Muinaisruotsi
Muinaisruotsi (nykyruots. fornsvenska) on nimi kahdelle ruotsin kielen muodolle, joita puhuttiin keskiajalla: varhainen muinaisruotsi (klassisk fornsvenska), jota puhuttiin vuosina 1225–1375, ja myöhäinen muinaisruotsi (yngre fornsvenska), jota puhuttiin vuosina 1375–1526.[1]
| Muinaisruotsi | |
|---|---|
| Tiedot | |
| Alue | Ruotsi, Suomi, Viro, Ahvenanmaa |
| Kirjaimisto | latinalainen, riimukirjoitus |
| Kielitieteellinen luokitus | |
| Kielikunta | Indoeurooppalaiset kielet |
| Kieliryhmä |
germaaniset kielet skandinaaviset kielet |
| Kielikoodit | |
| ISO 639-1 | – |
Muinaisruotsi kehittyi itäisestä muinaisnorjasta. Ruotsin ja tanskan kielten aikaisimmat muodot, joita puhuttiin vuosina 800–1100, olivat muinaisnorjan murteita, joita kutsuttiin riimuruotsiksi ja riimutanskaksi, koska niitä kirjoitettiin silloin vain riimuilla. Murteiden väliset erot olivat kuitenkin pieniä, ja ne alkoivat kunnolla erkaantua 1100-luvulla. Muinaisruotsi ja muinaistanska syntyivät 1200-luvulla. Ei ole varmuutta siitä, milloin muinaisgutniska ja älvdalska alkoivat erkaantua ruotsista, mutta muinaisgutniska erkaantui kauan ennen muinaistanskaa. Suomenruotsin murteet juontavat juurensa muinaisruotsiin, joka levisi Suomeen keskisestä Ruotsista 1100-luvulta alkaen[2].
Varhainen muinaisruotsi oli merkittävästi erilainen nykyruotsiin verrattuna siten, että siinä oli monimutkaisempi sijamuotorakenne eikä se ollut vielä läpikäynyt sukurakenteen supistumista, joten siinä oli kolme sukua. Substantiiveja, adjektiiveja, pronomineja ja joitain numeraaleja taivutettiin neljässä sijassa: nominatiivissa, genetiivissä, datiivissa ja akkusatiivissa. Kieli muistutti siis monin paikoin nykysaksaa ja -islantia.
Muinaisruotsin piirteitä suomenruotsissa muokkaa
Muinaisruotsin diftongeista monet ovat säilyneet suomenruotsissa: stein ’sten; kivi’, höi ’hö; heinä’, bröut ’bröt; mursi, raivasi’. Monissa suomenruotsin murteissa g, k, sk ääntyvät niin sanotusti kovina etisen vokaalin edellä, kuten sanoissa gära tai göra ’göra; tehdä’, kärrå ’kärra; kärryt’, skära ’leikata’. Toisinaan taas sanat äännetään kuten djära, tjärrå, stjära tai kirjakielen mukaisesti pehmennettyinä.[2]
Muinaisruotsin tavukesto on säilynyt useissa suomenruotsalaisissa murteissa. Esimerkiksi sanoissa fara ’mennä, lähteä’ ja viku tai viko ’vecka; viikko’ ensimmäinen vokaali ääntyy lyhyenä. Sanoissa drööm ’dröm; unelma’ ja toom ’tom; tyhjä’ vokaali on puolestaan pitkä ja sanoissa blåått ’blått; sininen’ ja föödd ’född; syntynyt’ pitkinä ääntyvät sekä vokaalit että jälkimmäiset konsonantit.[2] Pohjanmaan ruotsin murteet ovat myös säilyttäneet vanhan kolmisukujärjestelmän.[3]
Monet tutkijat uskovat, että suomenruotsin Närpiön murre muistuttaa eniten muinaisruotsia, mutta murretutkija Peter Slotten mielestä Kruunupyyn murre on vielä vanhakantaisempi.[3]
Muinaisruotsin hajaantuminen Suomessa alkoi viimeistään keskiajan lopulla, ilmeisesti pitäjien muodostumisen myötä.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ Fortescue, Michael D.: Historical linguistics 2003: selected papers from the 16th International Conference on Historical Linguistics, Copenhagen, 11–15 August 2003, s. 258. John Benjamins Publishing Company 2005. Google Books. (englanniksi)
- ↑ a b c Suomenruotsin murteet Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 15.12.2023.
- ↑ a b c Sata ruotsin murretta Suomessa Katternö Digital. Viitattu 15.12.2023.