Wikipedia

Daakian sodat

kaksi sotaa Rooman ja Daakian välillä 100-luvun alussa
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. joulukuuta 2008 kello 18.16 käyttäjän Jniemenmaa (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Daakian sodat käytiin Rooman valtakunnan ja Daakian kuningaskunnan välillä vuosina 101–102 ja 105–106. Ensimmäisessä Daakian sodassa keisari Trajanuksen johtamat roomalaiset onnistuivat lyömään kuningas Decebaluksen johtamat daakialaiset joukot ja solmimaan suotuisan rauhansopimuksen Daakian kanssa. Vuonna 105 Decebalus janosi kuitenkin kostoa ja hyökkäsi Rooman liittolaisten kimppuun. Daakialaisten toimet pakottivat roomalaiset ryhtymään toiseen sotaan, jonka seurauksena Daakia vallattiin kokonaan ja liitettiin Rooman provinssiksi. Daakian alkuperäiset asukkaat karkotettiin ja maat annettiin roomalaisille siirtolaisille.

Daakian sodat
Roomalaiset ja daakialaiset joukot taistelussa Trajanuksen pylväässä.
Roomalaiset ja daakialaiset joukot taistelussa Trajanuksen pylväässä.
Päivämäärä:

101–102 ja 105–106

Paikka:

Daakia, nykyinen Romania

Lopputulos:

Rooman voitto

Aluemuutokset:

Daakiasta tuli Rooman provinssi.

Osapuolet

Rooman valtakunta

Daakia

Komentajat

Trajanus

Decebalus

Vahvuudet

noin 100 000-150 000 ensimmäisessä sodassa[1], toisessa sodassa vieläkin enemmän

40 000 ensimmäisessä sodassa, toisessa noin 15 000

Tappiot

raskaat

raskaat

Daakian sodat
1. Tapae - 2. Tapae - 3. Tapae - Sarmizegethusa

Osapuolet

Rooman valtakunta

Pääartikkelit:Rooman valtakunta, Legioona

Rooma oli ensimmäisen vuosisadan alkuun mennessä saavuttanut ne rajat, jotka pysyivät suunnilleen muuttumattomina monen vuosisadan ajan. Keisari Augustus oli suunnitellut valtaavansa Germaniassa Reinin itäpuoliset osat ja etenevänsä aina Elbelle asti. Myös Balkanin niemimaalla Tonavan ylitys oli mahdollista, mutta kolmen roomalaisen legioonan menetys Teutoburgin taistelussa vuonna 9 jaa. sai Augustuksen hylkäämään suunnitelmansa ja pysäyttämään kaikki laajennusaikeensa. Hän myös kehotti seuraajiaan tekemään samoin.[2] Roomalaiset noudattivatkin Augustuksen tahtoa, eikä merkittäviä aluevaltauksia tapahtunut Trajanuksen Daakian sotiin asti, lukuunottamatta keisari Claudiuksen Britannian valtausta vuonna 43.[3]

 
Kuvassa olevalla miehellä on päällään lorica segmentata -levyhaarniska ja keisariajan gallialainen kypärä, joka suojasi hyvin niskaa ja kasvoja tavallisilta teräaseilta, mutta daakialaisten falx-miekka pystyi puhkaisemaan kypärän helposti.

Rooman armeijan päävoima olivat legioonat, jotka koostuivat noin 4 000-5 000 miehestä. Jokainen legioona oli jaettu kymmeneen kohorttiin (cohors). Kohorttien koko oli yleensä 480 miestä, mutta ensimmäinen kohortti koostui poikkeuksellisesti 800 miehestä. Jokainen kohortti oli jaettu kuuteen, 80 miestä käsittävään kenturiaan (centuria), joista jokaista johti kenturio (centurio). Kenturia oli vielä jaettu kymmeneen contuberniumiin, jonka 8 miestä söivät, nukkuivat ja taistelivat yhdessä.[4][5] Ensimmäisen vuosisadan ja 100-luvun legioonalaiset olivat varustautuneet rautakypärällä, lorica segmentata levy- tai lorica hamata rengashaarniskalla sekä suurella suorakulmaisella scutum-kilvellä, joka suojasi hyvin viholliselta.[6] Aseistukseen kuului raskas heittokeihäs pilum, lyhyt miekka gladius, sekä joskus myös tikari. Legioonalaisten lisäksi Rooman armeijaan kuului suuria määriä apujoukkoja, eli auxilia-osastoja, jotka koostuivat ulkomaalaisista sotilaista, eli Rooman liittolaisten sotaväestä. Auxilia-joukoilla oli tärkeä rooli roomalaisten sotatoimissa, sillä niitä oli usein saman verran kuin legioonalaisia ja joskus jopa enemmänkin. Auxilia-joukkoja käytettiin muun muassa ratsuväkenä, jousimiehinä ja kevyenä jalkaväkenä, ja ne olivat joskus aseistettu roomalaisilla aseilla ja haarniskoilla.[7] Tosin usein auxilia-joukkojen annettiin pitää omat aseensa. Ensimmäisen vuosisadan puolivälistä saakka roomalaisten oli ollut tapana käyttää auxilia-joukkoja aina etulinjassa, minimoidakseen legioonalaisten eli Rooman kansalaisten miestappiot.[8]

Daakia

 
Roomalainen legioonalainen taistelussa daakialaisen soturin kanssa, joka on aseistettu käyrällä, kahden käden falx-miekalla.
Pääartikkelit:Daakia, Daakialaiset

Daakialaiset olivat traakialainen kansa, joka asutti muinaista Daakiaa, aluetta Vähä-Aasiasta luoteeseen, nykyisen Romanian alueella. Rikkaiden luonnonvarojensa ansiosta, jotka käsittivät kulta- ja hopeakaivoksia, daakialaiset olivat kehittyneempiä kuin läheiset germaani- tai kelttiheimot. Daakian maasto oli hyökkääjälle erittäin vaikeakulkuista ja daakialaiset olivat lisäksi rakentaneet linnakkeita turvaamaan valtakunnan rajoja.[9]

Daakian armeijasta ei monien muiden barbaarikansojen tavoin ollut vastusta roomalaisille avoimessa taistelussa eikä daakialaisilla ollut pysyvää kenttäarmeijaa. Paikalliset heimopäälliköt ja ylimykset (pileati) rekrytoivat miehiä sotaväkeen tarvittaessa, ja lisäksi Decebalus pystyi kutsumaan liittolaisjoukkoja roksolaanien ja bastarnien parista.[10] Roksolaanien ensiluokkaiset ratsuväkimiehet olivatkin tärkeässä roolissa Trajanuksen daakialaissodissa.[11] Daakialaiset tapasivat värvätä Rooman armeijan karkureita, ja heidän armeijansa oli usein koulutettu ja järjestetty Rooman mallin mukaan.[12] Daakialaissotilailla ei ollut erityistä uniformua, vaan useimmat miehet taistelivat jokapäiväiset vaatteet yllään ja varusteinaan yleensä ovaalinmuotoinen kilpi ja käyrää vesuria muistuttava ase (falx), joka oli erityisen pelätty vihollisen keskuudessa. Sitä käytettiin viiltämiseen ja se oli erittäin tehokas suojaamattomia ruumiinosia vastaan. Rintapanssareita ja kypäriä oli yleensä vain rikkaimmilla sotilailla. Daakialaiset tunnettiin hurjuudestaan ja he kulkivat taisteluun sotatrumpetin (carnyx) säestyksellä, jota seurasi Draco, erityinen daakialainen standaari.[13] Siinä oli suden pää ja pronssista tehty lohikäärmettä muistuttava ruumis, joka päättyi raidallisiin ja värikkäisiin vaatekappaleisiin. Se oli kiinnitetty puiseen varteen ja kun dracoa pidettiin ilmassa, siitä lähti viheltävä ääni.[14] Myös roomalaisilta kaapattuja aseita ja varusteita käytettiin.[12]

Taustaa

Daakialaiset olivat usean vuosikymmenen ajan tehneet hyökkäyksiä Tonavan yli. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Daakia oli kuningas Burebistan johdolla alkanut laajentua, mikä huolestutti roomalaisia. Daakialaiset olivat hyökänneet Olbiaan, joka oli kreikkalainen enklaavi Krimillä ja hyökkäys Makedoniaan oli myös mahdollinen. Julius Caesar oli suunnitellut hyökkäystä Burebistan valtakuntaa vastaan, mutta molempien miesten kuolema vuonna 44 eaa. ehkäisi sodan syttymisen. Seuraavina vuosina Daakian kuningaskunta hajosi heikon johtajuuden ja useiden vallantavoittelijoiden takia. Marcus Licinius Crassus valtasi Tonavan etelänpuoleiset osat vuonna 27 eaa. ja vuoteen 7 eaa. mennessä Daakian alue oli pienentynyt huomattavasti. Vaikka daakialaisilla oli nyt vain noin 40 000 soturia entiseen 200 000 verrattuna, he pysyivät kuitenkin vakavana uhkana roomalaisille. Talvella 10 eaa. tehty hyökkäys jäätyneen Tonavan yli Moesiaan pystyttiin vain vaivoin torjumaan, eivätkä edes rajalle rakennetut rajalinnakkeet pystyneet estämään ryöstöretkiä.[15]

Domitianuksen Daakian sodat

 
Trajanus

Burebistan kuoleman jälkeen daakialaiset eivät saaneet vastaavanlaista johtajaa moneen vuosikymmeneen. Tilanne muuttui lopulta ensimmäisen vuosisadan jaa. lopulla, kun eräs Diurpaneus nousi Daakian kuninkaaksi. Hän alkoi heti koota voimakasta armeijaa komentoonsa. Hän oli myös innokas värväämään Rooman armeijan karkureita ja lopulta alisti naapuriheimot, kuten sarmaatit ja bastarnit valtaansa. Dio Cassiuksen mukaan Diurpaneus ymmärsi sodan luonteen ja oli erittäin taitava sodankävijä.[16] Seuraavina vuosina daakialaiset jatkoivat taas hyökkäyksiään Tonavan yli. Vuonna 85 Moesian maaherra Gaius Oppius Sabinus kuoli taistelussa daakialaisia vastaan, ja vain keisari Domitianuksen nopea reaktio esti provinssin menettämisen daakialaisille. Keisari järjestikin seuraavina vuosina useita menestyksekkäitä vastahyökkäyksiä daakialaisia vastaan mutta joutui kuitenkin pian lähtemään Roomaan ja jätti armeijan komennon pretoriaaniprefekti Cornelius Fuscukselle vuonna 86/87. Fuscus sai kuitenkin surmansa Tapaessa, missä daakialaiset väijyttivät ja tuhosivat täysin roomalaisen legioonan ja kaappasivat sen tunnuksen.[17] Taistelun jälkeen Diurpaneus vaihtoi nimensä Decebalukseksi, joka tarkoitti rohkeaa.[18] Kostaakseen Fuscuksen kärsimän tappion Domitianus valmisteli uutta sotaretkeä seuraavalle vuodelle ja joukkoja jouduttiin ottamaan muualta Rooman raja-alueilta, muun muassa Britanniasta, josta irrotettiin Legio II Adiutrix. Moesia uudelleenorganisoitiin ja jaettiin kahdeksi uudeksi provinssiksi: Moesia Superioriksi ja Moesia Inferioriksi ja vuoden 88 sotaretkeen otti osaa yhteensä kuusi legioonaa. Domitianus joutui kuitenkin pian lähtemään takaisin Roomaan huhujen takia, jotka kertoivat juonitteluista keisaria kohtaan. Hän jätti Lucius Tettius Julianuksen armeijan ja sotaretken johtoon. Julianus menestyi hyvin ja voittikin daakialaiset seuravana vuonna Tapaessa, mutta syksyn ja talven tulo esti roomalaisia jatkamasta sotaretkeä. Roomalaisen kuvernöörin ja Moguntiacumin (Mainz) komentaja, Lucius Antoninus Saturninuksen aloittama kapina Germania Superiorissa esti kuitenkin Domitianusta aloittamasta uutta sotaretkeä daakialaisia vastaan ja alati paheneva tilanne Tonavalla, missä markomannien ja kvadien germaaniheimot olivat alkaneet käyttäytyä vihamielisesti roomalaisia kohtaan, pakotti lopulta Domitianuksen solmimaan rauhan daakialaisten kanssa Roomalle epäedullisin ehdoin.[19]

Daakia oli virallisesti Rooman vasalli, ja se sai vuosittain suuria summia rahaa Roomalta. Rauhanehtoihin kuului myös, että roomalaisten piti lähettää eri alojen käsityöläisiä Daakian pääkaupunkiin Sarmizegethusaan. Lisäksi daakialaiset saivat sotilaallisia neuvonantajia, joiden johdolla he rakensivat muun muassa erilaisia sotakoneita. Pian Daakiasta ja sen kuninkaasta Decebaluksesta tuli yhdistävä voima kaikille, jotka vastustivat Rooman kasvavaa valtaa, ja daakialaiset solmivat liiton muun muassa sarmaattiheimo roksolaanien kanssa. Daakialaiset uskoivat, että roomalaiset eivät uskaltaisi tulla armeijoineen Karpaattien yli.[19]

Keisari Trajanus oli luultavasti alkanut suunnitella Daakian sotaa jo ensimmäisenä keisarivuotenaan ja ilmeisesti hän halusi nöyryyttää daakialaisia, jotka olivat alkaneet käyttäytyä entistä röyhkeämmin roomalaisia kohtaan. Hän oli luultavasti myös sitä mieltä, että Tonavaa seuraava raja ei ollutkaan niin edullinen kuin saattoi luulla. Lisäksi sotilaallinen voitto olisi voinut auttaa häntä vakiinnuttamaan valta-asemansa.[20] Trajanus piti luultavasti daakialaisia ja kuningas Decebalusta uhkana Tonavan provinsseille. Hän arveli myös, että daakialaisilla saattoi olla jopa 250 000 soturia käytettävissään ja Daakian maantieteellinen sijainti ei ollut myöskään sen parempi. Pienikin daakialaisten menestys saattoi provosoida lännessä germaaneja tai idässä parthialaisia hyökkäämään Roomaa vastaan.[21]

Ensimmäinen Daakian sota

Alkuvalmistelut

 
Ensimmäisen Daakian sodan kartta

Daakian sota alkoi maaliskuussa vuonna 101. Sodan tarkoitus ei ilmeisestikään ollut vallata Daakiaa vaan palauttaa Rooman arvovalta; kyseessä oli siis eräänlainen kostoretki. Tätä kuvaa se, että ennen sotaretkeä lyödyissä rahoissa sodan jumala Marsista käytettiin nimeä Mars Ultor (Koston Mars). Trajanus oli valmistautunut hyökkäykseen nimittämällä Daakian läheisten provinssien johtoon kokeneita kenraaleja, joihin hän saattoi luottaa. Trajanus itse lähti Roomasta 25. maaliskuuta arvaaliveljien rukouksien saattelemana. Mukaan sotaretkelle hän otti pretoriaanikaartin, toisen pretoriaaniprefekteistään ja useita kenraaleja, jotka olivat johtaneet joukkoja jo Domitianuksen daakialaisodassa. Kun keisarin saattue pääsi Tonavalle, oli sinne kerääntynyt jo yhdeksän legioonaa ja 90 eri yksikköä auxiliaa. Yhteensä legioonalaisia ja auxilia-joukkoja oli yli 55 000. Paikalla oli myös Rooman klienttivaltioiden joukkoja. Trajanuksen Daakian sotaretkeen otti osaa muun muassa palmyralaisia, brittejä ja maureja. Yhteensä joukkoja oli noin 100 000. Trajanuksen armeija oli suurin, mitä Rooma oli koskaan koonnut yhtä sotaa varten.[22]

Tonavan ylitys

 
Legioonalaiset ja pretoriaanikaartin sotilaat ylittämässä Tonavaa ponttoonisillalla.

Trajanus määräsi Tonavan yli rakennettavaksi suuren ponttoonisillan, jota kautta joukot pystyivät ylittämään joen ja huoltamaan Rooman armeijaa Daakiassa. Oli tärkeää suojella joen yli johtavia siltoja, jotteivat roomalaiset joutuisi eristyksiin Moesiassa olevista tukikohdista. Roomalaiset hakkasivat myös joen vartta reunustavaan kallioon teitä, ja levensivät niitä puusilloilla, jotta Rooman laivasto voisi helposti huoltaa joukkoja joelta käsin.[23] Kun silta oli valmis, Trajanus ylitti Tonavan luultavasti Lederatassa, jonka jälkeen hän uhrasi villisian, lampaan ja härän Mars-jumalan kunniaksi. Uhrauksen jälkeen armeija marssi kohti pohjoista, missä sijaitsi Berzobiksen kaupunki, jonka jälkeen roomalaiset etenivät Aiziin. Armeija marssi pääosin joen vieressä mahdollistaen joukkojen huoltamisen vesitse. Jokireittien varrella oli lisäksi hedelmällistä laidunmaata ja viljapeltoja. Sotilaat marssivat monen kilometrin pituisena kolonnana kuusi miestä rinnakkain. Armeijan marssitavoite oli 30 kilometriä päivässä, mutta vaikeakulkuisessa maastossa matka jäi usein 16-19 kilometriin päivässä. Saavuttuaan määränpäähän, joukkojen piti vielä purkaa aasien ja muulien kuljettamat teltat ja tarvikkeet sekä rakentaa puolustusvarustukset suojaksi leirille. Tähän kului usein saman verran aikaa, kuin itse marssimiseen. Armeijan edellä kulki myös tiedustelijoita sekä pioneerijoukkoja, joiden piti rakentaa teitä, siltoja pääosastoa varten. Trajanus muisti yhä Cornelius Fuscuksen tappion vuonna 87, joten hän eteni joukkoineen hitaasti ja järjestelmällisesti. Roomalaiset olivat varuillaan, koska he eivät halunneet tulla yllätetyksi.[24] Vaikka Rooman armeijan koko oli suuri, se ei kuitenkaan liikkunut yhtenä suurena kenttäarmeijana, vaan pienempinä osastoina. Samalla kun Trajanuksen johtama osasto eteni Berzobiksen kautta kohti Rautaportti-solaa lännestä, etelästä lähestyi toinen roomalaisosasto. Se ylitti Tonavan lähellä Drobetaa samanlaisella ponttoonisillalla kuin Lederatassakin ja eteni pohjoiseen kohti Tapaeta.[25]

Tapaen taistelu

 
Trajanus ottaa vastaan daakialaisia ylimyksiä (pileati), jotka ovat jättäneet Decebaluksen.

Daakialaiset välttelivät taistelua selvästi voimakkaampia roomalaisia vastaan, ja roomalaiset valtasivat daakialaisten linnoitukset yksi kerrallaan. Daakialaiset pystyivät vain tekemään pienempiä sissihyökkäyksiä, mutta taistelut olivat kuitenkin rajuja. Edetessään kohti Rautaportti-solaa, roomalaisten linnoitukset joutuivat usein hyökkäyksen kohteiksi. Ensimmäinen suuri yhteenotto oli Tapaen taistelu, joka luultavasti on yksi Trajanuksen pylväässä kuvatuista taisteluista. Dio Cassiuksen mukaan taistelu oli erittäin rajua ja haavoittuneita oli roomalaisten puolella niin paljon, että roomalaisten sidontapaikoilta loppuivat sidetarpeet. Helpottaakseen pulaa, Trajanus luovutti omia vaatteitaan leikattaviksi kääreiksi. Tosin pylvään kuvaukset kertovat tästä vasta myöhemmässä taistelukohtauksessa, joten saattaa olla, että Dion kertomus ei liity Tapaessa käytyyn taisteluun.[26] Taistelun jälkeen sotilaat huusivat Trajanuksen imperatoriksi jo toisen kerran. Ensimmäinen kerta oli ollut, kun hänet oli valittu Nervan seuraajaksi.[27] Molempien osapuolien tappiot olivat suuret ja Trajanus pystytti kuolleiden roomalaisten kunniaksi alttarin taistelupaikalle.[28]

Vaikka Decebalus oli kärsinyt raskaan tappion, myös roomalaisten tappiot olivat suuret, eikä Trajanus pystynyt käyttämään voittoaan hyväkseen. Talvi lähestyi, joten hän ei pystynyt jatkamaan sotaretkeään. Sotaa pidettiin kuitenkin jo tuolloin menestyksenä. Trajanus jäi armeijan kanssa Tonavan vastaiselle rajalle odottelemaan vahvistuksia, jotka saapuivat ennen seuraavaa kesää. Vuoden 102 sotaretkeä varten saapuivat ainakin Legio I Flavia Minervia ja Legio XI Claudia. Lisäksi saapui Britannian maaherran henkilökohtainen kaarti ja valioyksikköjä (vexillationes) useasta eri legioonasta.[29]

Daakialaisten hyökkäys Moesiaan

Syksyn tullen Decebalus päätti hyökätä roomalaisia vastaan Moesia Inferiorissa. Talvella 101-102 hänen joukkonsa ylittivät Tonavan ja hyökkäsivät useisiin vihollislinnakkeisiin Moesiassa. Trajanus kokosi heti armeijansa kuultuaan hyökkäyksestä ja marssi daakialaisia vastaan. Hän kohtasi Decebaluksen luultavasti Adamklississä, jossa käytiin suuri taistelu daakialaisten ja roomalaisten välillä. Trajanus voittaa lopulta taistelun ja daakialaiset joutuivat vangiksi tai pakenivat. Taistelussa kunnostautuivat erityisesti roomalaisten puolialastomat ja nuijilla aseistetut auxilia-joukot, jotka Trajanus palkitsi rahasummilla taistelun jälkeen.[30]

Vuosi 102

 
Testudo-muodostelmaa käyttävät legioonalaiset hyökkäävät daakialaiseen linnoitukseen.

Kesän 102 sotaretki alkoi Tonavan ylittämisellä Lederatassa ja Drobetassa kuten edellisenäkin vuonna, mutta eteneminen oli tällä kertaa vaivalloisempaa. Roomalaisten onnistui hankkia takaisin vuonna 86/87 menetetty roomalainen standaari.[28] Trajanus hyökkäsi tämän jälkeen Rautaportista kohti daakialaisten pääkaupunkia Sarmizegethusaa ja ilmeisesti vuoden aikana käytiin vain yksi suurempi taistelu. Trajanuksen pylvään kohokuvat ovat taas tärkein lähde sotatoimista; Legioonalaiset ovat tällä kertaa etulinjassa ja ballistat, palmyralaiset jousimiehet sekä baleaarien linkomiehet tukevat roomalaisia, jotka murtautuvat vihollisen linjaan. Tämän jälkeen he hyökkäävät lähistöllä sijaitsevaan linnoitukseen käyttäen testudo-muodostelmaa, jossa legioonalaisten kilvet asetetaan päälle ja sivuille suojaamaan vihollisen heittoaseilta.[31] Roomalaisten saavutettua yhä enemmän menestystä sotatoimissaan, monet daakialaiset ylimykset ja sotilaat jättivät Decebaluksen ja loikkasivat roomalaisten puolelle.[32]

Samalla roomalaisten kaksi uutta sotajoukkoa eteni etelästä. Lucius Quietuksen johtamat kevytaseinen mauriratsuväki hyökkäsi todennäköisesti Vulcanin solan kautta daakialaisten selustaan. Toinen osasto eteni Laberius Maximuksen johdolla Alutusjokea (Olt) pitkin pohjoiseen. Vallaten karpaattien yli kulkevan solan ja sitä vartioivat linnakkeet ottaen vangiksi useita daakialaisia, joihin kuului muun muassa Decebaluksen tytär. Tämän jälkeen Trajanuksen, Quietuksen ja Maximuksen osastot kohtasivat Aquaessa, 34 kilometriä Sarmizegethusasta pohjoiseen.[33]

Rauhansopimus

Tiedosto:Decebalus b.jpg
Decebalus. Reliefi Trajanuksen pylväässä.

Roomalaisten vallattua Karpaattien yli johtavat solat, Decebalus lähetti Daakian ylimystön jäseniä neuvottelemaan Trajanuksen kanssa rauhasta. Trajanus suostui sillä ehdolla, että Decebalus antautuisi ja liittoutuisi Rooman kanssa. Decebalus luovutti kaikki piirityskoneensa ja pioneerinsa sekä roomalaiset loikkarit luvaten, ettei värväisi heitä enää.[34] Roomalaisten valtaamat alueet liitettiin Rooman valtakuntaan. Raja siirtyi nyt Tonavan pohjoispuolelle. Baanaatin tasanko liitettiin Moesia Superioriin. Etelä-Karpaattien alueelle roomalaiset rakensivat linnoituksia turvaamaan pohjoisen rajansa. Tärkeimpiä näistä linnoituksista olivat Legio IIII Flavia Felixin tukikohta Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia, jota pian alettiin kutsua Daakian entisen pääkaupungin mukaan Sarmizegethusaksi, ja Legio XIII Geminan tukikohta Berzobis. Trajanus antoi myös rakentaa sillan Tonavan yli, jotta joen toisella puolella olevia linnoituksia voitaisiin huoltaa vuodenajasta riippumatta. Kreikkalaisen Apollodoros Damaskolaisen suunnittelema Trajanuksen silta (pons Traiani) koostui puisesta ajotiestä ja kahdestakymmenestä kivipilarista.[33]

Toinen Daakian sota

 
Roomalaiset sotilaat rakentamassa siltaa ja vuoristotietä. Oikealla näkyy myös daakialaissoturien irtonaisia päitä keihäänpäässä.

Trajanus palasi Roomaan vuoden 102 lopulla, ja joulukuussa senaatti antoi hänelle arvonimen Dacicus. Senaatti kunnioitti Trajanusta myös triumfilla. Vuonna 103 Trajanus valittiin konsuliksi viidennen kerran. Hänen konsulikumppaninaan toimi sodassa kunnostautunut Laberius Maximus.[35] Roomalaiset pitivät sotaa menestyksenä ja Daakia oli nyt alistetun liittolaisen asemessa.[34]

Decebalus alkoi kuitenkin pian valmistautua uuteen sotaan Roomaa vastaan valmistamalla lisää aseita, varustamalla joukkojaan, linnoittamalla Daakian rajoja ja lähettämällä lähetystöjä naapuriheimoille, jotka olivat vihamielisiä Roomaa kohtaan. Näihin saattoi kuulua myös Rooman vanha vihollinen Parthia. Hän valtasi sarmaatteihin kuuluneen Jazygien heimon maat ja liitti ne valtakuntaansa. ja vuonna 105 hän määräsi joukkonsa hyökkäämään roomalaisia vastaan Baanaatissa. Kuultuaan hyökkäyksestä, senaatti julisti heti Decebaluksen valtion viholliseksi. Toisen Daakian sodan tarkoitus oli nyt ilmeisesti vallata Daakia kokonaan ja liittää se osaksi Rooman valtakuntaa. Daakialaisten hyökkäys tuli ilmeisesti yllätyksenä roomalaisille, ja Trajanus pääsi lähtemään Roomasta vasta kesäkuussa, mahdollisesti kuun lopulla. Trajanuksen pylväässä olevat kohokuvat kertovat keisarin lähteneen yöllä Italiasta lyhintä reittiä Adrianmeren ylitse, mahdollisesti Brundisiumista (Brindisi) Dyrrhachiumiin (Durrës). Tämän jälkeen hän matkasi vahvistusten mukana Tonavalle, Drobetan kaupunkiin, jonne hän pääsi mahdollisesti vasta syksyllä, eikä täten ehtinyt aloittaa hyökkäystä Daakiaan talven lähestymisen takia. Uhrattuaan jumalille saapumisensa kunniaksi, Trajanus tyytyi vahvistamaan roomalaisten asemia. Tällä välin Decebaluksen joukot olivat tehneet sissihyökkäyksiä roomalaisten asemia vastaan.[36]

Pylväässä olevat kohokuvat kertovat myös Baanaatissa sijainneiden roomalaisten pioneerien rakentaneen linnoituksia ja teitä vahvistaakseen alueen puolustusta. Rakennustöihin kuului myös erityiset clausuraet, muurit, joita rakennettiin vuoristoiseen maisemaan estämään tai hankaloittamaan vihollisen liikkeitä. Daakialaiset eivät katsoneet sivusta roomalaisten työskentelyä, vaan hyökkäilivät roomalaisia vastaan.[37]

Suunnitelmat Trajanuksen salamurhaamiseksi

 
Trajanus upseereineen ylittämässä Tonavaa.

Dio Cassius kertoo Decebaluksen suunnitelleen Trajanuksen salamurhausta ja roomalaisupseerin kaappaamista. Joidenkin Auxilia-joukkoihin kuuluneiden miesten piti surmata keisari hänen saapuessa Rooman armeijan päämajaan, mutta suunnitelma epäonnistui kun yksi miehistä paljastui ja kertoi kaiken kidutuksessa. Dio ei kerro tästä enempää, mutta hänen mukaansa daakialaiset onnistuivat vangitsemaan erään Gnaeus Pompeius Longinuksen, joka oli ollut consul suffectus vuonna 90 ja tämän jälkeen Moesia Superiorin maaherra vuosina 93-96/97 ja sitten Pannonian maaherra vuoteen 98 asti. Hän oli vangiksi joutumisensa aikana ollut todennäköisesti vastuussa Baanaatin alueesta. Hänet houkuteltiin daakialaisten leiriin lupaamalla rauhan neuvotteluja hänen kanssaan. Longinus kuitenkin vangittiin ja häntä kuulusteltiin turhaan Trajanuksen sotastrategiasta. Decebalus vaati tämän jälkeen Trajanukselle lähettämässään kirjeessä roomalaisia lähtemään Tonavan pohjoispuolelta maksuksi Longinuksesta. Trajanus ilmoitti kuitenkin, että Longinus ei ollut hänelle mitenkään tärkeä, eikä siten hyväksynyt sopimusta. Huomattuaan tilanteensa toivottomuuden, Longinus ehdotti Decebalukselle, että hän lähettäisi erään vapautetun orjan kirjeen kanssa Trajanuksen puheille. Decebalus hyväksyi tämän ja lähetti saattuen matkaan. Longinus oli kuitenkin saanut samalta orjalta myrkkyä ja sopinut hänen kanssaan, että hän voisi lähteä roomalaisten luokse. Tämän jälkeen Longinus joi myrkyn ja kuoli. Decebalus suuttui tästä ja lähetti yhden miehensä Longinuksen ruumiin kanssa roomalaisten luokse. Hän vaati Trajanusta luovuttamaan orjan Longinuksen ruumista ja 10 roomalaista sotavankia vastaan. Hän kuitenkin kieltäytyi sanoen, että vangitun orjan hengen pelastaminen oli tärkeämpää kuin Longinuksen ruumiin hautaus. Dion lisäksi myös roomalainen reetori Marcus Cornelius Fronto kertoo tästä tapahtumasta.[37]

Valmistelut

Sillä aikaa Trajanus kokosi suurta armeijaa Drobetassa hyökätäkseen Daakiaan. Se oli vieläkin suurempi kuin ensimmäisessä Daakian sodassa ja sitä varten Trajanus perusti kaksi uutta legioonaa: Legio II Traiana Fortiksen ja Legio XXX Ulpia Victrixin. Hän perusti myös erityisiä numerus yksiköitä ulkomaalaisista sotilaista. Ne olivat tilapäisiä ja huonolaatuisempia kuin muut Rooman armeijan yksiköt ja niitä komensivat roomalaiset kenturiot, praepositukset. Numeruksien koko ei ole varmasti tiedossa, mutta todennäköisesti ne olivat noin 130-1 000 miehen suuruisia.[38]

Dion mukaan monet daakialaiset jättivät Decebaluksen ja loikkasivat roomalaisten puolelle. Tämä sai hänet tiedustelemaan rauhanehtoja. Trajanus vastasi, että Decebaluksen oli antauduttava ja luovutettava itsensä ja daakialaisten aseet roomalaisille. Nämä olivat mahdottomia ajatuksia Daakian kuninkaalle, joten neuvottelut katkesivat siihen. Decebalus yritti saada naapuriheimoja omalle puolelleen, mutta hän lopulta epäonnistui siinä.[39]

Kesän 106 sotaretki

 
Toisen Daakian sodan kartta

Roomalaisten hyökkäys Daakiaan alkoi keväällä 106. Trajanus käytti Drobetassa sijaitsevaa Trajanuksen siltaa ylittääkseen Tonavan ja eteni sitten armeijansa kanssa 1621 metrin korkeudella olevan Vulcanin solan kautta Sarmizegethusan alueelle. Eri reittiä kuin ensimmäisessä Daakian sodassa. Trajanuksen pylväässä olevat kohokuvat eivät kerro roomalaisten kohdanneen vakavaa vastarintaa, vaan entistäkin alivoimaiset daakialaiset välttelivät suurta taistelua roomalaisten kanssa ja turvautuivat sissi- ja uuvutussotaan. He hyökkäsivät aina pieniä osastoja ja etuvartioasemia vastaan. Roomalaiset joutuivat valtaamaan daakialaisten linnoituksia yksi toisensa jälkeen ja koko sotaretki kuluikin pääasiassa vihollislinnakkeiden valtaamisessa. Sota oli pitkä ja verinen. Roomalaisten oli muutettava haarniskojaan, sillä daakialaisten koukkupäiset, pitkää vesuria muistuttavat falx-miekat puhkaisivat vaivatta roomalaisten kypärät. Kypäriin jouduttiin tämän takia lisäämään suojakaari.[40]

Lopulta Trajanus pääsi Daakian pääkaupungin, Sarmizegethusan porteille asti. Pylvään kohokuvat kertovat kaupungin antautuneen taisteluitta ja ilmeisesti roomalaisten ylivoima ja väistämättömältä näyttänyt Daakian tappio sai daakialaiset antaumaan. Trajanus määräsi kaupungin ryöstettäväksi ja poltettavaksi, jonka jälkeen paikalle rakennettiin roomalainen linnoitus. Heinäkuussa Trajanuksen sotilaat huusivat keisarin imperatoriksi. Tämä oli kuudes kerta Trajanuksen uralla. Decebalus ei kuitenkaan luovuttanut ja pakeni läheisille kukkuloille, mistä käsin hän jatkoi sissisotaa roomalaisia vastaan.[41]

Decebaluksen kuolema ja sodan loppu

 
Decebalus tekee itsemurhan juuri ennen kuin hänet saadaan kiinni.

Syksyllä 106 Decebalus vetäytyi syrjemmälle karpaateille. Hänet kuitenkin löydettiin syyskuussa joiden auxilia-joukkoihin kuuluneiden ratsuväkimiesten toimesta. Välttääkseen kiinnijäämistä hän teki itsemurhan falx-miekalla, juuri ennen kuin ratsuväkiosaston komentaja oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Tämän miehen nimi ja vaiheet ovat selvinneet erään hautamuistomerkin perusteella. Hän oli Tiberius Claudius Maximus, joka oli kunnostautunut jo Domitianuksen daakialaissodissa ja liittynyt tämän jälkeen auxilia-joukkoihin ja taistellut molemmissa Trajanuksen daakialaissodissa. Decebaluksen irti leikattu pää ja hänen kaksi lastaan vietiin Trajanuksen nähtäväksi, ja tämän jälkeen Roomaan. Vaikka sota olikin loppunut, sodankäynti Decebaluksen sarmatialaisia liittolaisia vastaan jatkui vielä ainakin vuoteen 107 asti.[42]

Sodan jälkeen

Trajanus palasi Roomaan vasta kesäkuussa 107. Daakialaisista saadun voiton kunniaksi järjestettiin suuret voitonjuhlat ja keisarille myönnettiin hänen toinen triumfinsa. Kansalle jaettiin runsaasti rahalahjoja ja näytettiin gladiaattoriesityksiä monen päivän ajan. Trajanus määräsi myös Moesia Inferiorin provinssiin rakennettavaksi muistomerkin, Tropaeum Traianin, jonka samalla paikalla sijaitsi myös edellinen muistomerkki. Se oli pystytetty vuosina 90/91 paikalla tapahtuneen taistelun muistoksi, jossa sarmatialaiset tuhosivat täysin Legio XXI Rapaxin. Vuosina 107/108 rakennettu ja halkaisijaltaan 30 metrin levyisessä rummun muotoisessa muistomerkissä on lukuisia kohokuvia, jotka kertovat Daakian sodista.[43] Muistomerkki sijaitsee nykyisen Romanian alueella Adamclisissä. Sen rauniot korvattiin vuonna 1977 modernilla rekonstruktiolla.[44]

 
Daakian provinssi. Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia eli Ulpia on provinssin ainut tunnettu kaupunki jonka Trajanuksen tiedetään perustaneen.

Trajanuksen lääkärin, T. Statilius Criton mukaan roomalaiset toivat sotasaaliina Roomaan yhteensä 2 270 tonnia kultaa ja 4 540 tonnia hopeaa, sekä lukuisia muita arvoesineitä. Ja vaikka nykyäänkin on hyväksytty se teoria, että nämä luvut ovat ehkä käännösvirheen takia rutkasti yliarvioituja, niin summa pysyy kuitenkin huikeana. Pelkästään 227 tonnin kultamäärä vastaa painossaan mitattuna 31,5 miljoonaa aureusta ja 454 tonnia hopeaa 160 miljoonaa denaaria. Crito kertoo myös 500 000 daakialaisen joutuneet sotavangiksi. Näistä monet joutuivat taistelemaan gladiaattorinäytöksissä Roomassa osana Trajanuksen triumfia. Sodan aikana, ja Rooman miehityksen alla Daakian väestö ja kulttuuri katosivat täysin ja maa annettiin muista Rooman provinsseista saapuneille siirtolaisille.[42]

Daakiasta tuli Rooman provinssi (Dacia), johon sijoitettiin kaksi roomalaista legioonaa, toinen Berzobikseen ja toinen Apulumiin. Trajanuksen seuraaja, Hadrianus, säilytti Daakian provinssin, mutta luopui sen länsi- ja itäpuolisista naapureista, Baanaatista ja itäpuolisesta Moesia Inferiorista, koska niitä oli vaikea puolustaa. Daakiaan sijoitettiin nyt vain yksi legioona ja provinssi jaettiiin Dacia Superioriin ja Dacia Inferioriin.[45] Marcus Aurelius jakoi Dacian kolmeen osaan (Tres Daciae), Dacia Porolissensikseen, Dacia Apulensikseen ja Dacia Maluensikseen. Roomalaiset luopuivat lopulta Daakiasta vuonna 270 keisari Aurelianuksen aikana.[46]

Antiikin lähteet

 
Trajanuksen pylväs.

Daakian sodista on säilynyt nykypäivään erittäin vähän antiikin lähteitä. Roomassa sijaitseva Trajanuksen pylväs, jonka Trajanus rakennutti vuonna 113 Daakian sotien muistoksi, on tärkein lähde sodista. 32 metriä korkeassa pylväässä on satoja Daakian sodista kertovia friisejä, jotka luultavasti viittaavat todellisiin tapahtumiin sotien aikana. Pylvään kuvaukset eivät ole kuitenkaan ole täysin luotettavia, eikä niitä voi lukea tarkasti.[47] Toinen mahdollisesti myös Daakian sodista kertova monumentti on Romanian Adamklississä sijaitseva Tropaeum Traiani, jonka rakennettiin luultavasti daakialaisten hyökkäyksessä talvella 101-102 kuolleiden roomalaisten muistoksi.[48] Tosin joidenkin historioitsijoiden mukaan se saattaa olla myös muistomerkki Domitianuksen Daakian sodissa kaatuneille, johon viittaa se, että muistomerkki omistettiin Koston Marsille (Mars Ultor). Myöskään kirjallisia lähteitä ei ole säilynyt paljoakaan. Trajanuksen omasta kuvauksesta, Dacicasta, on säilynyt vain yksi lause. Trajanuksen lääkäri T. Statilius Crito kirjoitti myös sotaa käsitelleen tekstin Getica, mutta sekin on suurimmilta osiltaan hävinnyt. Myöskään Dion Khrysostomoksen Getica ja Appianuksen Dacica eivät ole säilyneet nykypäivään. Parhaiten on säilynyt historioitsija Dio Cassiuksen kirjoitukset.[49] Dion tekstit eivät ole kuitenkaan säilyneet kokonaisina, vaan jäljellä on vain muutamia katkelmia ja nekään eivät kerro paljoakaan sotien yksityiskohdista. Lisäksi monet sen ajan historioitsijat keskittyivät ainoastaan Rooman menneisyyden kuvaamiseen, eivätkä kirjoittaneet oman aikansa asioista.[50] Myös arkeologiset todisteet ovat vähissä, koska suurinta osaa löydöistä ei ole pystytty ajoittamaan tarpeeksi tarkasti.[51]

Lähteet

  • Adrian Goldsworthy: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6951-2.
  • Julian Bennett: Trajan: Optimus Princeps. Indiana University Press, 2001. ISBN 0-253-21435-1. (englanniksi)
  • Bowman et. al.: The Cambridge Ancient History XI, The High Empire A.D. 70-192. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-26335-2. (englanniksi)
  • Adrian Goldsworthy: The Roman Army at War 100 BC−AD 200. Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-815057-1. (englanniksi)
  • Brian W. Jones: The Emperor Domitian. Routledge, 1992. ISBN 0415042291. (englanniksi)
  • Paul Lachlan MacKendrick: The Dacian Stones Speak. UNC Press, 2000. ISBN 0807849391. (englanniksi)
  • Michael Schmitz: The Dacian Threat, 101-106 AD. Caeros Pty Ltd, 2005. ISBN 0975844504. (englanniksi)
  • Lino Rossi: Trajan's column and the Dacian Wars. Thames and Hudson Ltd, 1971. ISBN 0-500-40016-4. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ MacKendrick s. 71
  2. ↑ Christensen, Else: Vapaustaistelijat löivät Rooman joukot. Tieteen kuvalehti: Historia, 2008, nro 12, s. 42. Bonnier Publications International AS. ISSN 0806-5209.
  3. ↑ The Cambridge Ancient History s. 300-301
  4. ↑ Goldsworthy 1996 s. 13-14
  5. ↑ Jan Ingar Thon & Niels-Peter Granzow Busch: Nerokas taktikko uudisti Rooman armeijan. Tieteen kuvalehti: Historia, 2008, nro 8, s. 18-19. Bonnier Publications International AS. ISSN 0806-5209.
  6. ↑ Goldsworthy 1996 s. 209, 216
  7. ↑ Goldsworthy 1996 s. 17-19
  8. ↑ Bennett s. 92
  9. ↑ Bennett s. 85
  10. ↑ Goldsworthy 1996 s. 74
  11. ↑ Richard Brzezinski et. al.: The Sarmatians 600 BC-AD 450, s. 46. Osprey Publishing, 2002. ISBN 184176485X. (englanniksi)
  12. ↑ a b Rossi s. 22
  13. ↑ Bennett s. 85-86
  14. ↑ Dacian Draco Enciclopedia Dacica. Viitattu 1.12.2008. (englanniksi)
  15. ↑ Bennett s. 86
  16. ↑ Goldsworthy 2006 s. 386-387
  17. ↑ Yleisen käsityksen mukaan kyseinen legioona oli Legio V Alaudae, mutta joidenkin historioitsijoiden mukaan legioona tuhoutui jo Bataavien kapinan aikana vuosina 69/ 70, eikä täten voinut osallistua Fuscuksen sotaretkeen. Jones s. 138-139
  18. ↑ Roman Emperors - DIR Battle Descriptions: Battle of Sarmizegethusa roman-emperors.org. Viitattu 20.12.2008. (englanniksi)
  19. ↑ a b Bennett s. 29-31, 86-87
  20. ↑ Edward Togo Salmon: A History of the Roman World from 30 B.C. to A.D. 138, s. 274-276. Routledge, 1990. ISBN 0-415-04504-5.
  21. ↑ Schmitz s. 7-8
  22. ↑ Bennett s. 88-89
  23. ↑ Rossi s. 24-32
  24. ↑ Bennett s. 90-92
  25. ↑ Rossi s. 34
  26. ↑ Goldsworthy 2006 s. 392, 394
  27. ↑ Bennett s. 92-93
  28. ↑ a b The Cambridge Ancient History s. 110
  29. ↑ Bennett s. 93-94
  30. ↑ MacKendrick s. 80
  31. ↑ Bennett s. 94
  32. ↑ MacKendrick s. 81-82
  33. ↑ a b Bennett s. 93-95
  34. ↑ a b Goldsworthy 2006 s. 394-395
  35. ↑ Bennett s. 96
  36. ↑ Bennett s. 97
  37. ↑ a b Bennett s. 98
  38. ↑ Bennett s. 98-99
  39. ↑ Bennett s. 99
  40. ↑ Bennett s. 99-100
  41. ↑ Bennett s. 100
  42. ↑ a b Bennett s. 101
  43. ↑ Bennett s. 101-102
  44. ↑ ARMAMENTARIVM: The Tropaeum Traiani at Adamclisi
  45. ↑ The Cambridge Ancient History s. 134, 581
  46. ↑ Dacia-Province of the Roman Empire 2003-2008. UNRV.com. (englanniksi)
  47. ↑ Goldsworthy 2006 s. 387-388
  48. ↑ Schmitz s. 4
  49. ↑ Bennett s. 89-90
  50. ↑ Dacian Wars UNRV.com. Viitattu 9.12.2008. (englanniksi)
  51. ↑ Schmitz s. 5

Kirjallisuutta

  • Gábor Vékony: Dacians, Romans, Romanians. Matthias Corvinus, 2000. ISBN 1882785134. (englanniksi)
  • Béla Köpeczi et. al.: History of Transylvania: From the Beginnings to 1606. Social Science Monographs, 2001. ISBN 0880334797. (englanniksi)
  • Ioana A. Oltean: Dacia: Landscape, Colonisation and Romanisation. Routledge, 2007. ISBN 0415412528. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Daakian_sodat&oldid=5998924”