Wikipedia

Thomas More

englantilainen renessanssifilosofi
Tämä artikkeli käsittelee renessanssifilosofia. Thomas Moore oli runoilija.
 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Pyhä sir Thomas More (latinalaistettu muoto Thomas Morus; 7. helmikuuta 1478 Lontoo – 6. heinäkuuta 1535 Lontoo) oli englantilainen lakimies, kirjailija, poliitikko ja renessanssifilosofi.[1]

Hans Holbein nuoremman muotokuva Thomas Moresta vuodelta 1527.

Elämänsä aikana More sai maineen merkittävänä, oppineena humanistina ja oli monissa tärkeissä viroissa, kuten lordikanslerina vuosina 1529–1532. Morelta on peräisin sana utopia, mikä on hänen antamansa nimi kuvitteelliselle saarivaltiolle, jonka poliittisen järjestelmän hän kuvaili vuonna 1516 julkaistussa samannimisessä kirjassaan Utopia. Kirja kritisoi vallitsevaa yhteiskuntaa epäsuorasti antamalla esimerkin järkevästi järjestetystä yhteiskunnasta.

More muistetaan myös siitä, että hän kieltäytyi hyväksymästä kuningas Henrik VIII:n asemaa Englannin kirkon päämiehenä. Tämän takia More lopulta teloitettiin maanpetturina. Paavi Pius XII kohotti Moren pyhimykseksi vuonna 1935. Hänestä tuli valtiomiesten, lakimiesten ja poliitikkojen suojelupyhimys. Englannin kirkko on muistanut häntä reformaatioajan marttyyrinä vuodesta 1980.

Elämä muokkaa

Varhainen elämä muokkaa

Thomas More syntyi Milk Streetillä Lontoossa. Hän oli menestyksekkään lakimiehen, King's Benchin oikeusistuimen tuomarin, Sir John Moren, poika. More opiskeli St Anthonyn koulussa ja toimi myöhemmin hovipoikana Canterburyn arkkipiispa John Mortonin palveluksessa. Morton sanoi, että Moresta tulisi ”ihmeellinen mies”. More kävi kaksi vuotta Oxfordin yliopistoa Canterbury Hallin (myöhemmin yhdistetty Christ Churchiin) jäsenenä opiskellen latinaa ja logiikkaa. Tämän jälkeen hän palasi Lontooseen ja opiskeli siellä lakia isänsä kanssa. Vuonna 1496 hänet hyväksyttiin lakikouluun nimeltä Lincoln’s Inn. Vuonna 1501 hänestä tuli asianajaja.[1]

Isänsä tyytymättömyydeksi More harkitsi vakavasti lakimiehen uran jättämistä ja ryhtymistä munkiksi. Hän asui noin neljän vuoden ajan kartusiaanien rakennuksessa Lontoossa ja harkitsi liittymistä fransiskaanien sääntökuntaan. More mahdollisesti kuitenkin katsoi, ettei kykene selibaattiin, ja päätti mennä naimisiin vuonna 1505. Hän kuitenkin jatkoi monien askeettisten käytäntöjen, kuten itsekurituksen, harjoittamista läpi elämänsä. Hän muun muassa piti epämukavaa karvapaitaa joka päivä ja ruoski toisinaan itseään.lähde?

Morella oli neljä lasta ensimmäisen vaimonsa Jane Coltin kanssa, joka kuoli vuonna 1511. Hän meni lähes heti uusiin naimisiin rikkaan lesken Alice Middletonin kanssa, joka oli useita vuosia häntä vanhempi.[1] Heillä ei ollut yhteisiä lapsia, mutta More kasvatti Middletonin tytärtä tämän aiemmasta avioliitosta kuin omaansa.lähde? More tarjosi tyttärilleen erinomaisen klassisen koulutuksen, vaikka elettiin aikaa, jolloin sellainen oli varattu yleensä vain miehille. Myös Utopiassa kaikki lapset saavat koulutusta, sukupuolesta riippumatta.[1]

Varhainen poliittinen ura muokkaa

Vuodesta 1510 vuoteen 1518 More palveli yhtenä Lontoon kahdesta apulaisnimismiehestä. Tehtävä oli huomattavan vastuullinen, ja More ansaitsi maineen rehellisenä ja tehokkaana virkamiehenä. Vuonna 1517 More astui kuningas Henrik VIII:n palvelukseen valtuutettuna ja ”henkilökohtaisena palvelijana”. Suoritettuaan diplomaattisen matkan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n luokse, More aateloitiin ja hänestä tehtiin alivarainhoitaja vuonna 1521. Henrik VIII:n sihteerinä ja henkilökohtaisena neuvonantajana More osallistui hallintoon huomattavasti; otti vastaan ulkomaisia diplomaatteja, luonnosteli virallisia dokumentteja ja palveli välittäjänä kuninkaan ja hänen lordikanslerinsa, Yorkin arkkipiispa Thomas Wolseyn välillä.

Vuonna 1523 Moresta tuli parlamentin alahuoneen puhemies. Hän palveli myöhemmin myös Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Vuonna 1525 hänestä tuli Lancasterin herttuakunnan kansleri. Virkaan kuului pohjoisen Englannin hallinnollinen ja oikeudellinen johtaminen.

Henrik VIII:n avioero muokkaa

Henrik VIII oli naimisissa Katariina Aragonialaisen, veljensä Arthurin lesken kanssa. Kun heidän ei kuitenkaan onnistunut saada miespuolisia jälkeläisiä ja kruununperillistä, Henrik yritti saada avioliiton mitätöityä, väittäen sitä laittomaksi. Hän vaati kardinaali Wolseytä vetoamaan paaviin avioliiton mitätöimiseksi, mutta paavi ei suostunut vaatimuksiin. Henrik pakotti kardinaali Wolseyn luopumaan lordikanslerin virasta ja nimitti Moren hänen paikalleen vuonna 1529. Tämän jälkeen Henrik alkoi suosia protestanttista painotusta, jonka mukaan paavi oli vain Rooman piispa eikä hänellä ollut valtaa koko kristilliseen kirkkoon.

More, joka oli aina ollut täysin omistautunut kuninkaalle ja kuninkaallisten valtaoikeuksien asialle, hyväksyi aluksi kuninkaan uuden politiikan. Hän irtisanoi Wolseyn parlamentista ja suosi Oxfordin ja Cambridgen teologien mielipidettä, jonka mukaan kuninkaan aiempi avioliitto oli ollut laiton. Kun Henrik kuitenkin kielsi paavin auktoriteetin, Moren epäilykset kasvoivat.

Kampanja protestanttisuutta vastaan muokkaa

More katsoi, että protestanttisuuden nousu muodosti suuren uhan kristillisen Euroopan yhteiskunnalliselle ja poliittiselle järjestykselle. Toimiessaan lordikanslerina hän kirjoitti useita teoksia, joissa hän puolusti katolisuutta ja tuki voimassa olleita harhaoppisuuden vastaisia lakeja. Hänen päähuolenaan oli kitkeä maanpakoon karkotetun luterilaisen William Tyndalen kannattajat. Tyndale oli vuonna 1525 julkaissut protestanttisen englanninkielisen käännöksen Raamatusta. Käännöstä levitettiin Englannissa maan alla.

Moren on katsottu olleen Henrik VIII:n vuonna 1521 julkaiseman Defense of the Seven Sacraments -teoksen taustalla. Paavi Leo X antoi kuninkaalle tästä vuonna 1521 nimityksen Fidei defensor, "Uskon puolustaja". Martti Lutherin vastausta teokseen on kritisoitu Lutherin käyttämien ad hominem -hyökkäysten vuoksi. Suurin osa Moren varhaisista uskonnollisista teoksista oli kirjoitettu Henrik VIII:n ja hänen lähimpien tukijoidensa toimeksiannosta, osana kuninkaan luterilaisuuden vastaista kampanjaa.

Ero muokkaa

Vuonna 1530 More kieltäytyi allekirjoittamasta kirjettä, jossa Englannin johtavat kirkonmiehet ja aristokraatit pyysivät paavia mitätöimään Henrikin avioliiton Katariinan kanssa. Vuonna 1531 hän yritti erota, koska hänet oli pakotettu vannomaan vala, joka julisti kuninkaan Englannin kirkon pääksi. Vuonna 1532 hän pyysi kuningasta uudelleen vapauttamaan hänet virasta, väittäen olevansa sairas ja kärsivänsä vakavista rintakivuista. Tällä kertaa Henrik suostui.

Oikeudenkäynti ja teloitus muokkaa

Viimeiset naulat Moren arkkuun lyötiin vuonna 1533, kun hän kieltäytyi osallistumasta Anna Boleynin kruunajaisiin Englannin kuningattareksi. Pian tämän jälkeen Morea syytettiin lahjusten ottamisesta, mutta selvästi tekaistut syytteet jouduttiin kumoamaan todisteiden puuttuessa. Vuonna 1534 häntä syytettiin salaliitosta Elizabeth Bartonin, kuninkaan avioeroa vastaan profetoineen nunnan kanssa. More kuitenkin esitteli kirjeen, jonka mukaan hän olisi neuvonut Bartonia olemaan sekaantumatta valtion asioihin.

13. huhtikuuta 1534 Morea pyydettiin komission eteen vannomaan kuuliaisuuttaan parlamentin vallanperimysasetukselle. More hyväksyi parlamentin oikeuden julistaa Anne Englannin lailliseksi kuningattareksi, mutta hän kieltäytyi vannomasta valaa, koska asetuksessa oli paavinvastainen johdanto, joka kielsi paavin auktoriteetin ja antoi parlamentille luvan tehdä säädöksiä myös uskonnollisista kysymyksistä. More ei voinut hyväksyä tätä. Neljä päivää myöhemmin hänet vangittiin Lontoon Toweriin, jossa hän kirjoitti hartaan teoksensa Dialogue of Comfort Against Tribulation.

1. heinäkuuta 1535 More joutui oikeuteen. Tuomareihin kuuluivat uusi lordikansleri Sir Thomas Audley sekä Anne Boleyn isä, veli ja eno. Häntä syytettiin vallanperimysasetuksen kieltämisestä. More uskoi, ettei häntä voida tuomita, jos hän ei kiellä kuninkaan asemaa kirkon päänä, ja siksi hän kieltäytyi vastaamasta mihinkään asiaan liittyvään kysymykseen. Thomas Cromwell, joka oli tuohon aikaan yksi kuninkaan vaikutusvaltaisimmista neuvonantajista, hankki asianajaja Richard Richin todistamaan, että More oli tämän läsnä ollessa kieltänyt kuninkaan aseman kirkon päänä. Tämä todistus oli mitä todennäköisimmin valapattoinen (todistajat Richard Southwell ja herra Palmer kielsivät kummatkin kuulleensa väitetyn keskustelun yksityiskohtia), mutta oikeus äänesti Moren syylliseksi.[2]

Ennen tuomiotaan More puhui vapaasti uskostaan siihen, että "kukaan maallinen ihminen ei voi olla hengellisen pää". Hänet tuomittiin kuolemaan hirttämällä, vetämällä ja paloittelemalla, mikä oli yleinen tuomio pettureille. Kuningas kuitenkin vaihtoi tämän mestaustuomioon. Teloitus toteutettiin 6. heinäkuuta. Moren ruumis haudattiin Lontoon Toweriin St. Peter ad Vinculan kappelissa. Hänen päänsä sijoitettiin London Bridgelle kuukaudeksi. Sen pelasti hänen tyttärensä Margaret Roper, ennen kuin se voitiin heittää Thamesjokeen. Kallon uskotaan lepäävän Roperin hautaholvissa St. Dunstanin kirkossa Canterburyssä.[3]

Kirjallinen tuotanto muokkaa

 
Ambrosius Holbeinin kuvitusta Thomas Moren Utopian vuoden 1518 laitokseen.

More yhdisti monipuoliseen poliittiseen elämäänsä laajan opillisen ja kirjallisen tuotannon. Hänen kirjoituksensa tuottivat hänelle manner-Euroopassa huomattavan maineen kristillisenä humanistina, ja hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen omisti tunnetuimman teoksensa Tyhmyyden ylistys hänelle. Teoksen nimi on jopa sanaleikki Moren nimestä, sillä "tyhmyys" on kreikaksi moria. Erasmus myös kuvasi Morea intellektuellin malliesimerkiksi ollessaan yhteydessä muihin eurooppalaisiin humanisteihin. Erasmuksen ja Moren yhteinen humanistinen projekti pyrki uudistamaan kristillistä teologiaa Raamatun ja kirkkoisien kirjoitusten uudella tutkimuksella klassisen kreikkalaisen kirjallisen ja filosofisen perinteen valossa. More ja Erasmus tuottivat yhdessä latinankielisen käännöksen Lukianoksen teoksesta. Se julkaistiin Pariisissa vuonna 1506.[1]

Kuningas Rikhard III:n historia muokkaa

Vuosien 1513 ja 1518 välillä More kirjoitti kesken jääneen teoksen Kuningas Rikhard III:n historia, joka vaikutti huomattavasti William Shakespearen näytelmään Rikhard III. Sekä Moren että Shakespearen teokset herättävät nykyisissä historiantutkijoissa ristiriitoja, sillä ne antavat kuninkaasta hyvin liioitellun negatiivisen kuvan, mikä johtuu ainakin osittain kirjoittajien kuuliaisuudesta Tudor-suvulle, joka oli riistänyt kruunun Rikhardilta ruusujen sodan lopulla. Moren teos ei kuitenkaan juurikaan mainitse Henrik VII:tä, ensimmäistä Tudor-suvun kuningasta, mahdollisesti koska Morella oli kaunaa häntä kohtaan aiemmalta poliittiselta uraltaan.

Teoksen keskeinen teema on Moren epäily monarkian liiallista auktoriteettia kohtaan. Vaikka fyysinen kuvaus Rikhard III:sta ei ole imarteleva, kyseessä on vain cicerolainen tapa kuvata vihollinen myös fyysisesti epämiellyttävänä – tällöin kuvataan ensisijaisesti tyranniaa, ei pelkästään tyrannia. More kritisoi Rikhardin esteetöntä itsevaltiutta, samaa tyranniaa, jonka hän näki myös Henrik VII:ssä ja halusi mahdollisesti varoittaa uutta kuningasta Henrik VIII:ta samanlaisista toimista.

Utopia muokkaa

Pääartikkeli: Utopia

Vuonna 1515 More kirjoitti kuuluisimman teoksensa, Utopian. Kirjassa fiktiivinen matkamies, Raphael Hythlodaeus, selittää utopia-valtion poliittisen järjestelmän. Kirjassa More vertaa kristillisen Euroopan valtioiden elämää ei-kristillisen ja täydellisesti järjestetyn utopian elämään. Utopiassa yksityisomaisuutta ei ole ja maassa vallitsee lähes täydellinen uskonnollinen suvaitsevaisuus. Tässä on nähty yhtäläisyyksiä Karl Marxin ja monien muiden myöhempien sosialistien ajatteluun.

Moren tapa lähestyä asiaa kuvitteellisen valtion kautta on todennäköisesti harkittu tapa, joka mahdollisti puhumisen kiistellyistä asioista vapaasti. On epäselvää, mikä on Moren poliittisen ajattelun todellinen suhde hänen kuvailemaansa utopiaan. Hän oli harras katolilainen, joten hän tuskin kannatti Utopiaa sellaisenaan. On arveltu, että utopian taustalla olisi ollut näkemys varhaiskristittyjen yhteisöelämästä, joka välittyy Apostolien tekojen kautta. Utopia -teos ei ollut tunnettu Moren elinaikana, vaan se löydettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Vaikutus ja maine muokkaa

 
Thomas Moren patsas Chelsean vanhan kirkon edessä, Cheyne Walk, Lontoo.

Se horjumattomuus, jolla More piti kiinni uskonnollisista näkemyksistään kuolemankin edessä, ja hänen arvokas käytöksensä vankeuden, oikeudenkäynnin ja teloituksen aikana vaikuttivat paljon Moren kuoleman jälkeiseen maineeseen erityisesti katolilaisten keskuudessa. Paavi Leo XIII julisti Moren autuaaksi vuonna 1886, ja hänet julistettiin pyhimykseksi yhdessä John Fisherin kanssa vuonna 1935 Englannin katolisten tekemän joukkoanomuksen seurauksena. Heidän yhteinen muistopäivänsä on 22. kesäkuuta. Vuonna 2000 paavi Johannes Paavali II julisti Pyhän Thomas Moren valtiomiesten ja poliitikkojen suojeluspyhimykseksi.[4]

Moren tuomitseminen maanpetoksesta nähtiin yleisesti epäreiluna, myös protestanttien keskuudessa. Hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen, joka tunsi sympatiaa kirkon sisäisiä uudistusliikkeitä kohtaan, julisti Moren teloituksen jälkeen hänen olleen "puhtaampi kuin mikään lumi" ja että hänen neroutensa oli "sellaista jota Englannilla ei ole koskaan ennen ollut eikä tule toiste olemaan". More kuvattiin viisaana ja rehellisenä valtiomiehenä vuonna 1592 valmistuneessa näytelmässä Sir Thomas More, jonka kirjoittivat todennäköisesti yhteistyössä Henry Chettle, Anthony Munday ja William Shakespeare. Näytelmästä on säilynyt ainoastaan katkelmia, koska Elisabet I:n hallinnon juhlamestari Edmund Tylney sensuroi sen.

Katolinen kirjailija G. K. Chesterton sanoi, että More oli "Englannin historian suurin historiallinen henkilö". 1900-luvulla vaikuttanut agnostikko-näytelmäkirjailija Robert Bolt esitti Moren äärimmäisen vahvalla omallatunnolla varustettuna henkilönä näytelmässään A Man for All Seasons. Nimi on lainattu Robert Whittintonilta, joka kirjoitti vuonna 1520 Moren olleen varustettu "enkelin älyllä ja tavattomalla oppineisuudella" ja olleen "mies kaikkia aikoja varten". Näytelmästä tehtiin vuonna 1966 Fred Zinnemannin ohjaama samanniminen Oscar-palkittu elokuva, jossa Paul Scofield näytteli Morea. Karl Zuchardtin romaanissa Stirb Du Narr! More esitettiin idealistina, joka oli tuomittu häviämään valtataistelu häikäilemättömän hallitsijan ja epäoikeudenmukaisen maailman kanssa.

Utopian kirjoittajana More on saanut myös sosialistien ihailun puolelleen. Kun katoliset kirjoittajat katsovat, että Moren asenne Utopiassa oli lähinnä ironinen ja että hän oli joka suhteessa oikeaoppinen kristitty, marxilainen teoreetikko Karl Kautsky väitti teoksessaan Thomas More und seine Utopie ("Thomas More ja hänen Utopiansa", 1888), että Utopia oli esimodernin Euroopan taloudellisen ja sosiaalisen hyväksikäytön terävä kritiikki, ja että More oli yksi sosialististen ajatusten varhaisen kehittymisen keskeisiä henkilöitä.

Joukko moderneja kirjailijoita, kuten Richard Marius, ovat hyökänneet Morea vastaan syyttäen tätä uskonnollisesta fanaattisuudesta ja suvaitsemattomuudesta, joka näkyi muun muassa hänen suorittamissaan harhaoppisten vainoissa. Jasper Ridley meni vielä pidemmälle ja kuvasi Moren "erityisen inhottavana sadomasokistisena pervertikkona" teoksessaan The Statesman and the Fanatic. Tätä jatkoi Joanna Dennyn Anne Boleynin elämäkerrassa.

Muut kirjailijat, kuten Peter Ackroyd, ovat suhtautuneet Moreen sympaattisemmin sekä sofistikoituneena humanistina että oppineena sekä hartaana katolilaisena, joka uskoi uskonnollisen ja poliittisen auktoriteetin välttämättömyyteen.

Teokset muokkaa

  • More, Thomas: Utopia. (De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Marja Itkonen-Kaila. 5. painos (1. painos 1971). Laatukirjat. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-16890-4.

Lähteet muokkaa

  • William Roper: "The Life of Sir Thomas More" (kirjoittanut Moren vävy n. 1555, painettu ensimmäisen kerran 1626
  • Princesse de Craon: Thomas Morus, Lord Chancelier du Royaume d'Angleterre au XVIe siècle (ensimmäinen painos ranskaksi 1832/1833, hollanniksi 1839/1840)
  • E.E. Reynolds: The Trial of St Thomas More, (1964)
  • E.E. Reynolds: Thomas More and Erasmus, (1965)
  • Richard Marius: Thomas More: A Biography (1984)
  • Peter Ackroyd: The Life of Thomas More (1999)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Baker-Smith, Dominic: Thomas More The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  2. ↑ Richard Rich, first Baron Rich (1496?-1567), (Pollard, A. F. "Richard Rich, first Baron Rich." Dictionary of National Biography. Vol. XVI. Sidney Lee, ed. New York: The Macmillan Company, 1909. 1009-1012.) Luminarium. Viitattu 3.4.2016.
  3. ↑ Lady Margaret Roper and the head of Sir Thomas More Lynsted with Kingsdown Society. Arkistoitu 21.10.2017. Viitattu 3.4.2016.
  4. ↑ Paavi Johannes Paavali II: Proclaiming Saint Thomas More partorn of Statesmen and Politicians Apostolic Letter. Viitattu 3.4.2016.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Thomas More.
Renessanssifilosofia
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Thomas_More&oldid=21774455”