.9.2019. (venäjäksi)
  • Irincheev, Bair: War of the white death : Finland against the Soviet Union 1939-40. Barnsley: Pen & Sword Military, 2011. ISBN 978-1-84884-166-6. (englanniksi)
  • Juutilainen, Antti: Mottien maa : IV Armeijakunnan sotatoimet talvisodassa. 2. täyd. laitos. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35784-2.
  • Järventaus, Jorma & Nykopp, Johan & Ahto, Sampo: Suomi Sodassa : Talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Oy Valitut Palat - Reader's Digest Ab, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Laaksonen, Lasse: Eripuraa ja arvovaltaa : Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen. Jyväskylä: Ajatus-kirjat, Gummerus, 2004. ISBN 9512066599.
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti: Talvisodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 9510235369.
  • Nenye, Vesa & Munter, Peter & Wirtanen, Toni & Birks, Chris: Finland at War: The Winter War 1939–40. Oxford: Osprey Publishing, 2015. ISBN 978-147-280-631-4. (englanniksi)
  • Raunio, Ari & Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. Karttakeskus, 2010. ISBN 978-951-593-415-4.
  • Reese, Roger R.: Lessons of the Winter War: A Study in the Military Effectiveness of the Red Army, 1939–1940. The Journal of Military History, 2008, 72. vsk, nro 3, s. 827. Society for Military History. doi:10.1353/jmh.0.0004. (englanniksi)
  • Reese, Roger R.: Surrender and Capture in the Winter War and Great Patriotic War: Which was the Anomaly?. Global War Studies, 2011, 9. vsk, nro 1, s. 87-98(12). Brécourt Academic. doi:10.5893/19498489.08.01.05. (englanniksi)
  • Ries, Thomas: Cold will : the defence of Finland. London ; Washington, [D.C.]: Brassey's Defence, 2000. ISBN 0-08-033592-6. (englanniksi)
  • Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.): Talvisodan historia 3 : Sotatoimet Laatokan ja Jäämeren välillä. Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08148-5.
  • Stepakov, Viktor & Prehov, Dmitri: "Paraatimarssi Suomeen" : Talvisota venäläisten silmin. Suomentanut Hyvärinen, Matti. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-18304-0.
  • Tuunainen, Pasi: Finnish Military Effectiveness in the Winter War 1939–1940. Basingstoke: Palgrave Mcmillan, 2016. ISBN 978-1-137-44606-0. (englanniksi)
  • Tuunainen, Pasi: ”Esipuhe”, Mottien maa : IV Armeijakunnan sotatoimet talvisodassa. 2. täyd. laitos. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35784-2.
  • Tuunainen, Pasi: Motti Tactics in Finnish Military Historiography since World War II. International bibliography of military history, 2013, 33. vsk, s. 121-147. Brill. doi:10.1163/22115757-03302003. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Nenye et al. 2015 s. 96
  2. ↑ Ries 2000 s. 89
  3. ↑ Irincheev 2011 s. 106
  4. ↑ Aptekar 2000 s. 137
  5. ↑ Ries 2000 s. 96
  6. ↑ a b Laaksonen 2004 s. 52-60
  7. ↑ Leskinen & Juutilainen 1999 s. 504
  8. ↑ Leskinen & Juutilainen 1999 s. 505-506
  9. ↑ a b Ries 2000 s. 107
  10. ↑ Aptekar 2000 s. 138
  11. ↑ Aptekar 2000 s. 139-140
  12. ↑ Nenye et al 2015 s. 101
  13. ↑ Raunio & Kilin 2010
  14. ↑ Juutilainen 2009 s. 184
  15. ↑ Raunio & Kilin 2010 s. 193
  16. ↑ Juutilainen 2009 s. 167-168
  17. ↑ a b Tuunainen 2009 s. vii
  18. ↑ Juutilainen 2009 s. 169
  19. ↑ Ries 2000 s. 103
  20. ↑ Tuunainen 2009 s. vii-viii
  21. ↑ Juutilainen 2009 s. 148
  22. ↑ Tuunainen 2009 s. x
  23. ↑ Tuunainen 2009 s. vi, s. x
  24. ↑ Juutilainen 2009 s. 161-162
  25. ↑ a b c Aptekar 2017
  26. ↑ Lappalainen 1990 s. 113
  27. ↑ Aptekar 2004 s. 140
  28. ↑ Tuunainen 2009 s. vi
  29. ↑ Juutilainen 2009 s. 159
  30. ↑ Juutilainen 2009 s. 169, s.173
  31. ↑ Juutilainen 2009 s. 173-174
  32. ↑ Juutilainen 2009 s. 177
  33. ↑ Juutilainen 2009 s. 179-180
  34. ↑ Raunio & Kilin s. 201
  35. ↑ Raunio & Kilin s. 202-204
  36. ↑ Tuunainen 2013 s. 128-130
  37. ↑ Lappalainen 1990 s. 137
  38. ↑ a b c Raunio & Kilin s. 204-207
  39. ↑ Lappalainen 1990 s. 139
  40. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.98
  41. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.92
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Laatokan_Karjalan_mottitaistelut_talvisodassa&oldid=22148891”