Wikipedia

Riimukirjoitus

vanha germaaninen kirjoitusjärjestelmä
Tämä artikkeli käsittelee germaanisia riimukirjaimia. Unkarilaisten ja turkkilaissukuisten kansojen käyttämistä muinaisaakkostoista, katso Unkarilaiset riimut.

Riimukirjaimet olivat erityisesti germaanisten kansojen keskuudessa esiintynyt kirjoitusjärjestelmä, jota käyttivät muinaiset gootit, muinaissaksilaiset, friisit, alamannit ja muinaisenglantilaiset sekä skandinaavit. Riimuja käytettiin myös Suomessa, viimeistään keskiajalta alkaen[1]. Riimuja on käytetty aivan arkiseen viestimiseen sekä taikuuteen, toisaalta myös ajanlaskuun kalentereina[2][1]. Riimukirjoitus on Skandinavian vanhin kirjoitusjärjestelmä.[3]

Rökin kivi 800-luvulta.

Tunnetuimmat riimukirjoitukset ovat löytyneet riimukivistä, mutta se mitä luultavimmin johtuu siitä, että muut kirjoitusalustat kuten puu ovat jo tuhoutuneet[2][1]. Riimukiviä on tavallisesti pystytetty jonkun henkilön tai jonkin rakennuksen muistoksi[2]. Riimua tarkoittava sana runa merkitsi salaisuutta ja kuiskausta; siksi monen riimukiven teksti alkaa kehotuksella Tyd runorna ’Tulkitse riimut’[1]. Kuitenkin Bergenistä ja muualtakin Skandinaviasta on löydetty lyhyitä kovin arkisia riimutekstinpätkiä, mikä viittaa riimujen ymmärtämistaidon olleen ainakin joskus paikoittain melko yleistä[1].

800-luvulta tehtyjä riimukirjoituslöytöjä on vähän.[4] Eniten riimukirjoitusta käytettiin Skandinavian alueella noin vuosina 900–1100, viikinkiretkien aikaan, mutta riimukirjoituksia laadittiin ennen viikinkejä ja vielä paljon myöhemminkin[2][1]. Riimut tunnettiin paitsi Skandinaviassa myös koko germaanisella kielialueella.[1] Kuitenkin skandinaavisten kielten lisäksi riimuilla kirjoitettiin myös latinaa.[5] Laajimmin ja pisimpään niitä käytettiin Pohjolassa ja etenkin Ruotsissa, jossa sijaitsee noin 4 000 säilyneistä tunnetuista 6 000 riimutekstistä. Tällä tarkoitetaan kaikkia muinaisia riimutekstejä kuten luihin ja puuhun kaiverrettuja riimuja, ei vain riimukiviä.[1] Ruotsissa etenkin Mälaren-järven ympäristössä käytettiin runsaasti riimuja. Riimukirjoitusta on säilynyt eniten toisaalta 1000-luvun ensimmäisen vuosisadan ruotsalaisissa riimukivissä, toisaalta norjalaisilla puupalikoilla, joita on kaivettu esiin 1100–1300-luvun maakerroksista.[6] Vuonna 1825 löydettiin viikinkimiekka, jossa on riimukirjoitusta ja koristelua, muun muassa hakaristi.[4]

Riimukirjaimistoja oli erilaisia[2]. Riimujen ulkoasu vaihteli paljon paikan, ajankohdan, materiaalin ja kaivertajan mukaan[2]. Tunnetuimmat riimukirjoitusjärjestelmät ovat vanhempi ja nuorempi futhark -kirjoitus[2]. Vanhassa futharkissa oli 24 merkkiä.[5] Manner-Euroopan germaanisella kansalla, gooteilla, oli käytössä 24 merkkiä[1]. Anglosakseilla merkkejä oli 30. Heidän riimuistaan käytetään nimitystä futhorc[1]. Pohjolassa käyttöön tuli viikinkiajalla lyhyempi 16 merkin riimukirjaimisto, josta oli tanskalainen ja ruotsalais-norjalainen versio[1]. Käytännössä eri riimutyypit saattoivat esiintyä sekaisin. Lisäksi riimujen ulkoasussa, kuten suunnassa, pyöreydessä, koossa ynnä muissa ominaisuuksissa esiintyi suurta vaihtelua[1]. Puukapuloihin kaiverretuissa viesteissä riimujärjestelmää yksinkertaistettiin 16-merkkisestä järjestelmästä.[3]

Riimukirjainten vanhimmat muodot latinalaisine vastineineen olivat seuraavat:

Vanhimmat riimut ja niiden vastineet latinalaisessa kirjaimistossa.

Esikuvistaan poiketen kaikki riimut olivat kuitenkin suoraviivaisia eikä niissä ollut kaarevia muotoja. Suoria viivoja oli helpompi veistää puuhun tai hakata kiveen. Lisäksi riimukirjaimilla on kokonaan oma, sekä latinalaisesta että kreikkalaisesta aakkostosta täysin poikkeava, aakkosjärjestyksensä. Sen mukaisesti viikinkien käyttämä nimitys riimuille oli futhark, joka muodostuu kuudesta ensimmäisestä riimuaakkosesta f-u-þ-a-r-k[1]. Myös muut riimuja käyttäneet germaanikansat tunsivat saman merkkijärjestyksen[1].

Historia muokkaa

Alkuperä muokkaa

Riimukirjoitusten alkuperästä on monenlaisia keskenään ristiriitaisiakin teorioita, eikä kaikkien riimukirjoitusten merkityksiä ole pystytty ehdottoman varmasti selvittämään. Riimuja on paikoin käytetty myös rinnan latinalaisten kirjainten kanssa.[2]

Suosituimman teorian mukaan[7] riimukirjoitus syntyi sen jälkeen, kun germaaniset heimot, muun muassa skandinaavit, olivat olleet tekemisissä roomalaisten kanssa. Rooman vaikutus heijastui niin kulttuuriin, tapoihin kuin kieleenkin. Riimukirjoitus on saanut innoituksensa roomalaisista aakkosista ja on tavallaan niiden pohjoismainen versio. Riimukirjoituksen ikä on askarruttanut tutkijoita. Germaanisten heimojen ja roomalaisten on arveltu olleen yhteydessä toisiinsa joskus ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Tähän suuntaan viittaisivat myös tähän asti vanhimmat riimukirjoitukset. Kuitenkin vuonna 2021 löydetty Svingerudin kivi saattaa olla kuitenkin näitä jopa yli sata vuotta vanhempi. Löytö saattaakin muuttaa käsitystä riimukirjoituksen synnystä ja kehityksestä. Yhteys Roomaan saattaisi olla peräisin jo ensimmäisten keisarien, Augustuksen tai hänen välittömien seuraajiensa ajalta.[8]

Toisen teorian mukaan niiden pohjana ovat olleet pohjoisitalialaiset kirjainmerkit joihin on yhdistetty barbaarikansojen vanhoja taikamerkkejä.[7] Järjestykseltään riimuaakkosto kuitenkin poikkeaa Välimeren alueen aakkostoista.[5] Erään teorian mukaan riimut ovat syntyneet yhden ainoan ihmisen työn tuloksena, jolla olisi ollut tietoa Välimeren pohjoislaidalla käytetyistä kirjainjärjestelmistä ja vapaata aikaa kehittää kokonaan uusi kirjaimisto. Teorian mukaan riimujen kehittäjä asui noin 100–200 vuotta ennen ajanlaskun alkua jossakin Alppien rinteillä tai niiden eteläpuolella ja kuului johonkin germaaniseen barbaarikansaan. Sieltä niiden käyttö levisi ensimmäisinä vuosisatoina Alppien pohjoispuolelle, josta se kulkeutui Saksan alueiden kautta pohjoiseen Eurooppaan asti.[7] Ne levisivät kaupankäynnin ja liikkuvien heimojen mukana kohti pohjoista[6]. Vanhimmat tunnetut riimukirjoitukset ovat peräisin toiselta vuosisadalta ajanlaskun alun jälkeen. Riimukirjoitus säilyi suunnilleen samanlaisena aina 600-luvulle saakka[7].

Vanhimmat riimukirjoitukset muokkaa

Maailman vanhin riimukivi on löydetty Norjasta vuonna 2021.[9] Se on samalla vanhin ajoitettu riimukirjoitus.[8] Kivessä oleva teksti lienee kirjoitettu ennen vuotta 250, mahdollisesti jo vuonna 1 jaa. Kiveä kutsutaan Svingerudin kiveksi löytöpaikkansa mukaan. Kiven ikä arvioitiin radiohiiliajoituksella, koska riimukivi löytyi haudasta, jossa oli luita ja puuhiiltä. Kiven merkinnöistä erottuu yksi sana "idiberug". Tutkijat eivät tiedä, mitä sana tarkalleen tarkoittaa. Kyseessä voi esimerkiksi olla haudassa olleen henkilön nimi. Ennen löydön tekemistä ja tutkimista arveltiin, että ensimmäiset riimukivet kirjoitettiin joskus vuosien 300–400 paikkeilla.[9] Kivi on hiekkakiveä. Riimukivi on lähes neliön muotoinen, sivuiltaan noin 30 senttimetrin kokoinen. Luun jäänteistä otettujen radiohiilinäytteiden mukaan hauta, josta kivi löytyi on vuosien 25 ja 250 väliseltä ajalta. Yhden näytteen mukaan hauta on viimeistään vuodelta 120.[8]

Svingerudin kiven etupinta on tasainen, ja se on lähes täynnä riimikirjoitusta. Kirjoitusmerkkejä on myös kiven kapeammalla sivupinnalla. Tutkijat ovat arvelleet, että Svingerudin kivi on saattanut olla haudan paikan merkki tai muistokivi. Kivi oli aseteltu hautaan tekstipuoli alaspäin. Poikkeuksellista kivessä on sen sisältämän tekstin määrä. Kivi on nimittäin raaputettu lähes täyteen merkkejä, eikä kaikista synny järkeviä sanoja. Tutkijat kuvailevatkin tekstejä raapustuksiksi. Kuitenkin sana idiberug voisi olla taivutusmuoto Idibera-nimisesta naisesta. Se saattaa myös viitata Idiberung-nimiseen sukuun. Myös muut selitykset ovat mahdollisia.[8]

Ruotsin varhaisimpana riimutekstinä pidetään Mosista Gotlannista löydettyä keihäänkärkeä, joka on ajoitettu noin vuoteen 200 ja jonka kärkeen on riimuin kaiverrettu arvoituksellinen sana gaois. Muita tunnettuja varhaisia riimukirjoituksia on kaiverrettu Tanskan Gallehusista löytyneeseen kultaiseen Gallehushornet-torveen, joka on 400-luvulta ja joka on säilynyt vain kopiona, samoin kuin Möjbron kiveen (Möjbrostenen), joka pystytettiin Hagbyn pitäjään Uplantiin noin vuonna 500. Vanhemmalla futharkilla kirjoitettuja riimutekstejä on säilynyt paljon vähemmän kuin nuoremmalla futharkilla kirjoitettuja, sillä tunnetusta 6 000 riimukirjoituksesta vain 250 on kirjoitettu alkuperäisillä riimuilla. Näistä kirjoituksista 40 on löydetty Ruotsista.[1]

Vanhemmalla futharkilla kaiverrettuja kirjoituksia on löydetty noin 200 kappaletta eri puolilta Eurooppaa, ja löytöjen suurin keskittymä on Tanskassa. Useimmat niistä on kaiverrettu esineisiin, kuten aseisiin, koruihin ja rahoihin.[5]

Kirjoitusjärjestelmä jakautuu muokkaa

Riimuaakkosto kehittyi vanhemman futharkin kauden jälkeen kahteen eri suuntaan. Englannissa ja Friisinmaalla riimuaakkostoon lisättiin merkkejä edustamaan uusia äänteitä. Tätä 28–31 kirjaimen anglosaksista futhorcia käytettiin Englannissa noin 600–800-luvuilla, mutta se väistyi latinalaisten aakkosten yleistyessä.[5]

Nuorempi futhark muokkaa

Riimukirjoitus katosi kristinuskon myötä Manner-Euroopasta ja Britanniasta 700-luvun loppuun mennessä.

Nuorempi futhark korvasi alkuperäisen riimumerkistön 800-luvulla. Muutos tapahtui, koska pohjoismainen kantakieli kohtasi 700–800-luvuilla muutoksia, joihin kansainvaelluksetkin vaikuttivat. Koska nuorempi riimurivi koostui 16 merkistä ja oli siten aikaisempaa lyhyempi, usealle merkille piti antaa useampi kuin yksi äännearvo. Kun vanhemman futharkin merkit olivat vastanneet pääasiassa kukin yhtä äännettä, nyt eräät merkit voitiin ääntää jopa viidellä eri tavalla käyttöyhteydestä riippuen. Nuoremmassa futharkissa oli esimerkiksi kaksi eri merkkiä vokaalille a ja konsonantille r.[1] 1100-luvulla tulivat käyttöön niin sanotut pisteelliset riimut, joissa pisteen avulla erotettiin nuoremmassa futharkissa samalla merkillä kirjoitettuja äänteitä.[5] Esimerkiksi pisteettömällä riimulla ᛐ merkittiin T-kirjainta ja pisteellisellä riimulla ᛑ D-kirjainta.[5]

Nuorempi futhark tunnetaan kahtena pääasiallisena muotona: tanskalaisena ja ruotsalais-norjalaisena riimurivinä. Molempia muotoja käytettiin niiden viittaaman kielialueen ulkopuolellakin, mutta tanskalaiset riimut olivat futharkin vallitseva muoto Tanskassa ja ruotsalais-norjalaiset riimut yleisimpiä Ruotsissa ja Norjassa. Tanskalaisia riimuja nimitetään normaaliriimuiksi (normalrunor), ruotsalais-norjalaisia lyhytoksaisiksi riimuiksi (kortkvistrunor). Riimuihin voitiin lukemisen helpottamiseksi lisätä niin kutsuttuja lävistettyjä riimuja (stungna runor), joiden äännearvot olivat eriytyneemmät.[1]

Merkkijärjestelmän vaihdos ei merkinnyt kielen muuttumista, vaan vuosien 800 ja 1225 välillä puhuttu riimuruotsi oli lähellä klassista muinaisruotsia, ja raja näiden kahden kielijakson välillä onkin melko keinotekoinen. Pohjoismaisesta kantakielestä eroamisen jälkeen ruotsin kieli onkin historiansa aikana muuttunut rakenteellisesti eniten 1300- ja 1400-lukujen taitteessa.[1]

Välimerkit muokkaa

Riimujen kaivertajat saattoivat käyttää välimerkkejä erottamaan sanoja toisistaan. Joskus välimerkkejä ei käytetty laisinkaan, joskus niitä kaiverrettiin sanojen sisälle.[1] Riimukirjoitusten välimerkit ovat seuraavankaltaisia:

  : +  x  ·  '[1]

Myös välimerkkien ulkoasussa esiintyi vaihtelua, ja erilaisia välimerkkejä voitiin käyttää samassakin tekstissä.[1]

Myöhäisimmät vaiheet muokkaa

Onkin korostettava, että kristinuskon tulo ja latinalaisen aakkoston yleistyminen eivät lopettaneet riimujen käyttöä, vaan molempia kirjoitusjärjestelmiä käytettiin pitkään rinnakkain. Riimuja käytettiin pitkään kristillisellä ajalla esimerkiksi keskiaikaisissa hautakivissä ja keskiaikaisten kirkkojen kastemaljoissa ja kelloissa. Keskiajalla futhark muokkautui edelleen, ja se sai lisää merkkejä ja saman järjestyksen kuin latinalainen aakkosto. ᚦ-riimua käytettiin Ruotsissa th-konsonanttiyhdistelmän merkkinä 1300-luvun loppuun asti. M-konsonanttia vastaava ᛘ-riimu esiintyi vielä keskiajan teksteissä, joissa se tarkoitti miestä. Ilmeisesti kyky ymmärtää riimuja oli käynyt melko harvinaiseksi uuden ajan alussa, mutta tästä huolimatta taito säilyi pitkään kyseiselläkin ajanjaksolla.[1]

Skånen maakuntaa koskeva laki Skånelagen tunnetaan kahtena vuoden 1300 tietämissä laadittuna käsikirjoituksena ("Codex Runicus"), jotka kumpikin on laadittu riimuilla. Merkkijärjestelmää voitiin siis kaivertamisen ja veistämisen ohella käyttää kirjoittamiseenkin. Kuitenkin kiven, puun ja luun tilalle astuva pergamentti ja sitä seurannut paperi miellettiin kirjoitusalustoiksi, joille latinalainen aakkosto soveltui riimuja paremmin. Vähitellen riimujen käyttö jäi taka-alalle, hautakivien koristeiksi ja talonpoikien tiedonsiirron ja ajanlaskun välineeksi.[1]

Uskonpuhdistaja Olaus Petri kertoi riimuista 1500-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa En Swensk Cröneka. Olaus Petrin, Olaus Magnuksen ja muidenkin ruotsalaisten oppineiden kirjoitukset kertovat, että riimut miellettiin osaksi ruotsalaista kulttuuriperintöä ja että niitä käytettiin yhä heidän aikanaan. Vuonna 1611 ruotsalainen oppinut Johannes Bureus julkaisi teoksen nimeltä Runa-ABC-bok. 1600-luvulla virinneen antikvaarisen innostuksen aikana Ruotsin muinaismuistoja kartoitettiin ja riimukirjoituksia jäljennettiin laajalti. Tuolloin jopa suunniteltiin paavillisena pidetyn latinalaisen aakkoston korvaamista vanhoilla riimuilla, koska ne juonsivat juurensa ajalta ennen katolisten lähetyssaarnaajien tuloa.[1] Gotlannissa riimuja käytettiin vielä paikoin 1600-luvulla, kunnes ne jäivät sielläkin unohduksiin.[3]

Keskiajan lopulla ja sen jälkeen riimutaito säilyi joillakin syrjässä olevilla alueilla kuten Islannissa ja Ruotsissa Taalainmaalla.[5] Siellä riimuja käytettiin ainakin vielä 1700-luvun puolivälissä.[1] Ruotsin Älvdalenista on löydetty riimukirjoituksella kirjoitettu kirje, joka on vuodelta 1906.[8] Siellä ne olivat metsien keskellä eläneen eristyneen yhteisön käypää kirjoitusta, vaikka muualla Ruotsissa tunnettiin vain kristinuskon tuomat latinalaiset aakkoset. Älvdalenissa elää yhä myös älvdalskan kieli, josta nykyruotsia osaamalla ei saa selvää. Älvdalenissa on löydetty riimuja kaiverrettuina seiniin ja huonekaluihin, ja vanha tapa lähettää viestejä piti siellä pintansa kirjeiden rinnalla: tieto kulki tilalta tilalle puukapulaan piirrettyinä riimuina.[3]

 
Älvdalskankielistä riimukirjoitusta.

Riimukirjoitus Suomessa muokkaa

Pääartikkeli: Riimukivet ja Suomi

Riimut ovat todennäköisesti olleet jossain määrin tunnettuja Manner-Suomessakin.[1] Suomesta on myös löytynyt toistakymmentä riimukirjoitusta viikinki- tai keskiajalta. Koska riimukirjoituksia on löytynyt eri puolelta maata ja eri ajalta, on mahdollista, että Suomessa on ollut jossain määrin tietoa riimuista aina viikinkiajasta lähtien. Löydökset edustavat erilaisia riimukirjoitusten lajeja eri ajoilta ja ne ovat löytyneet eri paikoista. Silti on mahdollista puhua jonkinlaisesta suomalaisesta riimukulttuurista.[10]

Heikki Ojan mukaan riimuperinne ei näytä juurtuneen Suomeen.[5] Suomen harvat riimukirjoitukset edustavat kuitenkin laajaa esine- ja kirjoitustyyppien kirjoa. Suurin osa noin kymmenestä viikinkiaikaisesta riimukirjoituksesta on kaiverrettu pieniin esineisiin kuten myntteihin ja amuletteihin, ja niiden arvellaan olevan tuontitavaraa.[10][5] Esimerkiksi niin sanottua Tuukkalan solkea pidetään gotlantilaisena.[10] Oja on esittänyt, että riimuja on löytynyt Suomesta harvalti, koska Suomen alue oli viikinkiajalla harvaan asuttu ja se ei yleensä ollut viikinkiretkien varsinainen kohde vaan lähinnä pysähdyspaikka itäreitillä. Suomen alueen kauppasuhteet suuntautuivat viikinkiajalla etelään ja itään ja suhteet Skandinavian suuntaan vahvistuivat vasta keskiajalla, kun riimukirjoitus oli jo Ruotsissa alkanut väistyä latinalaisten kirjainten tieltä.[5]

Arvellaan, että riimut on kuitenkin tunnettu Suomessakin, koska suomalaisten talonpoikien, porvareiden ja rälssihenkilöiden puumerkit, joita varsinkin talonpojat käyttivät keskiajalta alkaen pitkälle uudelle ajalle sinettien ja alle- tai nimikirjoitusten korvikkeena, olivat selvästi saaneet vaikutteita riimuista.[1][10] Tosin yhteyttä on vaikea todistaa.[10] Ruotsalaisten säätyveljiensä tavoin suomalaisetkin talonpojat käyttivät uuden ajan alusta lähtien riimusauvoja ja -kalentereita ajanlaskun mittaamiseen.[1][10] Kalenterisauvojen merkit polveutuvat viikinkiajan riimuista, mutta ne edustavat enemmän ajanlasku- kuin kirjoitusjärjestelmää.[11] Suomesta tunnetaan parisen sataa riimusauvaa, joista vanhin on vuodelta 1566 ja jota säilytetään nykyään Pariisissa Sorbonnen yliopiston Saint-Geneviènen kirjastossa. Valtaosa suomalaisista riimusauvoista kuuluu kuitenkin Kansallismuseon kokoelmiin.[5]

Suomesta on löytynyt kolme riimukiveä, mutta kaksi niistä on kadonnut.[12] Lisäksi Suomesta tiedetään 1800–1900-lukujen taitteesta olevia kalliohin tehtyjä riimukirjoituksia, mutta osaa niistä ovat eräät pitäneet vanhempinakin.[13]

Turusta on löytynyt kolme latinankielistä riimukirjoitusta myöhäiskeskiaikaisissa kimpivadeissa. Kaiverruksia on arveltu muun muassa rukouksen katkelmaksi, ja ne ovat vaikeasti tulkittavia. Turun yliopiston arkeologian yliopistonlehtori Janne Harjula on tutkinut niitä osana keskiajan piirtomerkki- ja kirjoituskulttuuria.[10] Erään vadin pohjaan on kaiverrettu riimuilla "AUE M AR I AG R". Vati löydettiin Turusta Åbo Akademin tontilla tehdyissä kaivauksissa, ja se on ajoitettu 1300-luvulle. Kaiverrus on selvästikin katkelma latinankielisestä Ave Maria -rukouksesta ("Ave Maria gratia plena…"). Voidaan otaksua, että kaiverruksella joko haluttiin pyhittää ateria, joka nautittiin vadista, mutta kyse saattoi olla myös haljenneen vadin käyttämisestä kirjoitusharjoituksen alustana. Olipa selitys mikä tahansa, puuvati tuskin oli ainoa esine, johon keskiajan Suomessakin riimuja kaiverrettiin. Sitä ei tosin tiedetä, että kuinka levinnyttä riimukirjoituksen taito ja sen ymmärtäminen olivat Suomessa.[1]

Ahvenanmaan Sundin kirkossa on risti, jossa on riimukirjoituksia. Maakunta-arkeologi Matts Dreijer piti sitä Hampurin-Bremenin arkkipiispa Unnin muistomerkkinä 900-luvulta, mutta risti on todennäköisesti myöhäiskeskiajalta. Sama teksti esiintyy myös Sundin pitäjässä sijaitsevassa Kastelholman kalliopiirroksessa. Se on todennäköisesti nuorempi kopio Sundin ristin kirjoituksesta.[10] Risti löydettiin vuonna 1950, ja sen riimut ovat latinankielisiä lyhenteitä. Tekstin mukaan Unni-piispa kuoli Birkassa. Kastelholman linnoituksen läheisessä kalliossa oleva kopio on 1600-luvulta. Tämä jäljennös löydettiin vuonna 1964.[1]

Mikkelin Tuukkalan kalmistosta vuonna 1886 löytynyt niin sanottu Tuukkalan solki on pyöreä, riipukseksi muutettu hopealevysolki, jonka kääntöpuolella on riimukirjoitusta. Kirjoitus on kohdassa, jossa aikaisemmin on ollut neulakota. Kääntöpuolella on riimukirjoitusta kahdessa eri kohdassa. Toinen kirjainkeskittymä muodostaa nimen Botwi, toinen puolestaan skandinaavisella kielellä 'omistaa minut'. Teksti on raaputettu hopean pintaan hyvin ohuella piikillä tai neulan kärjellä. Botwi on tehty hieman paksummalla välineellä kuin pitempi kirjoitus. Esineestä näkee myös, että jossakin vaiheessa sen kiinnitysneula on mennyt rikki. Tuolloin soljesta on raaputettu pois hopeapinnoitetta, ja siihen on kiinnitetty uusi neulakota ja neula. Hopean raaputtaminen mahdollisesti hävitti riimukirjaimen tai pari, sillä sanoja 'omistaa minut' edeltää kirjainyhdistelmä iui. Jos raaputus hävitti h-kirjaimen, soljessa voisi myös lukea heui eli nimi Hegvi tai Hägvi. Kirjaimen tuhonnut raaputus soljen pinnassa viitannee siihen, että Hägvi oli mahdollisesti soljen aikaisempi omistaja, Botwi myöhäisempi. Myös nimien tunnettu käyttöaika viittaisi tähän suuntaan.[11] Solki on todennäköisesti peräisin 1100-luvun Gotlannista.[5]

Riimu-sanan vanha merkitys suomen kielessä muokkaa

Riimu-sanaa pidetään suomalaisperäisenä siitäkin huolimatta, ettei suomea yleisimmän käsityksen mukaan ole koskaan kirjoitettu riimuilla.[14] Ruotsalainen harrastajatutkija Ove Berg väittää kuitenkin vuonna 2003 julkaistussa kirjassaan Runsvenska: svenska finska[15] tulkinneensa Ruotsin eteläosista löytyneiden riimukivien tekstejä suomen kielen avulla.[16]

Suomen kielessä riimu on tarkoittanut joissakin murteissa juovaa, viiltoa, naarmua tai raaputusta.[17][14] Riimustaminen oli viillon tekemistä tai naarmuttamista. Riimustus oli koristekuvio esimerkiksi puussa tai luussa. Riimusauva eli pirkka oli puusauva, johon oli merkitty viilletyin kuvioin kalenteri. Kirjoitus tarkoitti myös alun perin koristekuviointia.

Suomenkielinen sana runo on vanha germaaninen laina, joka on alkuaan merkinnyt salaisuutta tai taikamerkkiä ja joka on samaa juurta kuin ruotsin runa, joka tarkoittaa riimukirjainta tai -kirjoitusta.[18] Toisen teorian mukaan germaaninen sana tulee indoeurooppalaisesta juuresta *reuə- 'kaivaa, kaivertaa'.[19]

Riimukirjoitus nykyään muokkaa

Riimuja käytetään Ruotsissa ja muuallakin edelleen, tosin nykyisin enemmän harrastuksena ja ajanvietteenä kuin varsinaiseen tiedon siirtoon. Mystiikasta ja magiasta viehättyneet tutkivat myös riimuja yliluonnollisessa mielessä, mutta riimut ovat toisaalta ikään kuin kaupallistuneet ja tulleet osaksi myös ajanvietettä ja elämyksiä.[1]

Käyttö muokkaa

Esineissä riimuteksti kertoi usein sen valmistajan tai omistajan. Riimuja on käytetty myös kirjeissä, laskuissa ja kuiteissa. Riimuin on kirjoitettu runoja ja salaisia viestejä. Riimut ovat vahvistaneet amuletteja ja muita taikaesineitä, riimuja on käytetty myös kirkonkelloissa, kastemaljoissa ja suitsutusastioissa, myös kirkkojen seinissä ja hautapaaseissa. Englannin pohjoisosista on löydetty eri paikoista seitsemän sormusta, joissa on riimuteksti. Kolmessa sormuksessa teksti on lähes sama ja neljässä hiukan lyhyempi. Tekstin on päätelty olevan taikaloitsu, jossa ei ole tavallisia sanoja. Näistä on J. R. R. Tolkien saanut ajatuksen taikasormuksesta Hobitti- ja Taru sormusten herrasta -teoksiin.[2]

Riimukivien tekstit ovat yleensä lyhyitä ja kaavamaisia. Kuuluisin ja pisin teksti on Rökin kivessä, joka on Itä-Götanmaalla (58.13N-14.40E). Nuorimmat kivet ovat hautakiven tapaisia muistokiviä. Kiviin hakattiin usein kirjainten lisäksi kuvia. Viikingit kaiversivat riimukiviin muistokirjoituksia kuolleista sukulaisistaan ja ystävistään – usein kaukaisille maille lähteneistä ja sinne jääneistä[3]. Kivet pystytettiin näkyville paikoille, etenkin teiden varsille ja risteyksiin[3].

Riimuista esiintyi myös monenlaisia salariimuja (lönnrunor) ja niitä muistuttavia riimuja, jotka kaiverrettiin kiinni toisiinsa (binderunor). Niin sanotut sauvattomat riimut (stavlösa runor) muistuttavat pikakirjoitusta, ja niitä on kutsuttu myös Hälsinglannin riimuiksi (hälsingerunor) niiden pääasiallisen käyttöalueen mukaan. Lävistetyillä riimuilla (stungna runor) voitiin helpottaa kirjoituksen lukemista, kun merkkejä oli enemmän ja yhdellä merkillä vähemmän äännearvoja.[1]

 
George Stephensin piirros Sæbøstä, Hoprekstadista, Norjasta vuonna 1825 löytyneestä viikinkimiekasta, jossa on riimukirjoitusta ja koristelua. Kirjoituksessa on tulkittu lukevan Oh Þurmuþ ('Thurmuth omistaa minut').


Taikamerkkeinä muokkaa

Riimumerkkien väkevyys tuli siitä, että ne olivat, paitsi kirjaimia, myös taikamerkkejä. Merkkien nimet oli saatu luonnosta ja jumalista ja siksi merkeillä uskottiin olevan enemmän voimaa kuin tavallisilla latinalaisilla kirjaimilla. Jokin kirjain merkitsi karjaa, toinen jäätä, kolmas ratsastajaa, neljäs iloa ja niin edelleen. Kun merkit kaiverrettiin puutikkuihin, voitiin tikkuja heittämällä tulkita ja ennustaa maailman tapahtumia. Jos taas merkkejä kirjoitettiin esineisiin, saatiin esineelle salaista voimaa, olipa kyseessä keihäs tai kilpi tai myöhemmin vaikkapa kirkonkello tai kastemalja.[6]

Kalentereissa muokkaa

1000–1500-luvulla pohjoismaisissa kalentereissa käytettiin paikoin riimunumeroita.[20] Talonpojat käyttivät riimuja sauvan muotoon veistetyissä kalentereissaan, joista puhutaan niin riimusauvoina kuin -kalentereina. Muiden muassa Carl von Linné pani merkille, että Taalainmaalla riimuja käytettiin talonpoikaisen kirjoittamisen merkkeinä vielä 1700-luvulla niin kuin. Älvdalenista vuonna 1960 löytyneestä puukepistä löytyy kuvaus taalainmaalaisten vuonna 1743 tekemästä kapinayrityksestä.[1]

Riimut myyteissä muokkaa

Muinaisskandinaavisessa mytologiassa Yggdrasil oli puu, joka yhdisti kaikki Yhdeksän maailmaa. Odin oli viisauden ja kuoleman jumala, jolla oli sammumaton tiedonjano. Odinin mielestä tieto oli valtaa, ja hän halusi lahjoittaa tiedon lahjana seuraajilleen. Odin halusi selvittää riimujen salaisuuden. Niinpä hän keihästi itsensä Gungnir-keihäällään Yggdrasil-puun kylkeen ja riippui puun kyljessä yhdeksän päivää. Jumala uhrasi itsensä itselleen. Yhdeksän oli erittäin merkityksellinen numero muinaisskandinaavisessa taikuudessa (yhdeksän maailmaa), joten hän oppi yhdeksän (myöhemmin kahdeksantoista) maagista laulua ja sen kerrannaisena kahdeksantoista maagista riimua.

Riimuja käytettiin myös ennustamiseen. Tacitus mainitsi ennustamiseen käytetyt merkit jo Germania-teoksessaan vuonna 98 jaa.[21] Ei kuitenkaan ole todisteita, että nimenomaan riimuaakkosto olisi ollut germaanien käytössä jo tällöin.

Riimujen tutkimus eli runologia muokkaa

Riimukirjoitusten tieteellinen tutkimus eli runologia alkoi 1500-luvulla. Nykyinen riimututkimus on monitieteinen ala, joka yhdistää muiden muassa kielentutkimusta, arkeologiaa ja taidehistoriaa.[5] Nykyään riimututkimusta tehdään ehkä eniten Tukholman valtionarkistossa, jossa on jopa erillinen riimuesineiden tutkimuksen osasto.[2]

Tietotekniikassa muokkaa

Pohjoiseurooppalaiset riimut on koodattu Unicode-merkistön (versio 7.0) lohkoon U+16A0–16FF. Jokaisella kirjaimella on vain yksi merkkipaikka riippumatta siitä, monessako eri riimuaakkostossa se esiintyy. Lohkoon kuuluu 89 kirjainta (16A0–16F8), kolme välimerkkiä ja kolme symbolia, joita käytettiin keskiaikaisissa kalentereissa. Riimuja voi näin tarvittaessa esittää vaikka www-sivustoilla, jos käyttäjällä on vaadittava merkistötuki:

ᚻᛖ ᚳᚹᚫᚦ ᚦᚫᛏ ᚻᛖ ᛒᚢᛞᛖ ᚩᚾ ᚦᚫᛗ ᛚᚪᚾᛞᛖ ᚾᚩᚱᚦᚹᛖᚪᚱᛞᚢᛗ ᚹᛁᚦ ᚦᚪ ᚹᛖᛥᚫ
Yllä oleva teksti on muinaisenglantia; latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettuna se on:
He cwæþ þæt he bude on þæm lande norþweardum wiþ þa Westsæ
Teksti nykyenglanniksi:
He said that he lived in the land northwards of the Western Sea.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Tietoa riimuista web.archive.org. 4.3.2016. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 22.9.2022.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Riimujen kertomaa agricolaverkko.fi. Viitattu 22.9.2022.
  3. ↑ a b c d e f Viikinkien riimut olivat kansan käytössä Ruotsissa vielä 1900-luvulla Yle Uutiset. 17.5.2015. Viitattu 8.2.2023.
  4. ↑ a b Two artifacts could be the key to a complex alphabet abandoned by early Vikings Newsweek. 16.1.2018. Viitattu 30.9.2022. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Willson, Kendra: [http://www.glossa.fi/mirator/pdf/i-2017/riimut.pdf Heikki Oja, Riimut. Viestejä viikingeiltä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2015. 240 s.] Mirator. 2017. Viitattu 25.11.2022.
  6. ↑ a b c Riimut – magiasta kalenterimerkeiksi - Yliopiston almanakkatoimisto almanakka.helsinki.fi. Viitattu 24.9.2022.
  7. ↑ a b c d Heikki Oja: Riimut, s. 11–14. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2018.
  8. ↑ a b c d e Norjasta löytyi maailman vanhin ajoitettava riimukirjoitus Yle Uutiset. 22.1.2023. Viitattu 6.2.2023.
  9. ↑ a b Arkeologia | Norjasta löydettiin maailman vanhin riimukivi Helsingin Sanomat. 17.1.2023. Viitattu 18.1.2023.
  10. ↑ a b c d e f g h Suomen riimukirjoitukset kautta aikojen Hiiskuttua. 6.11.2017. Viitattu 23.9.2022.
  11. ↑ a b julkaissut Kalmistopiiri: Riimukirjoitus Mikkelin Tuukkalan hopeasoljessa KALMISTOPIIRI. 7.12.2017. Viitattu 23.9.2022.
  12. ↑ Tuovinen, Tapani: Riimukivet Muinaistutkija. 1/1998. Viitattu 23.9.2022.
  13. ↑ VÖYRIN HÖYSÄLÄN RIIMUKIRJOITUS kyppi.fi. Viitattu 23.9.2022.
  14. ↑ a b Itkonen, Erkki: Suomen kielen etymologinen sanakirja. 3. [pamata–roska], s. 785. Sana voi myös olla ruotsalaislainaa, jolloin se olisi samaa perua kuin hevosen riimu. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1976. ISBN 951-9019-16-2.
  15. ↑ Berg, Ove: Runsvenska, svenska, finska. Gällivare: Skrivkammaren i Gällivare, 2003. ISBN 91-631-2986-8. (ruotsiksi)
  16. ↑ Tutkijat lukevat suomea Ruotsin riimukivistä 26.2.2004. Sisuradio. Viitattu 7.4.2010.
  17. ↑ Nykysuomen sanakirjassa merkitty ”harv.”, ei ”murt.”
  18. ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  19. ↑ Kluge, Friedrich: Etymologisches Wörterbuch der deutschen Sprache. Berlin: New York: Walter de Gruyter, 2001. ISBN 978-3-11-017473-1. (saksaksi)
  20. ↑ Muistilurituksia ja horoskooppeja on, uudenvuodenjuhlaa ei – Pohjoismaiden keskiaikaisista kalentereista löytyi monipuolinen ajankuva Yle Uutiset. Viitattu 8.1.2021.
  21. ↑ Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania, 98.) Latinan kielestä kääntänyt ja lyhyesti selittänyt Tuomo Pekkanen. Helsinki: Gaudeamus, 1976. ISBN 951-662-180-5.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Oja, Heikki: Riimut. Viestejä viikingeiltä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-591-7.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Riimukirjoitus.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Riimukirjoitus&oldid=22101453”