Anna Boleyn

Englannin kuninkaan Henrik VIII:n toinen vaimo

Anna Boleyn (engl. Anne Boleyn), Pembroken markiisitar, (noin 1501 tai 150719. toukokuuta 1536) oli Englannin kuninkaan Henrik VIII:n toinen vaimo ja kuningatar Elisabet I:n äiti.

Anna Boleyn
Pembroken Markiisitar
Englannin kuningatar
Valtakausi 28. toukokuuta 1533 - 17. toukokuuta 1536
Kruunajaiset 1. kesäkuuta 1533
Syntynyt 1501
Blickling Hall, Norfolk, Englanti
Kuollut 19. toukokuuta 1536
Lontoon Tower
Lapset Elisabet I
Suku Boleyn
Isä Thomas Boleyn, Wilthshiren 1. jaarli
Äiti Elisabet Howard
Nimikirjoitus

Henrik VIII:n ero ensimmäisestä vaimostaan Katariina Aragonialaisesta ja sitä seurannut avioliitto Anna Boleynin kanssa johtivat monimutkaiseen tapahtumaketjuun, joka aloitti Englannin uskonpuhdistuksen. Boleyn tunnetaan myös ensimmäisenä Henrik VIII:n teloitetuista vaimoista: Boleyn teloitettiin vuonna 1536 syytettynä aviorikoksesta ja valtiopetoksesta, vaikka todellinen syy teloitukseen oli tyttären synnyttäminen.

Lapsuus ja perhe muokkaa

Anna Boleynin vanhemmat olivat Thomas Boleyn, Wiltshiren 1. jaarli ja Ormonden 1. jaarli, ja lady Elizabeth Boleyn (syntyisin Elizabeth Howard), Norfolkin 2. herttuan tytär. Anna Boleynin syntymävuotta ei tiedetä varmasti, mutta hän syntyi joko perheensä Blicking Hallin kartanossa Norfolkissa tai perheen lempiasunnossa Heverin linnassa Kentissä.[1]

Anna Boleynin syntymäajasta ei ole varmaa tietoa, sillä kirkonkirjat puuttuvat. Historioitsijat ovat esittäneet kaksi eri vaihtoehtoa, 15001501 tai 1507.[2] Vahvimpana todisteena aiemmasta syntymäajasta pidetään yleensä Annan vuonna 1514 kirjoittamaa kirjettä, joka tyylillisesti sopii enemmänkin noin kolmetoistavuotiaan kuin seitsenvuotiaan tytön kirjoittamaksi.[3] Annalla oli kaksi sisarusta: sisar Maria ja veli George. Maria Boleyn oli todennäköisesti sisaruksista vanhempi ja syntynyt joko 1499 tai 1500. George Boleyn oli todennäköisesti nuorin (hän meni viimeisenä naimisiin lukuun ottamatta Annea, joka seurusteli tuolloin kuninkaan kanssa) ja syntynyt aikaisintaan vuonna 1502.[4] Sisarusten ikäjärjestystä ja sen ristiriitaisuutta kuvaa ehkä parhaiten Ives[5]. Myöhemmin Anna Boleynin elinaikana huhuttiin, tosin huhun todenperäisyydestä ei ole todisteita, että hänellä olisi ollut vasemmassa kädessä kuusi sormea, mitä pidettiin tuolloin pirun merkkinä – mutta huhu johtui mahdollisesti katolilaisten vihamielisyydestä Henrik VIII:n erotettua Englannin Rooman kirkosta.

Myöhemmällä iällään Anna Boleyn ei ollut erityisen hyvissä väleissä isänsä kanssa, mutta lapsena hän halusi miellyttää tätä. Hänen suhteensa sisareensa Mariaan oli myrskyisä, sillä hän ei hyväksynyt Marian toista aviomiestä, joka oli yhteiskunnallisessa arvoasteikossa Boleynin perheen alapuolella ja vain rivisotilas. Anna Boleynin suhde äitiinsä ja veljeensä oli paljon parempi, ja hänellä oli läheiset välit kumpaankin.

Boleynit eivät olleet ylhäisintä aatelia, ja heillä oli ollut vaikutusvaltaa vasta neljän sukupolven ajan. Anna Boleynin isä oli avioitunut vaikutusvaltaiseen Howardin sukuun. Anna Boleyn oli kuitenkin aristokraattista syntyperää: hänen esi-isiinsä kuului muun muassa Lontoon pormestari, herttua, jaarli, kaksi ylhäissyntyistä naista sekä ritari. Anna Boleyn oli ehdottomasti ylhäissyntyisempi kuin kaksi muuta Henrik VIII:n vaimoa, Jane Seymour ja Katariina Parr. Hän oli myös Henrikin viidennen vaimon, lady Katariina Howardin serkku.

Anna Boleynin isä Thomas Boleyn oli arvostettu diplomaatti ja lahjakas kielissä. Hän oli sekä Henrik VII:n että Henrik VIII:n suosikki: jälkimmäinen lähetti hänet useisiin diplomaattisiin tehtäviin Eurooppaan, missä hänen ammattitaitonsa ja viehätysvoimansa toivat hänelle monia ihailijoita, heidän joukossaan arkkiherttuatar Margareeta Itävaltalainen, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Maksimilian I:n tytär. Margareeta hallitsi tuolloin Alankomaita isänsä puolesta ja huolehti veljenpojastaan ja kolmesta veljentyttärestään. Thomas Boleyn teki Margareetaan niin suuren vaikutuksen, että tämä tarjosi Boleynin nuorimmalle tyttärelle Annalle paikkaa hovissaan. Tavallisesti tytön oli oltava kaksitoistavuotias saadakseen sellaisen kunnianosoituksen, mutta Anna saattoi olla hieman nuorempi, sillä Margareeta kutsui viittasi häneen usein sanoin ”la Petite Boleyn”. Nimitystä käytetään kuitenkin usein todisteena siitä, että Anna oli syntynyt vuonna 1501 eikä vuonna 1507. Hän teki Alankomaissa hyvän vaikutuksen hyvillä käytöstavoillaan ja päättäväisyydellään tehdä kovasti töitä koulutuksensa hyväksi. Hänen uskotaan olleen Alankomaissa keväästä 1513 syksyyn 1514 saakka.

Aikalaiset eivät pitäneet Anna Boleynia suurena kaunottarena. Hän oli liian laiha ja hänen hipiänsä liian tumma sen ajan kauneusihanteiden mukaan. Monet miehet kuitenkin kommentoivat hänen upeita tummia silmiään ja kaunista tummaa tukkaansa. Kaikkein kuuluisin häneen ihastuneista miehistä oli tietenkin kuningas Henrik VIII. Useimmat aikalaismaalarit maalasivat Annalle vaaleat hiukset, koska halusivat imarrella mallinsa kauneutta. Anna Boleyn täydensi ulkonäköään myös muodin tajullaan: hän inspiroi monia uusia tyylejä ja oli todennäköisesti suurin tyyliesikuva omana aikanaan. Eräs italialainen, joka tapasi Anna Boleynin vuonna 1532, kirjoitti, että tämä ”ei ollut yksi maailman kauneimmista naisista”, mutta toiset pitivät häntä ”melko kauniina” ja ”nuorena ja viehättävän näköisenä”. Hänen eloisuuttaan pidettiin myös hurmaavana. William Forrest, joka kirjoitti aikalaisrunon Katariina Aragonialaisesta, kehui Annan ”erinomaista” kykyä tanssia ja kirjoitti: ”Siinä vasta oli nuori nainen, joka osasi kulkea kevein askelin.”

Anna Boleynin persoona oli monimutkainen ja ristiriitainen. Kuvauksia ovat suuresti vääristäneet ne, jotka vastustivat hänen kiistanalaista avioliittoaan ja radikaalia uskonnäkemystään. Hän oli harras kristitty renessanssin humanismin perinteiden hengessä (protestantiksi kutsuminen olisi liian vahvasti sanottu). Hän oli myös antelias hyväntekijä ja vastoin suosittua tarinaa erittäin tunteikas. Nuorena hän oli ”suloinen ja iloinen” ja nautti uhkapeleistä, viinistä ja juoruista. Hän oli myös rohkea ja karismaattinen. Hänen henkilökohtaiset tunnuslauseensa vaihtelivat hänen ja Henrik VIII:n suhteen aikana iloluontoisen itsepäisestä tunnuslauseesta ”Niin käyköön, nuriskoon kuka haluaa” aina kruunajaistunnuslauseeseen ”Kaikkein onnellisin” (ransk. La Plus Heureuse). Ranskan suurlähettiläs Giles de la Pommeraye ylisti Anna Boleynin mahtavaa älyä ja vaikutusvaltaa Englannin ulkopolitiikassa. Anna saattoi kuitenkin olla myös hillitön, neuroottinen ja pahansisuinen.

Alankomaiden jälkeen hän vietti joitakin vuosia Ranskassa. Alun perin hän siirtyi Ranskaan Henrik VIII:n sisaren ja Ranskan uuden kuningattaren Maria Tudorin hovineidoksi, mutta kun tämä palasi Englantiin iäkkään miehensä kuoltua, Anna Boleyn jäi Ranskan hoviin. Hänestä tuli uuden kuningattaren Clauden suosima hovineito, ja hän toimi myös tulkkina, kun englantilaisia vieraita saapui tapaamaan kuningatarta. Kuningattaren taloudessa oleskellessaan hän oppi puhumaan ranskaa ja tutustui perusteellisesti Ranskan kulttuuriin ja etikettiin. Hän kiinnostui myös muodista ja uskontofilosofiasta, joka vaati kirkkoa uudistumaan. Hänen eurooppalainen koulutuksensa päättyi talvella 1521, kun hänen isänsä käski hänen palata Englantiin. Hän purjehti Englantiin Calais’n kaupungista tammikuussa 1522.[1]

Kuninkaallinen rakkaustarina muokkaa

 
Hans Holbein, Henrik VIII. Henrik pommitti Anna Boleynia kymmenillä rakkauskirjeillä.

Englantiin paluunsa jälkeen Anna Boleynista tuli Henrik VIII:n espanjalaisen vaimon, kuningatar Katariina Aragonialaisen hovineito. Kuningattaren synnyttämät pojat olivat kaikki kuolleet pieninä. Katariina oli suosittu kansan keskuudessa, vaikka hän ei ollut enää vähään aikaan ollut aktiivisesti mukana politiikassa tai hovielämässä.

 
Annan sisar Mary Boleyn.

Anna Boleyn esiintyi ensi kertaa hovissa naamiaistanssiaisissa maaliskuussa 1522 esittäessään taidokkaan tanssin yhdessä kuninkaan sisaren Mary Tudorin ja oman sisarensa, kuninkaan rakastajattaren Mary Boleynin kanssa. Anna Boleyn esitti kärsivällisyyttä, mikä oli ironista ajatellen hänen sitkeyttään kuninkaan avioerohankkeen aikana. Anna Boleyn tunnettiin hovin muodikkaimpana ja ansioituneimpana naisena, ja häneen viitattiin sanoin ”muodin kuvastin”.[6]

Tuolloin vuoden 1522 tienoilla häntä haikaili Northumberlandin jaarlin poika Henry Percy. Heidän suhteensa todellisesta luonteesta ei ole selvyyttä, mutta todettakoon, että heidän kihlautumistaan olisi ollut mahdoton purkaa, jos suhde olisi pantu täytäntöön, ja Anna oli nähnyt liian monen maineen menneen pilalle, jotta olisi uskaltanut vaarantaa omaansa.

Romanssi päättyi 1523, kun lordi Henryn isä kieltäytyi antamasta siunaustaan avioliitolle kuultuaan siitä kardinaali Wolseylta. Joidenkin mukaan suhde lopetettiin salaa siksi, että Henrik VIII halusi Annan itse. Asian todenperäisyydestä on mahdotonta sanoa mitään, sillä historioitsijat ovat asiasta eri mieltä. Weir esimerkiksi uskoo sen pitävän paikkansa.[7] Anna Boleyn lähetettiin joksikin aikaa pois hovista Heverin linnaan Kentiin. Hän vietti Heverissä kesän, ennen kuin palasi hoviin ja keräsi ympärilleen joukon naisystäviä ja miesihailijoita, joihin hän kuitenkin suhtautui viileästi. Hänen serkkunsa, runoilija Thomas Wyatt moitti häntä saavuttamattomaksi ja temperamenttiseksi näennäisestä kainoudesta ja vaiteliaisuudesta huolimatta. Henrik VIII rakastui Anna Boleyniin 1525 ja alkoi tavoitella tätä.

Annan sisar Mary Boleyn oli aiemmin vuosina 1519–1521 ollut kuninkaan rakastajatar. Suhde päättyi, kun Mary naitettiin hovimies William Careylle. Huhuttiin, että Maryn kaksi lasta olisivat olleet Henrikin, vaikka lapset syntyivät ilmeisesti suhteen virallisesti päätyttyä. Mitään todisteita ei ole myöhemmästä huhusta, jonka mukaan Anna Boleynin äitikin olisi ollut Henrik VIII:n rakastajatar. Vaikuttaa siltä, että skandaalinkäryiset syytteet saivat alkunsa siitä, että Elizabeth Boleynin nimi sotkettiin kuninkaan varhaiseen rakastajattareen Elizabeth Blountiin. Henrikin suhde Mary Boleyniin oli päättynyt jo jonkin aikaa ennen kuin hän ryhtyi suhteeseen Anna Boleynin kanssa. Anna Boleyn oli palannut Englantiin vuonna 1521, mutta suunniteltu avioliitto irlantilaisen serkun kanssa jäi solmimatta, ja kardinaali Wolsey lopetti hänen ja Percyn romanssin. 1520-luvun puoliväliin saakka hänestä ei vielä juuri ollut kuultu.

Henrik VIII pommitti Annaa kymmenillä rakkauskirjeillä. Usein ajatellaan, että Henrikin ihastus Annaan sai hänet etsimään keinoa mitätöidä ensimmäinen avioliittonsa. On kuitenkin todisteita siitä, että Henrik on voinut yhtä hyvin päättää lakkauttaa avioliittonsa Katariina Aragonialaisen kanssa vain siitä syystä, ettei tämä ollut synnyttänyt hänelle poikaa. Henrik uskoi poikaperillisen olevan välttämätön, jotta Tudorin hallitsijasuku ei sammuisi. Tudorit olivat nousseet valtaan vasta hänen isänsä Henrik VII:n myötä tämän voitettua Bosworthin taistelun vuonna 1485.

Aluksi Anna Boleyn pidettiin taka-alalla, mutta vuonna 1528 oli jo yleisessä tiedossa, että Henrik aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Anna Boleyn pitäytyi erossa politiikasta ja oli ystävällisissä väleissä kardinaali Wolseyn kanssa siitä huolimatta, että hänen isänsä ei voinut sietää kardinaalia. Hovissa Anna Boleyn riemuitsi uudesta elämäntyylistään: Henrik maksoi kaiken ja lahjoitti hänelle upeita pukuja ja koruja.

Anna Boleyn ei aikonut maata Henrikin kanssa ennen avioliittoaan, sillä esiaviollinen seksi saattaisi johtaa siihen, että suhteesta mahdollisesti syntyvät lapset olisivat aviottomia. Hän sai kuitenkin jo ennen avioliittoa oman talouden ja useita hovinaisia, mikä kertoi siitä, että hänestä tulisi seuraava kuningatar.

Poliittinen vaikutusvalta muokkaa

Vaikutti siltä, ettei paavi Klemens VII vielä 1529 ollut sen enempää kuin vuonna 1527 aikeissa myöntää Henrikille avioeroa. Anna Boleynin liittolaiset ilmoittivat, että osaongelmana oli hänen liittolaisekseen luultu kardinaali Wolsey, joka oli vakuuttanut Anna Boleynille, että paavi tekisi hänestä kuningattaren. Kardinaalin vastustajia oli ollut hovissa jo vuosikymmenen ajan, ja heistä Anna Boleyn oli sopiva välikappale kardinaalin kaatamiseen. Henrik kieltäytyi uskomasta, kunnes Wolseyn lupaukset paljastuivat katteettomiksi, kun yksi paavin lähettiläistä ei suostunut tekemään kuninkaalle mieliksi vaan siirsi asian käsittelyn takaisin Roomaan.

Anna Boleyn painosti kuningasta, kunnes Wolsey 1529 erotettiin virastaan. Henrik vaati Wolseya palaamaan Yorkiin ja pysymään erossa politiikasta. Kardinaali anoi Anna Boleynia auttamaan hänet takaisin valtaan, mutta tämä ei suostunut. Wolsey yritti sitten juonittelemalla saada paavin tukea. Kun se paljastui, Henrik käski pidättää Wolseyn. Jos Wolsey ei olisi kuollut sairauteen vuonna 1530, hänet olisi saatettu teloittaa maanpetoksesta. Seuraavana vuonna Katariina Aragonialainen karkotettiin hovista.

Kun Wolsey oli poissa, Anna Boleynista tuli hovin vaikutusvaltaisin jäsen. Hänellä oli huomattavasti valtaa nimityksissä ja poliittisissa asioissa. Hän otti yhteen kuninkaan uuden tärkeimmän ministerin, sir Thomas Moren kanssa, sillä tämä vastusti katolisen kirkon reformaatiota, jota taas Anna Boleyn veljineen kannatti. Hänen tyytymättömyytensä Vatikaaniin sai hänet myös tarjoamaan Henrikille uutta vaihtoehtoa: hän ehdotti, että kuningas noudattaisi niiden William Tyndalen kaltaisten uskonnon radikaalien neuvoja, jotka kielsivät paavin arvovallan ja olivat sitä mieltä, että monarkin tuli johtaa oman kansakuntansa kirkkoa. Kun Canterburyn arkkipiispa William Warham kuoli, Anna Boleyn sai nimitetyksi virkaan omaan perheensä kappalaisen, Thomas Cranmerin. Hän myös helpotti Thomas Cromwellin nousua kuninkaan suosimaksi neuvonantajaksi.

Tänä aikana Anna Boleynilla oli merkittävä rooli Englannin asemassa ulkomailla, sillä hän oli mukana lujittamassa Englannin ja Ranskan liittoa. Hänellä oli erinomaiset suhteet Ranskan suurlähettilääseen Giles de la Pommerayeen, joka oli ihastunut häneen. Suurlähettilään avulla hän auttoi järjestämään talvella 1532 Calais’ssa tapaamisen, jossa Henrik toivoi saavansa Ranskan kuningas Frans I:n tuen uudelle avioliitolleen.

Ennen Calais’n matkaa Henrik antoi Anna Boleynille Pembroken markiisittaren arvonimen. Hänen perheensäkin hyötyi: hänen isästään, joka oli jo Rochfordin varakreivi, tuli Ormonden ja Wiltshiren jaarli. Anna Boleynin ansiosta hänen leskeksi jäänyt sisarensa Mary Boleyn sai 100 punnan vuosittaisen eläkkeen ja tämän poika Henry Carey sai korkealaatuista koulutusta arvostetussa sisterssiläisluostarissa.

Avioliitto muokkaa

Calais’n tapaaminen oli poliittinen riemuvoitto, sillä Ranskan hallitus antoi tukensa Henrikin uudelle avioliitolle. Alison Weirin mukaan Henrik ja Anna Boleyn täydellistivät suhteensa Calais’n matkan jälkeen, ja pian Anna Boleyn tuli raskaaksi. Henrik oli riemuissaan, ja hänet ja Anna Boleyn vihittiin salaa tammikuussa 1533, ja he saivat viimeinkin täydellistää suhteensa seitsemän vuoden jälkeen. Itse asiassa Henrikistä tuli bigamisti, sillä hänen ensimmäistä avioliittoaan ei ollut vielä mitätöity.[8]

 
Katariina Aragonialainen nuorena. Hän menetti virallisesti arvonimensä vuonna 1533, mutta asemansa hän menetti jo aiemmin.

Katariina Aragonialainen menetti virallisesti kuningattaren arvonimensä, kun Anna Boleyn kruunattiin kesäkuussa 1533. Paavia vastustaen Cranmer julisti nyt, että Englannin kirkon pää oli Henrik eikä Rooma. Niin koitti kuuluisa välirikko Rooman kanssa, joka merkitsi Englannin loppua katolisena maana. Vain harvat tajusivat asian merkitystä tuolloin, ja vielä harvempi oli valmis puolustamaan paavin auktoriteettia. Anna Boleyn oli iloissaan asioiden kulusta: hän oli katolinen, mutta piti paavinvaltaa turmeltuneena ja sen vaikutusta kristinuskon moraaliin epäsuotuisana.

Kruunajaisten jälkeen Anna Boleyn asettui rauhassa aloilleen ja odotti lapsensa syntymää. Hän oli hyvin ahdistunut, kun Henrik ihastui erääseen hovinaiseen, mistä aiheutui heidän ensimmäinen suuri riitansa. Tyttö oli vain ohimenevä ihastus, eikä Henrik halunnut vaarantaa vaimonsa raskautta.

Henrikin ja Anna Boleynin lapsi syntyi syyskuun 7. päivänä 1533 kuninkaan lempipalatsissa Greenwichissa. Lapsi oli tyttö ja sai nimen Elisabet kuninkaan äidin, Yorkin Elisabetin kunniaksi. Prinsessalle järjestettiin upeat ristiäiset, mutta Anna Boleyn pelkäsi, että Katariina Aragonialaisen tyttärellä Maryllä olisi yhä tarpeeksi tukijoita, jotka uhkaisivat Elisabetin asemaa. Henrik lohdutti vaimonsa pelkoa erottamalla Maryn tämän palvelijoista ja lähettämällä tämän vartioitavaksi Hatfield Houseen, missä prinsessa Elisabetilla oli oma mahtava henkilökuntansa ja palveluskuntansa. Maalaisilma oli parempi lapsen terveyden kannalta, mutta Anna Boleyn oli rakastava äiti, joka kävi usein tapaamassa tytärtään. Hänen vierailuidensa aikana nähtiin yhteenottoja hänen ja prinsessa Maryn välillä, joka nimitti häntä ”isäni rakastajattareksi”. Anna Boleyn kutsui puolestaan prinsessa Marya ”kirotuksi äpäräksi”.

Anna Boleyn kuningattarena muokkaa

Anna Boleynilla oli suurempi henkilökunta kuin Katariina Aragonialaisella: häntä palveli yli 250 palvelijaa aina papeista tallipoikiin. Hänellä oli myös yli 60 hovineitoa, jotka palvelivat häntä ja kulkivat hänen perässään juhlatilaisuuksissa. Vastineeksi hovineitojen vanhemmat toivoivat kuningattaren olevan hyvä emäntä ja järjestävän hovineidoilleen sopivia avioliittoja. Hän piti tiukkaa kuria ja valvoi hovineitojensa moraalia: hän torui esimerkiksi Margaret Sheltonia saatuaan selville, että tämä kirjoitteli runoja rukouskirjaansa. Anna Boleynin palveluksessa oli myös lukuisia pappeja, jotka toimivat hänen rippi-isinään, kappalaisinaan ja uskonnollisina neuvonantajinaan. Hänen suosikkinsa oli maltillinen pappi Matthew Parker, josta tuli yksi modernin Englannin kirkon pääarkkitehdeista Anna Boleynin tyttären Elisabet I:n hallituskaudella.

Anna Boleynin maine uskonnon uudistajana levisi halki Euroopan, ja protestantit ylistivät häntä sankarittareksi. Muun muassa Martti Luther piti hänen nousuaan valtaistuimelle hyvänä merkkinä. Anna Boleyn pelasti myös ranskalaisradikaali Nicolas Bourbonin, jonka Ranskan inkvisitio oli tuominnut kuolemaan. Hän vetosi Ranskan kuningasperheeseen, joka säästi Bourbonin hengen palveluksena Englannin kuningattarelle. Bourbon kutsui häntä myöhemmin ”kuningattareksi, jota Jumala rakastaa”. Vaikka Anna Boleyn edisti uskonpuhdistusta ja erityisesti Raamatun kääntämistä englannin kielelle, hän ei kiistänyt pyhää transsubstantiaatio-oppia. Hän oli antelias hyväntekijä, joka jakoi almuja köyhille ja rahoitti erilaisia koulutusjärjestöjä. Hän ompeli hovinaisineen usein paitoja köyhille.

Anna Boleyn johti upeaa hovia. 1500-luvulla kuninkaallisten oletettiin olevan mahtavia saadakseen kansan uskomaan monarkian tärkeyteen ja voimaan. Anna Boleyn käytti suuria summia pukuihin, jalokiviin, päähineisiin, strutsinsulkaisiin viuhkoihin, ratsastustarvikkeisiin ja hienoihin huonekaluihin ja verhoiluihin. Kuninkaallinen pari myös restauroi lukuisia palatseja.

Nuorten hovimiesten joukko kävi yhä kuningattaren huoneistossa, missä he flirttailivat tämän hovinaisten kanssa ja luvan siihen saatuaan tanssivat kuningattaren kanssa. Anna Boleyn ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään sopimatonta ja meni jopa niin pitkälle, että moitti heitä, mikäli he olivat liian tuttavallisia joko hänen tai hänen hovinaistensa seurassa. Siinä ei ollut mitään uutta, sillä joukko nuoria miehiä oli pyörinyt myös Katariina Aragonialaisen ympärillä 1510-luvulla. Vasta myöhemmin tällainen käytös alkoi vahingoittaa Anna Boleynin mainetta.

Anna Boleynin avioliitto oli myrskyisä: välillä kuninkaallisen parin elämä oli rauhallista ja rakkauden täyteistä, mutta Henrikin alituinen uskottomuus loukkasi suuresti hänen uutta vaimoaan, joka reagoi itkuisesti ja raivoisasti jokaiseen uuteen rakastajattareen. Henrik taas piti Anna Boleynin räikeitä mielipiteitä uskonnosta ja politiikasta ahdasmielisyytenä sekä tämän kyvyttömyyttä synnyttää poika petoksena. Anna Boleynin toinen raskaus päättyi keskenmenoon kesällä 1534. Jotkut elämäkerrat ovat esittäneet teorian, jonka mukaan Anna Boleyn saattoi olla Rhesus-negatiivinen, jolloin ensimmäinen raskaus kehitti hänen veressään vasta-ainetta, joka tuhosi seuraavien sikiöiden Rhesus-positiiviset punasolut kohtalokkain seurauksin. Sellainen fysiologinen seikka ei ollut tiedossa 1500-luvulla (se tunnistettiin vasta vuonna 1940) ja saattoi hyvinkin selittää hänen kolme keskenmenoaan prinsessa Elisabetin jälkeen. Jos niin oli, silloin Anna Boleyn ei olisi voinut saada enää lapsia.[9]

Ranskan suurlähettiläs ihmetteli kuningasparin jäisiä välejä tanssiaisissa vuonna 1535. Kun hän kysyi Anna Boleynilta asiasta myöhemmin samana iltana, tämä naurahti surumielisesti ja sanoi, että hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja tunsi koko hovin seuraavan häntä katseellaan.

Painostava ilmapiiri sai hänen temperamenttinsa räjähtämään, ja hän otti yhteen kunnianhimoisen enonsa Thomas Howardin, Norfolkin 3. herttuan kanssa, kun hän sai aiheen epäillä tämän lojaaliutta itseään kohtaan. Kun hänen sisarensa Mary Boleyn avioitui aatelittoman miehen kanssa, hän karkotti tämän hovista. Sisaret kieltäytyivät pyytämästä toisiltaan anteeksi, ja Mary kirjoitti myöhemmin kirjeen, jossa julisti lujaa rakkauttaan uutta aviomiestään kohtaan.

Anna Boleynia syytettiin myös hänen aviomiehensä hirmuvallasta. Hänen sanottiin pakottaneen Henrikin allekirjoittamaan vanhan neuvonantajansa sir Thomas Moren kuolemantuomion, kun tämä teloitettiin vuonna 1535 tämän kieltäydyttyä rikkomasta paavi Paavali III:lle antamaansa uskollisuudenvalaa. Vaikka Anna Boleyn ei todellakaan pitänyt Moresta, mikään ei todista hänen ajaneen tämän kuolemantuomiota. On epätodennäköistä, että hän olisi puolustanut tätä, mutta More oli kuitenkin hyväksynyt hänen asemansa kuningattarena Katariina Aragonialaisen sijaan.

Tuho muokkaa

Anna Boleynin palvelija, flaamilainen muusikko Mark Smeaton pidätettiin ja häntä kidutettiin. Smeaton kielsi alun perin olleensa kuningattaren rakastaja, mutta tunnusti sen kidutettuna. Hän antoi kuulustelijoilleen myös toisen hovimiehen, sir Henry Norrysin tai Henry Norrisin nimen, joka oli Anna Boleynin vanha ystävä. Norris pidätettiin vapunpäivänä, mutta häntä ei voitu kiduttaa, koska hän oli aristokraatti. Kaksi päivää myöhemmin pidätettiin sir Francis Weston. Hovimies William Brereton pidätettiin myös aviorikoksesta syytettynä, mutta hän tuntuu olleen syytön ja itse asiassa Thomas Cromwellin vanhan kaunan uhri. Anna Boleynin oma veli pidätettiin myös insestistä ja maanpetoksesta syytettynä: hänellä väitettiin olleen seksuaalinen suhde omien sisartensa kanssa.

2. toukokuuta 1536 Anna Boleyn pidätettiin lounaalla ja vietiin Thamesjokea pitkin Lontoon Toweriin, missä hän murtui hetkeksi ja vaati saada tietää kaikki yksityiskohdat perheensä olinpaikasta ja häntä vastaan esitetyistä syytteistä.

Neljä miestä joutui oikeuteen toukokuun 15. päivänä 1536. Weston, Brereton ja Norris kielsivät julkisesti syyllisyytensä, ja vain kidutettu Smeaton tuki hallitusta myöntämällä olevansa syyllinen. Kaksi päivää myöhemmin Anna ja George Boleyn joutuivat erikseen oikeuteen. Henrikiä ja hänen rakastajattarenaan pidettyä Jane Seymouria epäiltiin laajalti. Anna Boleynia syytettiin aviorikoksesta, insestistä ja maanpetoksesta. Vaikka hän ei ollut millään muotoa suosittu kansan keskuudessa, hänen oikeudenkäyntinsä oli niin puolueellinen, että jopa kansalaiset vastustivat sitä. Kuningas vaati joka tapauksessa hänen päätään, ja Anna Boleyn tuomittiin kuolemaan.

Teloitus muokkaa

Toukokuun 17. päivänä 1536, jolloin Boleynin oletetut ”rakastajat” teloitettiin julkisesti, Anna Boleynilta riistettiin kuningattaren arvonimi ja hänen tyttärensä Elisabet julistettiin äpäräksi. Seuraavana päivänä Anna Boleyn osallistui viimeistä kertaa messuun ja vannoi julkisesti olevansa syytön. Kun kuningattaren vanginvartija William Kingston kertoi hänelle, että hänelle myönnettäisiin erityinen oikeus tulla teloitetuksi ranskalaisen miekkaekspertin käden kautta, hän nauroi. Kingston oli ihmeissään siitä, että Anna Boleyn oli niin rauhallinen, ja kirjoitti: ”Hän iloitsi suuresti kuolemassa.”[10]

Anna Boleyn pukeutui tyylikkääseen mustaan pukuun ja kampasi kuuluisan tumman tukkansa toukokuun 19. päivän aamuna 1536. Joukko viranomaisia oli kerääntynyt Towerin pihamaalle seuraamaan hänen teloitustaan. Hän ei myöntänyt syyllisyyttään syytöksiin mutta vältti diplomaattisesti hyökkäämästä kuningasta vastaan, jotta tämä ei vainoaisi hänen sukulaisiaan. Sitten hän polvistui, ja hänen hovinaisensa sitoi hänen silmänsä. Pyöveli katkaisi hänen kaulansa nopealla miekaniskulla. Silminnäkijät väittivät, että kun hänen päätään näytettiin, silmät olivat auki ja hän näytti yrittävän puhua. Anna Boleyn haudattiin myöhemmin samana päivänä läheiseen St Peter ad Vinculan kappeliin.[1]

Anna Boleynin kuolinpäivänä yksi Thomas Cranmerin oppilaista palasi Italiasta ja löysi Cranmerin puutarhastaan tietämättä mitään sen hetkisestä tilanteesta. Kun oppilas lähestyi Cranmeria ja tiedusteli, mikä oli vialla, Cranmer purskahti itkuun: ”Hänestä, joka oli kuningatar maan päällä, tulee tänään taivaan kuningatar.”[11]

Vuonna 1542 kun Anna Boleynin veljen leski, Rochfordin varakreivitär Jane Boleyn teloitettiin hänen osallisuutensa vuoksi kuningatar Katariina Howardin avioliiton ulkopuolisissa hairahduksissa, Jane Boleyn tunnusti syyttäneensä väärin perustein aviomiestään insestistä Anna Boleynin kanssa.

Maine kuoleman jälkeen muokkaa

Henrik VIII:n käytös heti Anna Boleynin kuoleman jälkeen oli niin riemukasta, että se järkytti jopa Espanjan suurlähettilästä Chapuysia, joka huomautti, että kuningas tuntui kantavan häpeänsä varsin mielellään.

Mielipiteitä Anna Boleynin henkilöstä julkaistiin tosiasioina pian hänen kuolemansa jälkeen ja jälleen hänen tyttärensä kuoleman jälkeen. Katoliset esittivät Anna Boleynin ilkeänä ja manipuloivana noitana, mikä on yhä tunnetuin legenda Anna Boleynin elämästä. Protestanttisen legendan mukaan Anna Boleyn oli pyhimys. Nykyajan historioitsijoiden täytyy tehdä johtopäätöksiä Anna Boleynin todellisesta luonteesta näiden vihan ja ylistyssanojen vääristämien kuvausten perusteella.

Nicholas Sanders oli Englannin katolinen pappi, joka vastusti Englannin kirkkoa ja Elisabetia, ja hän esitti Anna Boleynista lukuisia väitteitä, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1585 nimellä De origine et progressu schismatis Anglicani (”Englantilaisen skisman synty ja elämä”). On syytä huomauttaa, ettei Sanders koskaan tavannut Anna Boleynia tai edes nähnyt tätä tämän elinaikana.

Sanders väitti ensimmäisenä, että Anna Boleyn oli epämuodostunut, ja antoi hänelle noidan piirteitä. Hän väitti muun muassa, että Anna Boleyn oli nymfomaani, jolla oli lukuisia rakastajia, ja että tällä oli ulkoneva hammas ja kuusi sormea toisessa kädessään. Kaikki nuo piirteet yhdistettiin perinteisesti noitiin. Ei ole olemassa mitään aikalaiskuvausta, joka tukisi syytteitä, vaikka niihin viitataan vieläkin monissa oppikirjoissa.

Protestanttinen John Foxe taas julisti Anna Boleynin olleen pyhimys. Hän sanoi useaan otteeseen, että Englannin kirkkoa ei olisi olemassa ilman kuningatar Annaa, joka oli ”luonteeltaan, sivistykseltään ja hurskaudeltaan kaikkein kaunein”.

Vuoden 1613 näytelmällään Henrik VIII William Shakespeare pani alkuun tradition, jonka mukaan Anna Boleyn esitettiin romanttisena hahmona. Näytelmässä kuvataan pääasiassa kuninkaan avioeroa Katariina Aragonialaisesta, ja vaikka Anna Boleynin osa on pieni, hänen suuhunsa on pantu monet näytelmän muistettavimmat repliikit. Häntä ylistetään myös kruunajaiskohtauksessa, jossa yksi katsojista sanoo hänen olevan poikkeuksellisen kaunis ja hurskas nainen. Koska näytelmässä halutaan välttää Henrik VIII:n mustamaalaamista Anna Boleynin kustannuksella, näytelmä päättyy heidän tyttärensä ristiäisiin ja välttyy siten käsittelemästä kiistanlaista Boleynin teloitusta.

Donizettin ooppera Anna Bolena esitettiin ensi kertaa Milanossa vuonna 1830, missä se saavutti suuren suosion. Ooppera esitettiin jälleen 1900-luvulla, jolloin pääosaa esitti oopperalaulajatar Maria Callas. Oopperasta tuli yksi hänen suurimmista menestyksistään.

Anna Boleynin elämä on ollut lukuisien elämäkertojen, romaanien, elokuvien, näytelmien ja oopperoiden aihe.

Myötämielisin elämäkerta on professori Eric W. Ivesin kirjoittama elämäkerta The Life and Death of Anne Boleyn vuodelta 1986 (uusintapainos 2004). Professori R. M. Warnicken kirja The Rise and Fall of Anne Boleyn tarjoaa myös myönteisen tulkinnan Anna Boleynin ”energisyydestä ja eloisuudesta”. Feministinen historioitsija Karen Lindsey uskoo kirjassaan Divorced, Beheaded, Survived Anna Boleynin tarinan olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista feminismin vertauskuvista ja sanoo, että perinteinen käsitys Anna Boleynista moraalittomana kodinrikkojana ja kiipijänä ”on hyvää melodraamaa mutta vailla todisteita”. Äskettäin englantilainen kirjailija Joanna Denny on julkaissut kirjan Anne Boleyn: A Life of England’s Tragic Queen, jossa hän tulkitsee myönteisesti Anna Boleynin roolia Englannin uskonpuhdistuksessa.

Tarina Anna Boleynin ennenaikaisesta kuolemasta inspiroi englantilaisen musiikkiklassikon ”With Her Head Tucked Underneath Her Arm”, jonka Bert Lee ja R. P. Weston kirjoittivat vuonna 1934. Koominen laulu kertoo Anne Boleynin haamun yrityksistä pilata kuningas Henrikin huvit. Anna Boleynin ja Henrik VIII:n tarina oli aiheena myös Oscar-palkitussa elokuvassa Anne of the Thousand Days (1969), jonka pääosissa näyttelivät Richard Burton ja Genevieve Bujold.

Muotokuvat muokkaa

Vielä nykyäänkin kiistellään jonkin verran siitä, mikä on oikea Anna Boleynia esittävä muotokuva. Hänen ollessaan kuningatar hänestä maalattiin kokovartalomuotokuva, mutta se katosi seuraavien vuosisatojen kuluessa. Hänen tyttärensä kuningatar Elisabet I:n hallituskautena taulusta tehtiin useita kopioita, joissa kaikissa hänellä on samanlainen musta puku ja helmikaulanauha, mutta ihon ja hiusten väritys vaihtelee. Kuningatar Elisabetilla oli medaljonki, jossa oli hänen äitinsä kuva.

Tallella on myös kaksi saksalainen Hans Holbeinin muotokuvaa. Ensimmäinen niistä on maalattu joskus vuoden 1530 tienoilla, mutta se kirjattiin Anna Boleynin muotokuvaksi vasta vuonna 1649 yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen, joten useimmat historioitsijat eivät pidä sitä aitona. Toinen Holbeinin luonnos kirjattiin Anna Boleynin muotokuvaksi Edvard VI:n hallituskaudella, mutta muotokuvien merkinnässä tehtiin joitakin virheitä. Lisäksi kuvan esittämän naisen fyysiset piirteet eivät juuri muistuta Anna Boleynia. Todisteet osoittavat, että muotokuva saattaa esittää jotakuta Wyattin perheen naista. Kuvan naisella on kauniit piirteet, turkisreunusteinen puku ja puuvillamyssy.

Flaamilaisen taiteilijan Lucas Horenboutin miniatyyrin tunnistettiin esittävän Anna Boleynia 1980-luvulla, sillä naisen riipus esittää valkoista haukkaa, josta tuli Anna Boleynin symboli vuonna 1533. Valkoinen haukka oli kuitenkin myös Anna Boleynin irlantilaisen perheen tunnus, joten muotokuva voi esittää ketä tahansa hänen naispuolista sukulaistaan. Riipuksen haukan siivet ovat lisäksi alaspäin, kun taas Boleynin suvun haukan siivet osoittivat yleensä ylös. Oikeastaan kuva on liian pieni, jotta riipusta voisi edes tunnistaa haukaksi.

Nidd Hallissa Englannissa riippuu maalaus, joka on oletettavasti maalattu Anna Boleynin elämän loppupuolella. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että maalaus on tehty 1560-luvulla ja että sen omistajat käyttivät maalausta osoittaakseen kiintymystään Anna Boleynin tytärtä Elisabetia kohtaan. Myöhempinä vuosisatoina tehtiin satoja muotokuvia tyydyttämään yleisön uteliaisuutta Anna Boleynia kohtaan. Myöhempien aikojen muotokuvat esittävät hänet usein vääränlaisissa vaatteissa tai hänen kuolemansa hetkellä.

Armahdus nykyaikana muokkaa

1. huhtikuuta 2005 komentaja George Melville-Jackson lähestyi Britannian sisäministeri Charles Clarkea anoakseen armahdusta Anna Boleynille. Vaikka Anna Boleyn oli kuollut kauan sitten, Melville-Jackson esitti, ettei Anna Boleyn ollut koskaan ansainnut rikollisen leimaa. Mikäli kuningatarta ei voitaisi julistaa syyttömäksi, hän pyysi ainakin, että tämä armahdettaisiin. Hän anoi myös sitä, että Anna Boleynin maalliset jäännökset siirrettäisiin tämän lepopaikasta Lontoon Towerista Westminster Abbeyyn, minne Elisabet I oli haudattu. Pyyntö torjuttiin myöhemmin, koska tapaus oli niin vanha ja niin paljon alkuperäistä todistusaineistoa oli tuhottu, ettei hallitus pystynyt todistamaan Anna Boleynin viattomuutta.

Lähteet muokkaa

  • Eric W. Ives (1986): Anne Boleyn.
  • E. W. Ives (2004): The Life and Death of Anne Boleyn.
  • Alison Weir (1991): The Six Wives of Henry VIII.
  • tudorhistory.org: Anna Boleyn

Viitteet muokkaa

  1. a b c Anne Boleyn Historic Royal Palaces. Viitattu 12.7.2022. (englanniksi)
  2. Vuotta Anna Boleynin syntymävuodeksi esitti ensimmäiseksi hänen tyttärensä aikana toiminut historioitsija William Camden, ja sitä pidettiin todennäköisempänä vuoteen 1981, jolloin taidehistorioitsija Hugh Paget päätyi aikaisempaan päivämäärään. Lisätietoa saa muun muassa seuraavista elämäkerroista: Eric Ives päätyy Boleyn-elämäkerrassaan vuosiin 1500 tai 1501 ja Retha Warnicke vuoteen 1507. Lisäksi Alison Weir perustelee aikalaismerkintöihin vedoten, että Anna Boleyn olisi syntynyt vuonna 1500 tai 1501.
  3. Ives, s. 18–20.
  4. Weir, s. 146
  5. Ives s. 16–17
  6. Weir, s. 151.
  7. Weir, s. 157.
  8. Weir, s. 240–241.
  9. Weir, s. 304.
  10. Weir, s. 333.
  11. Esim. Weir, s. 335.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Marie-Louise Bruce (1972): Anne Boleyn.
  • Hester W. Chapman (1974): The Challenge of Anne Boleyn.
  • Carolly Erickson (1984): Mistress Anne.
  • R.M. Warnicke (1989): The Rise and Fall of Anne Boleyn: Family politics at the court of Henry VIII.
  • Antonia Fraser (1992): The Wives of Henry VIII.
  • David Loades (1994): The Politics of Marriage.
  • Karen Lindsey (1995): Divorced Beheaded Survived: A Feminist Reinterpretation of the Wives of Henry VII.
  • Caroline Meyer (2002): Doomed Queen Anne.
  • David Starkey (2003): Six Wives: The Queens of Henry VIII.
  • Joanna Denny (2004): Anne Boleyn: A new life of England's tragic queen.

Aiheesta muualla muokkaa

  Edeltäjä:
Katariina Aragonialainen
Henrik VIII:n vaimot
25. tammikuuta 1533
19. toukokuuta 1536
Seuraaja:
Jane Seymour