Inkvisitio

katolisen kirkon instituutio, jonka tehtävänä oli toimia harhaoppisuutta vastaan

Inkvisitio oli katolisen kirkon laitos, joka toimi sen määrittelemää harhaoppisuutta vastaan.[1] Inkvisitio omana instituutionaan syntyi ensimmäiseksi Espanjassa vasta 1480-luvulla ja pian sen jälkeen 1500-luvun alussa Italiassa ja Portugalissa. Yksittäisiä paavillisia inkvisiittoreita eli harhaoppien tutkijoita toimi kyllä jo keskiajalla, kuten 1200-luvulla tutkittaessa Etelä-Ranskan kataareja. Inkvisition tutkinnassa oli usein kuitenkin kyse myös hyvin arkipäiväisistä asioista kuten pappien siveyteen tai viranhoidon väärinkäytöksiin liittyvistä asioista.[2]

Jan Hus poltetaan roviolla, kuva käsikirjoituksessa vuodelta 1485.

Inkvisition syntyMuokkaa

 
Pedro Berruguete, Pyhä Dominicus johtaa autodafeeta, 1475.

Kun kristinusko nousi valtionuskonnoksi, harhaoppiset pakotettiin karkotuksen uhalla oikeaan uskontoon. Kirkkoisä Augustinus opetti, että kirkko voi pakottaa harhaoppiset kirkon jäseniksi.[3]

Keskiajalla kehittyi pysyvä järjestelmä harhaoppeja vastaan. Inkvisitio oli vastaus voimistuvaan kataariharhaoppiin (albigenssit) Etelä-Ranskassa.[4]

Paavi Gregorius IX loi 1231 paavillisen inkvisitiolaitoksen. Inkvisitio saattoi kiduttaa harhaoppisuudesta epäiltyjä. Kidutuksessa voitiin käyttää muun muassa niin sanottua strappadoa[1]. Virallisesti lasten ja vanhusten kidutus oli kiellettyä, mutta kieltoa ei aina noudatettu[5]. Verenvuodatus tai kuulustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla[1]. Tällä tavalla kirkko tavallaan välttyi kantamasta vastuuta tapahtumasta[5]. Inkvisition oikeuskäytännössä syytetyllä oli vain vähäiset mahdollisuudet puolustautua. Tavallisesti tuomari ja syyttäjä olivat sama henkilö.[3]

Espanjan ja Portugalin valloitusten myötä inkvisitio vietiin myös Amerikan mantereelle[3].

Espanjan inkvisitio uudella ajallaMuokkaa

 
Gerald Brandstötter, Valdolaisten polttamisen muistomerkki, 1997.

Espanjassa inkvisition toiminta oli tehokkainta[5]. Tunnetuin inkvisiittori oli dominikaanipriori Tomás de Torquemada[4], joka oli suurinkvisiittorina 1483–1498. Espanjan inkvisition huono maine on kuitenkin suurelta osin protestanttien ja muiden Espanjan-vastaisten tahojen propagandan synnyttämä. Englanti oli 1500-luvulla sodassa Espanjaa vastaan ja protestantit taas ärsyyntyivät, kun liike ei saanut kannatusta Espanjassa. Propagandan yhtenä keinona olivat tuulesta temmatut tarinat. Esimerkiksi vuonna 1564 julkaistu Reginaldus Montanuksen teos Espanjan Pyhän Inkvisition erilaisten salaisten käytäntöjen paljastus levisi laajasti erikielisinä käännöksinä ympäri Eurooppaa, vaikka sen tiedot olivat kyseenalaisia.[6]

Torquemadan kautta lukuun ottamatta inkvisitio toimi sääntöjensä mukaisesti. Säännöt sallivat ainoastaan sellaisen kidutuksen, joka kesti alle viisitoista minuuttia ja joka ei jättänyt kuulusteltavalle näkyviä haittoja. Raajoja ei saanut vahingoittaa eikä verta vuodattaa. Kaiken kaikkiaan kuulustelijat käyttivät kidutusta vain äärimmäisen harvoin (noin 2 prosentissa tapauksista), koska sitä ei pidetty tehokkaana keinona saada selville kuulusteltavien todellisia motiiveja. Arvioidaan, että yli kahdensadan vuoden aikana inkvisitio surmasi enintään 2 800 ihmistä, joista 1 500 Torquemadan lyhyellä kaudella.[6]

Rooman inkvisitioMuokkaa

Paavi Paavali III perusti 1542 vakituisen elimen, jonka tarkoitus oli puolustaa uskon eheyttä ja tutkia ja kieltää virheelliset opinkappaleet. Tämä elin, Sacrae Congregationis Sancti Officii, ryhtyi paikallisten inkvisitioiden valvojaksi.[3]

Galileo Galilei perui Nikolaus Kopernikukselta omaksumansa väitteen Maan kiertämisestä Auringon ympäri 22. kesäkuuta 1633, inkvisition kuulustelun jälkeen[7]. Galilei sai ankarat nuhteet. Tuomio sisälsi määräykset, ettei aurinkoa saanut sanoa tähdeksi ja että auringon kiertäminen oli esitettävä oletuksena eikä tosiasiana. Galilei teki muutokset ja kirja poistettiin indeksistä. Uusittua painosta ei julkaistu, koska yksikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan sitä.[7]

NykyisinMuokkaa

Italialainen Pierluigi Canovi on sanonut ennallistaneensa arkistotyön tuloksena pari sataa erilaista inkvisition käyttämää kidutuskojetta. Hänen inkvisitionäyttelynsä kiersi 2000-luvulla useissa Euroopan maissa.[5] Jaakko Tahkokallion mukaan erilaiset kauhukabinetti-näyttelyt ja kidutusvälinekokoelmat ovat 1800-luvulla syntynyt ilmiö. Niiden tarkoitus oli kiehtoa ja useat niiden esimerkiksi "keskiaikaisiksi" väitetyistä esineistä ovat uudella ajalla tehtyjä kuvitelmia aiemmista laitteista. Aidot 1500-1700-luvun inkvisition käyttämät esineet ovat yleensä melko "tylsiä" laitteita kuten peukaloruuveja tai kahleita. Ihmistä venyttäviä piinapenkkejä kyllä käytettiin, samoin esimerkiksi uhrin riiputtamista ja vesikidutusta, jolla saatiin aikaan tukehtumisen tunne.[8]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Inkvisitio – mainettaan parempi Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa. Viitattu 10.12.2010.
  2. Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019, 201-202.
  3. a b c d Suomalainen tietosanakirja 3, hil–kanan. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0.
  4. a b Spectrum-tietosanakirja. 4, Hob–Kak. Helsinki: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07243-5.
  5. a b c d Keskiaikaiset kidutuskoneet esillä Pietarin inkvisitionäyttelyssä 14.7.2006. MTV3. Viitattu 10.12.2010.
  6. a b Olli-Pekka Vainio. Järkyttävä totuus inkvisitiosta. Areiopagi 2014. Viitattu 11.11.2015.
  7. a b Gerhard Prause: ”Galilei ei ollut tieteen marttyyri”, Historian harhaluuloja ja totena esitettyjä taruja. (Niemand hat Kolumbus ausgelacht: Populäre Irrtümer der Geschichte richtiggestellt, 1969.) Suomentanut Antti Nuuttila. Porvoo Helsinki: WSOY, 1969.
  8. Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019, 180-183.

Aiheesta muuallaMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Carl Ginzburg: Juusto ja madot: 1500-luvun myllärin maailmankuva. (Il formaggio e i vermi: Il cosmo di un mugnaio del ’500, 1976.) Suomentanut Aulikki Vuola. Esipuhe: Matti Peltonen. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-025-1.