Wikipedia

Iron Maiden

englantilainen yhtye
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 20. joulukuuta 2008 kello 12.40 käyttäjän Javatyk (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Tämä artikkeli käsittelee brittiläistä heavy metal -yhtyettä. Muista merkityksistä, katso täsmennyssivu.

Iron Maiden on englantilainen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti vuonna 1975. Yhtye on julkaissut 14 studioalbumia, yhdeksän live-albumia, neljä EP:tä ja kahdeksan kokoelmaa. Basisti Steve Harrisin, laulaja Bruce Dickinsonin ja rumpali Nicko McBrainin lisäksi Iron Maidenin kuusihenkiseen kokoonpanoon kuuluu heavy metal -yhtyeelle hieman poikkeukselliset kolme myös rytmikitaraosuudet soittavaa soolokitaristia: Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers.

Iron Maiden
Tiedosto:Ironmaiden logo.svg
Iron Maidenin basisti Steve Harris ja kitaristit Dave Murray, Janick Gers ja Adrian Smith konsertissa vuonna 2006.
Iron Maidenin basisti Steve Harris ja kitaristit Dave Murray, Janick Gers ja Adrian Smith konsertissa vuonna 2006.
Tiedot
Toiminnassa 1975–
Tyylilaji heavy metal
NWOBHM
progressiivinen metalli
Kotipaikka Englanti Lontoo, Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Bruce Dickinson, laulu
Steve Harris, basso, taustalaulu
Adrian Smith, kitara, taustalaulu
Janick Gers, kitara, taustalaulu
Dave Murray, kitara
Nicko McBrain, rummut, lyömäsoittimet

Entiset jäsenet

Kts. Luettelo Iron Maidenin jäsenistä

Levy-yhtiö

Sanctuary Records/Columbia, 1978–2006
EMI/Capitol, 1979–

Aiheesta muualla
ironmaiden.com

Iron Maiden edusti alkuperäistä "brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa" (engl. New Wave of British Heavy Metal). Sen kitaramelodioihin voimakkaasti nojaavan ja moniosaisiin kappaleisiin perustuvan musiikin innoittajina ovat olleet muun muassa Thin Lizzy, UFO, Deep Purple[1] ja Wishbone Ash.[2]

Iron Maiden on ollut 1980-luvun alusta lähtien yksi metallimusiikin menestyneimmistä ja merkittävimmistä yhtyeistä. Sen albumimyynnin on arveltu maailmanlaajuisesti ylittäneen 80 miljoonaa kappaletta,[3] mukaan lukien viisi platina-albumia Yhdysvalloissa.[4] Suomessa yhtyeen albumimyynti on jo ylittänyt puolen miljoonan rajan.[5] Iron Maidenin viimeksi julkaistu albumi oli A Matter of Life and Death (2006), joka myi kultaa Britanniassa.

Yhtyeen nimi Iron Maiden (suora suom. rautaneito) tarkoittaa mahdollisesti keskiajalla Saksassa kidutukseen käytettyä, piikkejä täynnä olevaa hauta-arkun muotoista laitetta, jonka sisälle kidutettava ihminen suljettiin. Iron Maidenin tunnetuin hahmo lienee maskotti Eddie the Head tai lyhyemmin vain Eddie, joka esiintyy lähes kaikkien Iron Maiden -albumien kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa, oheistuotteissa ja muissa keräilyesineissä.

Historia

Varhaiset vaiheet (1975–1978)

 
Steve Harris, Iron Maidenin perustaja, basisti ja lauluntekijä

Iron Maidenin perusti basisti Steve Harris 25. joulukuuta 1975. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Paul Day (laulu), Terry Rance (kitara), Dave Sullivan (kitara), Ron "Rebel" Matthews (rummut) ja Steve Harris (basso). Harris sanoi saaneensa innoituksen yhtyeen nimeen elokuvasta The Man in the Iron Mask, joka pohjautui Alexandre Dumas'n novelliin.[6] Miehistönvaihdoksia tapahtui runsaasti jo heti yhtyeen perustamisen jälkeen. Ensimmäiseen viralliseen Iron Maiden -esiintymiseen mennessä 1. toukokuuta 1976 St. Nicholas Hallissa Lontoon Poplarissa molemmat alkuperäiset kitaristit olivat jo vaihtuneet. Pienen pubin lavalle viiden punnan korvausta vastaan nousi Iron Maiden, jonka kitaroinnista vastasivat Dave Murray ja Bob Sawyer.[7]

Alkuperäinen laulaja Day ehti konsertoida Iron Maidenin riveissä 26 kertaa, mutta hänet erotettiin yhtyeestä 23. lokakuuta 1976. Iron Maidenin muiden jäsenten mielestä Day oli hyvä laulaja, mutta lavaesiintyjänä hän oli vaisu. Day perusti yhtyeen nimeltä More ja vuosina 1983–1984 hän oli Wildfiren laulajana. Kiss-fani Dennis Wilcock tuli yhden koe-esiintymisen jälkeen Dayn tilalle Iron Maidenin laulajaksi vuosiksi 1976–1977. Hän ilmestyi konsertteihin punainen tähti silmän ympärille maalattuna mukanaan muun muassa tekoverta, joka tunnetaan paremmin Kiss-basisti Gene Simmonsin rekvisiittana. Wilcock kuitenkaan ei tullut toimeen kitaristi Dave Murrayn kanssa. Syy oli hyvin typerä: hän ei pitänyt Murrayn tyttöystävästä. Jatkuviin riitoihin kyllästyneelle Steve Harrisille valinta kahden muusikon välillä oli vaikea, koska Murray oli paras hänen tuntemansa kitaristi, mutta toisaalta olisi vaikeata löytää uusi Wilcockin veroinen lavaesiintyjä ja keulakuva. Lopulta kitaristi Murray sai lähteä. Harris on myöhemmin todennut päätöksen olleen eräs hänen uransa typerimmästä.[8] Murrayn avoimeksi jättämän kitaristin paikan otti Wilcockin kaveri Terry Wapram.

Vuonna 1977 yhtyeen kokoonpano vaihtui alituiseen. Laulaja Wilcock oli osoittautunut hankalaksi persoonaksi. Wilcockin juonittelun ja lapsellisen käytöksen uhriksi joutuivat sekä kitaristi Bob Sawyer että rumpali Ron "Rebel" Matthews, jotka erotettiin yhtyeestä. Useiden yrittäjien jälkeen uudeksi rumpaliksi valikoitui Samsonin omintakeinen miekkailu- ja S&M-naamioita käyttävä Barry Purkis, lempinimeltään "Thunderstick". Jo kertaalleen molemmat kitaristinsa ja rumpalinsa menettänyt Harris päätti ensimmäisen ja ainoan kerran kokeilla yhden kitaristin (Terry Wapram) lisäksi kosketinsoittajaa Iron Maidenin riveissä. Yhteistyö Tony Mooren kanssa jäi kuitenkin yhden konsertin mittaiseksi Harrisin todettua, että kosketinsoittimet eivät sopineet Iron Maidenin musiikkityyliin.[9]

Nelimiehinen kokoonpano Harris-Wilcock-Wapram-Thunderstick hupeni äkkiä trioksi, kun lavalla arvaamaton ja virhealtis rumpali Thunderstick ei sopinut Harrisin suunnitelmiin ja sai lähteä yhden ainoan konsertin jälkeen marraskuussa 1977. Terry Wapram seurasi perässä, kun Harris tunnusteli jonkin aikaa mahdollisuutta palkata Dave Murray takaisin yhtyeeseen, jotta Harrisin visio kahdesta sekä rytmikitaraa että sooloja soittavasta kitaristista toteutuisi. Yksin kitaraosuudet hoitaneelle Wapramille kahden kitaristin käyttö ei sopinut, joten hän erosi itse kokoonpanosta.[10] Iron Maiden oli kuihtunut puolessa vuodessa viisimiehisestä, nousukiidossa olevasta heavy metal -yhtyeestä kahden miehen show'ksi, mutta jatkoa seurasi: laulaja Wilcock ilmoitti äkillisesti ja omasta tahdostaan vuonna 1977 olevansa ulkona Iron Maidenista lähinnä kiinnostuksen puutteen vuoksi.[11][12]

Loppuvuodesta 1977 yksin orkesterinsa kanssa jäänyt Harris päätti pitää muutaman kuukauden tauon ja etsiä tuona aikana yhtyeeseensä sopivia jäseniä, jotka olisivat kelvollisia sekä sosiaalisilta että soittotaidoiltaan.[13][12] Laulaja Wilcockin lähtö mahdollisti Dave Murrayn paluun Iron Maidenin kitaristiksi. Murrayn palkkaaminen osoittautui loppujen lopuksi yhtyeelle sopivaksi, sillä sittemmin hän on soittanut kaikilla Iron Maidenin albumeilla. Iron Maiden oli jälleen trio vuoden 1977 lopussa, kun Doug Sampson, Harrisin vanha tuttu Smiler-yhtyeen ajoilta pestattiin rumpaliksi. Yhtyeen kokoonpano alkoi vajaan kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin vakiintua ja jäsenet tulivat keskenään toimeen.

Paul Di'Annon tulo, Eddien synty ja levytyssopimus (1978–1979)

Vuoden 1978 alusta Iron Maiden harjoitteli Harrisin kirjoittamia kappaleita triona. Harris, Sampson ja Murray työstivät kappaleita "Prowler", "Iron Maiden", "Wrathchild", "Another Life", "Innocent Exile", "Sanctuary", "Transylvania", "Purgatory" ja "Drifter" kohti sellaista muotoa, jona ne tulisivat myöhemmin ilmestymään Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä albumilla. Harjoitukset kestivät pitkälle yli kesän ja kohti vuoden 1978 syksyä.[14][15]

Kesällä 1978 kolmimiehinen Iron Maiden kokeili myös Eddien varhaista esiastetta konserteissaan. Dennis Wilcockin jäljelle jääneestä lavarekvisiitasta löytyy valkea kabuki-naamio, jonka suuosaan lisättiin tekoverikapselit. Rumpali Doug Sampsonin yläpuolelle nostetun naamion suuaukosta tekoveri saatiin valumaan akvaariopumpun avulla sopivalla hetkellä. Vaaleahiuksinen Sampson ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta peittyä ilta toisensa jälkeen punaiseen, etäisesti verta muistuttavaan siirappiseen tahmaan.[16] Kabukinaamion ja veriefektin käyttöä kuitenkin jatkettiin ja pienet konserttipalkkiot Iron Maiden käytti valotekniikan parantamiseen sekä yhtyeen logolla varustettuun tauluun, johon Eddien "esi-isä" kiinnitettiin. Lavashowkokeilut jatkuivat ja seuraava versio Eddiestä ei sylkenyt Sampsonin huojennukseksi enää verta, vaan punaista savua kappaleen "Iron Maiden" aikana.[17]

Steve Harrisin hidas mutta sinnikäs laulajan etsintä tuotti vihdoin tuloksen: marraskuussa 1978 raspikurkkuinen ja lyhythiuksisen punkkarin näköinen Paul Di'Anno korvasi vuotta aiemmin yhtyeen jättäneen Dennis Wilcockin. Di'Annon laulutyyli auttoi Iron Maidenia ja etenkin Steve Harrisia työstämään aiempaa raskaampaa materiaalia, jota Di'Annon energinen lavaesiintyminen tuki. Nelimiehisenä Iron Maiden oli kuitenkin haasteen edessä: Harris oli kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan, esimerkiksi yhtyeen nimikkokappaleen "Iron Maiden", kahdelle kitaralle. Melodiakuluissa ensimmäinen rytmikitara soittaa riffin, johon toinen kitara vastaa samankaltaisella riffillä. Yhtyeen konsertoidessa yhdellä kitaristilla Steve Harrisin piti soittaa osa kitarariffeistä bassolla, jotta kappaleiden rakenne pysyisi koossa.[18]

Iron Maiden etsi koko ajan aktiivisesti toista kitaristia, mutta yhtyeellä oli vaikeuksia pitää viidettä jäsentä riveissään pitkään. Vuonna 1979 kitaristi Paul Todd kesti yhtyeen mukana vain viikon siitä huolimatta, että hän on mukana yhtyeen eräissä promokuvissa. Tony Parsonsin jäsenyys oli jo kuukausien mittainen, mutta silti vain väliaikainen ratkaisu. Skotti Dave "Mad" Mac oli myös energinen kitaristi harjoituksissa, mutta kärsi konsertoidessaan pahasta ramppikuumeesta.[19]

Yhtyeen rahatilanne oli pitkään vähintään yhtä retuperällä kuin kitaristitilanne. Esimerkiksi heinäkuussa 1977 Steve Harrisin kirjaamat Iron Maidenin nettotulot pubi- ja klubikonserteista olivat 205 puntaa, mutta menot, kuten bensiini-, lavaefekti- ja kaluston korjauskulut nielivät soittopalkkioista reilut 191 puntaa. Siten yhtyeen kuukauden aikana tekemästä yhdeksästä konsertista jäi voittoa vain noin 14 puntaa.[20] Konsertteja kuitenkin riitti 1970-luvun lopussa, myös Iron Maidenille. Punkin nopea läpilyönti ja sitä seurannut lyhyt aallonharja oli jo pyyhkäissyt Englannin yli ja uuden aallon brittimetallimusiikille oli tilausta suur-Lontoon alueella pienissä pubeissa ja muutaman sadan hengen konserttisaleissa. Yhtyeiden voitot jäivät pieneksi, mutta niiden maine kasvoi lähinnä ahkeran konsertoinnin ansiosta. Iron Maiden ei ollut poikkeus. Yhtye helpotti konserttilogistiikkaansa hankkimalla ison vihreän pakettiauton, jonka takaosa ja kuormauslava toimivat soitin- ja vahvistinvarastona ja kontin etuosaan rakennettiin pienet kerrossängyt. Kaikki Iron Maidenin jäsenet olivat päivätyössä, mutta iltaisin sekä viikonloppuisin pakettiauto "Green Goddess" (suom. Vihreä jumalatar) kuljetti yhtyeen jäseniä konserttimatkoilla Ison-Britannian eri kolkkiin.[21]

Lokakuussa 1978 yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa kuuluisalla Marquee-klubilla Lontoossa. Paikalla ollut manageri Rod Smallwood oli niin vaikuttunut Iron Maidenin esiintymisestä, että hän päätti ryhtyä manageroimaan yhtyettä perustamansa Sanctuary Recordsin nimissä.

Ensilevytys The Soundhouse Tapes

Katso myös: The Soundhouse Tapes

Smallwoodin ansiosta Iron Maiden esiintyi kokoonpanossa Di'Anno (laulu), Harris (basso), Murray (kitara) ja Sampson (rummut) jo 31. joulukuuta 1978 Lontoossa, jälleen eräällä kuuluisalla klubilla nimeltä Soundhouse. Soundhouse oli oikeasti Kingsburyssä Luoteis-Lontoossa sijaitseva Prince of Wales -pubi, jossa DJ:t soittivat kuutena iltana viikossa diskomusiikkia ja vain yhtenä iltana Neal Kay isännöi heavy metal -klubia. Iron Maidenin Soundhouse-esityksen neljästä kappaleesta kolme ("Prowler", "Invasion" ja "Iron Maiden") nauhoitettiin ja hieman alle vuotta myöhemmin, 9. marraskuuta 1979, ne julkaistiin nimellä The Soundhouse Tapes. Neljäs kappale, "Strange World", ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Iron Maidenin esikoisalbumilla. The Soundhouse Tapes oli seitsemäntuumainen EP, jonka viidentuhannen kappaleen painos myytiin loppuun Sanctuary Recordsin postimyynnin kautta alle viikossa. Uutta painosta ei kysynnästä huolimatta koskaan tehty, ja alkuperäisestä EP:stä on sittemmin tullut keräilyharvinaisuus.

Rod Smallwood oli vuoteen 1979 mennessä kiinnittänyt Iron Maidenin lisäksi muita aloittelevia metalliyhtyeitä Sanctuary Recordsiin. Iron Maidenin ensimmäiset albumia varten studiossa tehdyt tallenteet olivat vuonna 1979 nauhoitetut kappaleet "Sanctuary" ja "Wrathchild". Ne otettiin mukaan promootiotarkoituksessa julkaistulle kahdeksantoista Sanctuary-artistin kokoelma-albumille Metal for Muthas. Kokoelma julkaistiin lopulta 15. helmikuuta 1980. The Soundhouse Tapes -EP:n ja Metal for Muthas -kokoelman ennakkoversion ansiosta Iron Maiden päätyi levy-yhtiö EMI:n kanssa kolmen albumin levytyssopimukseen jo marraskuussa 1979.

Yhteistyö rumpali Doug Sampsonin kanssa loppui vuonna 1979. Hän erosi Iron Maidenista yhteisymmärryksessä juuri levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Syy oli yksinkertainen; askeettiset kiertueolot verottivat Sampsonin voimia, eikä hän pystynyt huolehtimaan itsestään lyhyilläkään matkoilla. Heikko fyysinen kunto haittasi Sampsonin soittoa liikaa.[22] Tilalle otettiin Clive Burr, joka soitti Iron Maidenin kolmella ensimmäisellä albumilla ja vuoteen 1983 saakka, jonka jälkeen hän joutui jättämään yhtyeen alkoholiongelmansa takia. Metal for Muthas jäi rumpali Doug Sampsonin ainoaksi viralliseksi Iron Maiden -levytykseksi, sillä vaikka Soundhousessa esitetyt neljä kappaletta päätettiin ottaa mukaan myös yhtyeen esikoisalbumille, ne äänitettiin uudelleen studiossa tuoreen rumpalin Clive Burrin kanssa.

Albumit Iron Maiden ja Killers (1980–1981)

Katso myös: Iron Maiden ja Killers
 
Dave Murray (vas.) sai vuonna 1980 rinnalleen uuden kitaristin, Adrian Smithin.

Iron Maiden oli soittanut esikoisalbuminsa Iron Maidenin kappaleita vuosien varrella konserteissa, joten yhtyeen ei tarvinnut tehdä liikaa töitä studiossa.[23] Iron Maidenin 14. huhtikuuta 1980 julkaistu, yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ylsi heti Englannin albumilistan sijalle 4.[24][25] Steve Harris kirjoitti yksin viisi kappaletta, laulaja Paul Di'Anno kirjoitti kaksi kappaletta yhdessä Harrisin kanssa ja kitaristi Dave Murray yhden.[26] Kaikki kappaleet hioutuivat lopulliseen muotoonsa yhtyeen jo konsertoidessa klubeissa ja pubeissa.[27] Albumi sai myös hyvää kritiikkiä lehdiltä Record Mirror ja Sounds.[28] Iron Maiden tuli nopeasti tunnetuksi raskaista kiertueista, joilla yhtyeen kannattajakunta laajeni nopeasti. Iron Maiden esiintyi lämmittelijänä Kiss-yhtyeen Unmasked Tour -kiertueen Euroopan osuuksille ja Judas Priestille niiden Euroopan-kiertueilla. Kissin kiertueen jälkeen kitaristi Dennis Strattonille annettiin potkut Iron Maidenista vuoden 1980 lopussa ja hänen tilalleen tuli Adrian Smith.[29][30]

Iron Maiden julkaisi 2. helmikuuta 1981 toisen albuminsa, jonka nimeksi valittiin Killers. Albumin tuotti Martin Birch, joka oli aikaisemmin tuottanut yhtyeitä Deep Purple ja Whitesnake.[31] Killers muistuttaa tyyliltään Iron Maidenin esikoisalbumia Iron Maiden, mutta siitä huolimatta se menestyi brittilistalla esikoisalbumia heikommin nousten parhaimmillaan vain sijalle 12.[32][25] Albumi sai myös huonommat arvostelut kriitikoilta kuin esikoisalbumi.[33] Steve Harris kirjoitti suurimman osan Killersin kappaleista ja niistä on myöhemmin tullut suosittuja yhtyeen konserteissa.[34] Yhtye esiintyi Top of the Pops -ohjelmassa playbackina.[35] Albumilta julkaistiin singlet Women in Uniform, Twilight Zone ja Purgatory.

Iron Maiden aloitti vielä keväällä 1981 ensimmäisen maailmankiertueensa, joka ei kuitenkaan sujunut kitkatta. Kiertueen jälkeen vuoden 1981 syyskuussa huumeongelmista kärsineen Paul Di'Annon[36] korvasi laulajana NWOBHM-yhtye Samsonissa kannuksensa ansainnut Bruce Dickinson. Uusi laulaja esiteltiin yleisölle 15. marraskuuta 1981 kuuluisalla The Rainbow -klubilla Lontoossa, ja joulukuussa 1981 Iron Maiden alkoi levyttää kolmatta pitkäsoittoaan.[37]

Ei tiedostoa

"Run to the Hills (1982)"

"Run to the Hills" albumilta The Number of the Beast on yhtyeen suuri listahitti. Sen sijoitus Britanniassa oli 9.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Bruce Dickinsonin aikakausi alkaa: nousu raskaaseen sarjaan (1981–1983)

Katso myös: The Number of the Beast
 
Bruce Dickinsonin ja albumin The Number of the Beast myötä Iron Maidenin musiikki nousi uudelle tasolle.

Laulaja Bruce Dickinsonin astuttua ruotuun yhtyeen musiikki alkoi vakiintua alkuaikojen hieman punk-sävyisestä heavy metalista progressiivisempaan suuntaan.

Iron Maiden levytti vuonna 1981 erään heavy metalin klassikoiksi luettavista albumeista. 29. maaliskuuta 1982 julkaistu The Number of the Beast nousi suoraan Ison-Britannian albumilistan ykköseksi.[37] The Number of the Beast tarjosi vuosiksi eteenpäin materiaalia Iron Maidenin konserttien soittolistoille: singlenäkin hyvin menestyneet "Run to the Hills" (brittilistan 7.),[37] "The Number of the Beast" (18.)[37] ovat olleet eeppisen, yli seitsenminuuttisen raidan "Hallowed Be Thy Name":n ohella miltei 25 vuotta Iron Maiden -konserttien vakiokappaleita.

Vuoden 1982 Beast on the Road -kiertue oli Iron Maidenin ensimmäinen suuri maailmankiertue. Yhtye kiersi maailmaa kymmenen kuukauden ajan helmikuusta 1982 vuoden loppuun saakka. Konsertteja kertyi yhteensä 180, joista 23 oli Isossa-Britanniassa, 33 Euroopassa, 104 Pohjois-Amerikassa, 10 Australiassa sekä 10 Japanissa.[37]

Beast On The Road -kiertueen jälkeen rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä alkoholiongelmiensa takia, ja hänet korvasi tammikuussa 1983 Nicko McBrain.

Menestysalbumi Piece of Mind (1983)

Katso myös: Piece of Mind
 
Rumpali Clive Burrin korvasi Nicko McBrain.

Vuoden 1983 alussa Iron Maiden keskittyi uuden Piece of Mind -albumin työstämiseen. Yhtye majoittui Guernseyn saarelle tammikuussa 1983 kirjoittamaan uutta materiaalia. Talvikaudeksi turisteista tyhjentynyt Le Chalet -hotelli toimi kuukauden ajan yhtyeen tukikohtana. Vähäisen käyttöasteen ansiosta hotellin ravintolasalista järjestyi Iron Maidenille harjoitustila.[38] Tammikuussa yhtye siirtyi Bahamalle, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolle nauhoituksiin, lähes yksinomaan verotussyistä. Iron Maiden ja sen managerit Rod Smallwood ja Andy Taylor varautuivat säästämään kaikissa mahdollisissa tuotantokustannuksissa. Ison-Britannian ulkopuolella nauhoitettu materiaali ja sen myyntituotot eivät kuuluneet 1980-luvun alussa Ison-Britannian verotuksen piiriin, joten yhtyeen valittavaksi jäi kaksi studiota: Antiguan Air Studios tai Bahaman Compass Point. Tuottaja Martin Birch vieraili molemmissa ja valitsi Bahaman. Yhtyeellä ei ollut kuitenkaan yhtään kappaletta valmiina sen saavuttua Nassaun studioon.[39]

Alun perin työnimellä Food For Thought tunnettu Piece of Mind äänitettiin tammikuussa 1983 ja se oli Iron Maidenin ensimmäinen Englannin ulkopuolella äänitetty albumi.[39] Albumin kannen ideoivat Rod Smallwood ja Steve Harris. Derek Riggs lensi Bahamasaarille maalatakseen kannen yhtyeen ollessa vielä studiossa. Runsaan kuukauden äänityssessioiden jälkeen albumin miksaus alkoi maaliskuussa New Yorkissa, legendaarisessa Electric Ladyland -studiossa Martin Birchin johdolla.[40]

Albumi Piece of Mind julkaistiin lopulta 28. toukokuuta 1983 ja se nousi brittilistan sijalle 3.[40] Albumin singlet olivat jo huhtikuussa 1983 julkaistu Flight of Icarus (brittilistan sija 11)[40] ja heinäkuussa 1983 julkaistu The Trooper (sija 12).[40] Piece of Mindin tärkein ansio on kuitenkin Iron Maiden -klassikkona pidetty ja konserttien vakiokappale "The Trooper". Albumia tuki jälleen suuri 143 konsertin maailmankiertue, World Piece Tour, joka alkoi 2. toukokuuta 1983 Hullista Englannista ja päättyi 18. joulukuuta 1983 Dortmundissa Saksassa konserttiin, joka televisioitiin koko Eurooppaan.[40]

Vuonna 1983 Iron Maiden esiintyi ensimmäisen kerran pääesiintyjänä kiertueella Yhdysvalloissa. Kiertuetta edisti Piece of Mindin sijoittuminen Yhdysvalloissa albumilistalla sijalle 14. Albumi oli myös yhtyeen ensimmäinen yli miljoonan kappaleen myynnin eli platinarajan ylittänyt albumi Yhdysvalloissa.[41] Suomessa Piece of Mind sijoittui albumilistan toiseksi.[42] Kerrang!-lehti äänesti albumin parhaimmaksi lukijaäänestyksessä vuonna 1983.[39]

Powerslave ja livealbumi Live After Death (1984-1985)

Katso myös: Powerslave ja Live After Death

Iron Maiden äänitti seuraavan albuminsa Powerslaven edellisen tapaan Compass Point Studiosilla Bahamalla.[43] Albumin kansitaide käsittelee muinaista Egyptiä ja kansikuvassa Eddie istuu valtaistuimella.[44] Iron Maiden julkaisi Powerslaven 15. syyskuuta 1984 ja se nousi Britannian albumilistan sijalle 2.[45][43]

Albumin kappaleiden tekstit kertoivat nyt jo Iron Maidenille tyypilliseen tapaan niiden sanoittajien hyvinkin erilaisista kiinnostuksien kohteista: Harrisin "Aces High" (taistelu Britanniasta), "The Duellists" (Yrjöjen aikakauden kaksintaistelut) sekä yli kolmetoistaminuuttinen päätösraita "Rime of the Ancient Mariner" (Samuel Taylor Coleridgen runoon Vanhan merimiehen tarina perustuva kertomus epäonnisesta merenkulkijasta); Smithin ja Dickinsonin "2 Minutes to Midnight" (ydinsota), "Flash of the Blade" (fantasia-aiheet, muun muassa ritarit ja lohikäärmeet), "Back in the Village" (televisiosarja The Prisoner) sekä nimiraita "Powerslave" (muinainen Egypti).

Single 2 Minutes to Midnight julkaistiin 18. elokuuta 1984 ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 11. Kaksi kuukautta albumin julkaisun jälkeen, 3. marraskuuta ilmestynyt single Aces High nousi niin ikään Britannian singlelistalle, sijalle 20.[45]

Puolasta 9. elokuuta 1984 alkanut suuri World Slavery Tour -kiertue päättyi 5. heinäkuuta 1985 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin Iron Maidenin kierrettyä 24 maata 322 päivässä. Kiertue oli yhtyeen pisin siihenastisista ja sisälsi 190 konserttia.[45][46] Iron Maidenin suurin yleisö oli Brasiliassa Rock in Rio -festivaaleilla 11. tammikuuta 1985, jolloin kuulijoita oli arviolta 200 000.[45] Tammikuussa 1985 Iron Maiden soitti myös seitsemänä loppuunmyytynä iltana New Yorkin Radio City Music Hallissa.[47] World Slavery Tourilta nauhoitettiin neljä 14-17. maaliskuuta 1985 Kalifornian Long Beachillä esitettyä konserttia yhdeksi livealbumiksi sekä Jim Yukichin ohjaamaksi konserttivideoksi Live After Death.[48]

Musiikillinen kunnianhimo kasvaa: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son (1986-1989)

Katso myös: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son

Somewhere in Time oli Iron Maidenin kallein albumi. Yhtye äänitti basso- ja rumpuraidat jälleen Nassaun Compass Pointissa ja matkusti seuraavaksi Hollantiin Wiseloord-studiolle äänittämään kitaraosuudet ja laulun. Tämän jälkeen tuottaja Martin Birch lähti miksaamaan kappaleet New Yorkiin Electric Ladyland -studiolle. Steve Harris, Adrian Smith ja Dave Murray kokeilivat uusia kitarasyntetisaattoreita, jotka muuttivat yhtyeen soundia.[49] Albumin kannessa Eddie esiintyy Terminator- ja Doctor Who -tyylisenä "roistomaisena" poliisina.[49] Somewhere in Timen teemana on avaruus ja yhtä lukuun ottamatta kappaleet käsittelivät aikaa: "Wasted Years", "Heaven Can Wait", "Deja-Vu", "The Loneliness of the Long Distance Runner" ja "Caught Somewhere in Time".[49] Bruce Dickinson kirjoitti yhden kappaleen albumille, mutta se jäi lopulliselta albumilta pois. Kappale oli Led Zeppelin -tyylinen.[50]

Somewhere in Time julkaistiin 11. lokakuuta 1986. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä: 6. syyskuuta Wasted Years (brittilistan 18.) ja 22. marraskuuta Stranger in a Strange Land (brittilistan 22). Iron Maiden lähti Somewhere On Tour -kiertueelle jo ennen albumin julkaisua. Yhtye esiintyi 3. syyskuuta 1986 alkaneella lyhyellä kiertueella 12 kertaa Itä-Euroopassa ja kaksi kertaa Lontoon Hammersmith Odeonilla.[51] Tammikuussa 1987 alkoi viisi kuukautta kestänyt 73 konsertin Yhdysvaltojen kiertue, ja lopulta 148 konsertin jälkeen Somewhere On Tour päättyi Osakaan, Japaniiin 21. toukokuuta 1987.[51]

Iron Maidenin seitsemäs studioalbumi, 23. huhtikuuta 1988 julkaistu Seventh Son of a Seventh Son oli yhtyeen toinen albumi, joka ylsi heti julkaisuviikolla yhtyeen kotimaan listaykköseksi. Löyhästi konseptialbumin tapainen Seventh Son of a Seventh Son vei yhtyeen musiikkia enemmän progressiiviseen suuntaan. Albumilta julkaistut kaikki neljä singleä ylsivät Britannian singlelistalle kymmenen parhaan joukkoon: Can I Play with Madness (brittilistan 3.), The Evil That Men Do (5.), The Clairvoyant (6.), Infinite Dreams (6.)[52] Yhtye julkaisi myös konserttivideon Maiden England, joka nousi videolistan ykköseksi.[52]

Vuonna 1988 yhtye esiintyi Doningtonin Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä rikkoen festivaalin kävijäennätyksen keräämällä 108 000 katsojaa paikan päälle.[52] Festivaalin jälkitunnelmat olivat kuitenkin traagiset, sillä kaksi ihmistä oli kuollut aiemmin päivällä Guns N' Rosesin esiintymisen aikana, kun he olivat jääneet muiden tallomiksi mutavellissä.[53]

Miehistönvaihdoksia: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark (1990–1993)

Katso myös: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark
 
Janick Gers vieraili Bruce Dickinsonin sooloalbumilla ja -kiertueella ennen liittymistään Iron Maideniin.

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen vuonna 1990.[54] Yhtyeen ensimmäinen 1990-luvun albumi oli No Prayer for the Dying, joka oli aikaisemmin ilmestyneen Number of the Beastin jälkeen ensimmäinen kokonaan Englannissa äänitetty pitkäsoitto. Albumi äänitettiin vuonna 1990 Steve Harrisin Essex-kartanon lähellä olevassa ladossa, jonka vieressä oli The Rolling Stonesin siirreltävä studio.[55] Yhtyeen suunnitelma oli viettää kolme kuukautta Harrisin kartanossa ja kirjoittaa kappaleet kaikessa rauhassa. Parin viikon kuluttua Iron Maiden päätti tilata The Rolling Stonesin studion ja aloittaa äänitykset.[55] Kappaleet kirjoitettiin kiireellä ja Harris oli ainoa, joka ei ollut tehnyt studioalbumia yhtyeen jäsenistä. Harrisilla oli paljon kappaleita harjoiteltavaksi.[55] Kitaristi Adrian Smith kirjoitti "Hooks in You"-kappaleen yhdessä Bruce Dickinsonin kanssa, mutta Smithin osuuden soitti Iron Maidenin uusi kitaristi Janick Gers.[55] Kappaleessa "Run Silent, Run Deep" on lainattu Led Zeppelin "Kashmiria".[56] Vaikka albumi ei kirvoittanut faneilta samanlaisia ylisanoja kuin 1980-luvun klassikkotuotokset, yhtyeen singlemenestys jatkui silti: albumin single Bring Your Daughter... to the Slaughter nousi heti listaykköseksi pysyen kärjessä kolmena viikkona[56] ja Holy Smoke sijoittui kolmanneksi Englannissa loppuvuodesta 1990.[57] Yhtye aloitti No Prayer on the Road -kiertueen salaisella konsertilla Milton Keynesissä 19. syyskuuta 1990.[56]

Seuraavan albumin Fear of the Darkin kaksitoista kappaletta äänitettiin Harrisin kotistudiolla Essexissä.[58] Albumilla oli myös laajempi tyylivalikoima kuin koskaan aikaisemmin: kappaleita olivat muun muassa Harrisin blues-henkinen "From Here To Eternity", Bruce Dickinsonin ja Dave Murrayn "Chains of Misery" sekä Dickinsonin ja Janick Gersin Led Zeppelin -henkinen "Fear is the Key".[58] Albumi julkaistiin 11. toukokuuta 1992 ja se ei vastannut fanien odotuksia, mutta edellisen albumin tavoin Fear of the Darkin singlelohkaisut menestyivät hyvin: Be Quick or Be Dead oli brittilistan sijalla toinen ja From Here to Eternity sijalla 21.[59] Fear of the Darkin nimiraita on ollut ilmestymisestään lähtien lähes poikkeuksetta Iron Maiden -konserttien vakio-ohjelmanumero. Itse albumi nousi Englannissa listan kärkeen.[58] Fear of the Dark -kiertue käynnistyi Skandinaviasta toukokuussa 1992 ja mutkitteli pitkin mannerta kesän ajan.[60] Kiertueelta taltioitiin materiaalia kahdelle livealbumille, jotka julkaistiin vuoden 1993 lopussa: A Real Live One ja A Real Dead One. Yhtye oli pääesiintyjänä Castle Doningtonissa elokuussa.[60]

Lopulta syyskuussa vuonna 1993 Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenista ja siirtyvänsä soolouralle. Yhtyeen muut jäsenet olivat masentuneita laulajan lähdöstä, varsinkin Steve Harris.[61] Yhtye piti lyhyen luovan tauon ja aloitti uuden laulajan etsinnän.

Iron Maiden ja Blaze Bayley (1993–1999)

Katso myös: The X Factor ja Virtual XI
 
Uuden laulajan Blaze Bayleyn tultua Iron Maidenin tyyli muuttui suuresti.

Marraskuussa 1993 uudeksi Iron Maiden -laulajaksi palkattiin Wolfsbanessa kannuksensa ansainnut Blaze Bayley, joka oli laulutekniikaltaan ja -ääneltään Bruce Dickinsoniin verrattuna varsin erilainen. Osittain juuri erilaisuutensa vuoksi mies ei koskaan saavuttanut varauksetonta suosiota Iron Maiden -fanien joukossa. Bayleyn laulutekniikasta ja äänialan suppeudesta johtuen yhtye joutui jättämään pois esimerkiksi konserttien vakionumeroihin aiemmin kuuluneen "Run to the Hills"-kappaleen. Miestä kritisoitiin myös paljon hänen "The Evil That Men Do"-kappaleen tulkinnastaan.[8]

Yhtyeen musiikkikin koki muutoksia. Steve Harrisin tammikuussa 1994 lähes kokonaan sanoittama ja säveltämä kymmenes, 2. lokakuuta 1995 julkaistu studioalbumi oli The X Factor. Albumia äänitettiin yli vuoden verran Steve Harrisin kotistudiolla, jonka nimi oli Barnyard.[62]

The X Factor oli synkkä Iron Maiden -albumiksi.[63] Harris on itse sanonut albumin kuuluvan hänen suosikkeihinsa ja sanoo sen olevan jatkoa Seventh Son of a Seventh Son -albumille.[63] Harrisin isä kuoli albumin kirjoittamisen aikoihin ja Harrisin vaimo otti basistista avioeron. Julkaisua seurannut, vuoden 1995 syyskuussa alkanut The X Factour -kiertuekin koki vastoinkäymisiä: uusi laulaja Bayley sai allergisia reaktioita esiintymislavoilla käytetyistä materiaaleista, joten kiertue jouduttiin lopettamaan kesken. Yhtye ehti kuitenkin kiertää totuttua pienemmissä konserttisaleissa vajaan vuoden ajan. The X Factour -kiertueen aikana vuonna 1996 Iron Maiden julkaisi kokoelma-albumin The Best of the Beast, jossa oli yksi uusi ja ennen julkaisematon kappale "Virus".

Iron Maidenin yhdestoista studioalbumi Virtual XI julkaistiin maaliskuussa 1998. Steve Harris jatkoi musiikillisia kokeilujaan: albumin kappaleet sisälsivät huomattavan paljon Harrisin tekemiä kosketinsoitinosia. Iron Maiden oli käyttänyt aikaisemminkin kosketinsoittimia, muun muassa albumeilla Somewhere In Time ja The X Factor, mutta silloin studiomuusikkona oli Michael Kenney. Raidat The Angel and the Gambler (brittilistan sijoitus 18) ja Futureal julkaistiin singleinä. Albumia seurannut, huhtikuussa 1998 alkanut ja joulukuussa 1998 päättynyt kiertue katkesi jälleen kesken Yhdysvaltojen osuuden. Bayleyn jatkuvien allergiareaktioiden takia miltei puolet Yhdysvaltojen konserteista jouduttiin perumaan.

Yhtyeen studioalbumien järjestysnumeroita mukailevien The X Factor (1995) ja Virtual XI (1998) menestys ei ollut Bayleyn hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan aikaisempiin Iron Maiden -tuotoksiin verrattuna kovin merkittävä. The X Factor nousi brittilistalla sijalle 8 ja Virtual XI vain sijalle 16, mikä oli Iron Maidenin studioalbumien listasijoituksista kaikkien aikojen heikoin.

 
Iron Maiden Ed Huntour -kiertueella.

Uuden kokoonpanon takellellessa Iron Maiden jatkoi Steve Harrisin johdolla kataloginsa työstämistä. Kaikki yhtyeen ennen vuotta 1994 julkaistut albumit julkaistiin vuoden 1998 aikana uudelleenmasteroituina versioina. Yhtye niputti myös vuonna 1993 julkaistut livealbumit A Real Live One ja A Real Dead One yhdeksi tupla-albumiksi A Real Live Dead One. Vuonna 1999 julkaistiin myös Iron Maiden -aiheinen tietokonepeli Ed Hunter ja kokoelma-CD, jonka kappaleet oli valittu Iron Maidenin virallisilla kotisivuilla järjestetyn yleisöäänestyksen perusteella.

Kun Bruce Dickinson vuoden 1998 lopussa oli ilmaissut halunsa palata Iron Maideniin, kahden laimeasti vastaanotetun albumin ja epäonnistuneen kiertueen jälkeen laulaja Bayleyn ja Iron Maidenin tiet erkanivat helmikuussa 1999 vain kuuden vuoden yhteistyön jälkeen. Bayley jatkoi metallimusiikin parissa omalla soolourallaan.

Klassinen kokoonpano palaa vahvistettuna: Brave New World ja Dance of Death (2000-2004)

Katso myös: Brave New World ja Dance of Death
 
Iron Maidenin nykyiset kielisoittajat Adrian Smith (vas.), Steve Harris, Dave Murray ja Janick Gers vuonna 2008.

Epäonnistuneen laulajakokeilun jälkeen Bruce Dickinson palasi yhtyeeseen yhdessä kitaristi Adrian Smithin kanssa alkuvuodesta 1999. Koska Smithin aiemmin korvannut Janick Gers jatkoi edelleen Iron Maidenissa, yhtyeessä oli siten heavy metal -orkesterille sangen poikkeukselliset kolme soolokitaristia.

Kolmen kitaristin tukevoittama albumi Brave New World ilmestyi toukokuussa 2000. Sen tuotti Kevin Shirley, joka oli aikaisemmin työskennellyt The Black Crowesin, Aerosmithin, Dream Theaterin ja Silverchairin kanssa.[64] Yhtyeen jäsenten mielestä albumin äänityssessiot olivat miellyttäviä.[64] Avausraita "The Wicker Man" on nimetty elokuvan Uhrijuhla (engl. The Wicker Man) mukaan.[64] Brave New Worldin myötä eräs aikakausi tuli päätökseen, kun yhtyeen pitkäaikainen yhteistyökumppani Derek Riggs taiteili albumin kanteen viimeisen kerran Eddien kuvan.

Brave New World -albumia seurasivat singlejulkaisut The Wicker Man ja Out of the Silent Planet sekä menestyksekäs yli sadan konsertin maailmankiertue, joka kulminoitui yhtyeelle tuttuun Rock in Rio -festivaaliin Rio de Janeirossa, Brasiliassa, missä Iron Maiden soitti uransa suurimman konserttinsa 250 000 kuulijan edessä.[65] Konsertista julkaistiin myös livealbumi live-DVD Rock in Rio.[65] Iron Maiden ilmoitti Metal 2000 -kiertueen Englannin osuuden alkavan 16. kesäkuuta Lontoossa Earl's Court -areenalla. Konsertin liput myytiin loppuun kolmessa päivässä jo ennen yhtyeen ilmoitettua lämmittelijöiksi Slayerin ja Entombedin.[66]

Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma Edward the Great, joka sisälsi yhtyeen tunnetuimpia hittejä. Samana vuonna päivänvalon näki myös harvinaisia äänityksiä vuosien varrelta sisältänyt kokoelma, joka julkaistiin rajoitettuna kuuden CD:n painoksena metallisessa laatikossa nimellä Eddie's Archive.

Dance of Death, Iron Maidenin kolmastoista studioalbumi ilmestyi syyskuussa 2003. Suomessa kultalevyyn oikeuttaneet 15 000 kappaletta myytiin neljässä päivässä ilmestymisestä. Albumilta lohkaistiin kaksi singleä, Wildest Dreams ja Rainmaker. Albumi sisälsi myös kaksi erikoisuutta. Täysin akustinen kappale "Journeyman" poikkesi totutusta Iron Maiden -tuotannosta ja rumpali Nicko McBrain osallistui ensimmäistä kertaa kappaleiden tekoon kirjoittamalla raidan "New Frontier" yhdessä Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa.

Lokakuussa 2003 yhtye aloitti uutta levyä tukeneen maailmankiertueen Dance of Death World Tour, jonka Dortmundin konsertti taltioitiin vuonna 2005 julkaistuksi livealbumiksi ja DVD:ksi Death on the Road. Dance of Death World Tour päättyi lopulta helmikuussa 2004 Japanissa. Samoihin aikoihin kokoelmasta Edward the Great tehtiin hieman päivitetty versio, joka sisälsi nyt myös albumin Dance of Deathin kappaleita.

25-vuotisjuhlintaa ja maailmankiertueita (2005–)

Katso myös: A Matter of Life and Death
 
Bruce Dickinson Somewhere Back in Time World Tour -kiertueella.

Vuonna 2005 oli kulunut 25 vuotta Iron Maidenin esikoisalbumin julkaisusta. Saavutusta juhlistaakseen Iron Maiden lähti Early Days -lisänimeä kantaneelle Eddie Rips Up The World Tour -maailmankiertueelle, jonka konserteissa yhtye esitti ainoastaan neljän ensimmäisen albuminsa kappaleita. Kiertue oli samalla vuonna 2004 julkaistun virallisen historiikki-DVD:n The Early Days promootio.

Iron Maidenin neljännentoista studioalbumin, A Matter of Life and Deathin, ensimmäinen single The Reincarnation of Benjamin Breeg julkaistiin 16. elokuuta 2006 ja albumi 25. elokuuta 2006. Lokakuussa julkaistiin albumin toinen single Different World, joka ylsi kuudenneksi Suomen virallisella singlelistalla. A Matter Of Life And Death myi Suomessa platinaa.

Syyskuussa 2006 Iron Maidenin manageri Rod Smallwood ilmoitti, että Iron Maidenin ja Sanctuary Musicin 27 vuotta kestänyt yhteistyö on päättynyt. Yhtye perusti yhdessä Smallwoodin kanssa uuden yrityksen Phantom Music Management, joka vastedes hoitaisi Iron Maidenin edustuksen.

Joulukuussa 2006 Iron Maidenin esiintyi Abbey Roadin studiossa. Yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja esitettiin Channel 4:lla Britanniassa maaliskuussa 2007 ja Sundance Channelilla Yhdysvalloissa heinäkuussa 2007.[67]

Vuonna 2007 Iron Maiden jatkoi festivaaliesiintymisiä eri puolilla maailmaa, muun muassa Dubaissa ja Intiassa. Yhtye ilmoitti 5. syyskuuta 2007 lähtevänsä Live After Death -konsertti-DVD:n julkistamiseen liittyvälle Somewhere Back in Time World Tour -kiertueelle.[68] Kiertueen konserttien kappalelista koostettiin 1980-luvun kappaleista. Kiertueen juliste on mukailtu yhtyeen Powerslave-albumin kannesta. Kiertue käynnistyi 1. helmikuuta 2008 Mumbaista, Intiasta, jossa yleisömäärä oli noin 30 000. Kiertueen ensimmäinen etappi sisälsi 24 konserttia 21 maassa. Matkaa kertyi yli 50 000 kilometriä yhtyeen omalla "Ed Force One"-lentokoneella.[69] Yhtye soitti historiansa ensimmäiset konsertit Costa Ricassa ja Kolumbiassa sekä ensimmäisen Australian konserttinsa sitten vuoden 1992. Iron Maiden ei soittanut konsertissa uusimpia kappaleitaan (paitsi "Fear of the Darkin"), vaan ainoastaan 1980-luvun tuotantoa painottuen vuosien 1984-88 tuotantoon.[68]

Iron Maiden julkaisi 12. toukokuuta 2008 uuden Somewhere Back in Time -kokoelma-albumin. Se sisältää kappaleita vuoden 1988 Seventh Son of a Seventh Sonilta ja vuoden 1985 Live After Death -livealbumilta. Kokoelma sisältää myös valikoituja hittejä 1980-luvulta.

Palkinnot ja perintö

 
Iron Maidenin Steve Harris, Dave Murray, Janick Gers ja Adrian Smith Pariisissa Bercy-areenalla.

Iron Maiden sijoittui sijalle 24 VH1:sen listalla "100 Greatest Artists of Hard Rock".[70] Yhtye sijoittui neljäneksi MTV:n "Top 10 Greatest Heavy Metal Bands of All Time" -listalla.[71] Yhtye sijoittui myös kolmanneksi parhaaksi metalliyhtyeeksi listalla "VH1 Classic: Top 20 Metal Bands".[72] Yhtye voitti Ivor Novello -palkinnon kansainvälisestä saavutuksesta vuonna 2002.[4] Yhtye hyväksyttiin Yhdysvaltain kiertueellaan Hollywood Rockwalkiin vuonna 2005.[73] Vuonna 2004 yhtye voitti Metal Hammerin Metal Hammer Awards -gaalassa parhaan Britti-yhtyeen palkinnon albumista Dance of Death.[74] Iron Maidenilla on myös naisista koostuva tribuuttiyhtye The Iron Maidens. Vuonna 2001 yhtye oli Grammy-ehdokkaana paarhasta metalli-esityksestä kappaleesta "The Wicker Man". Palkinnon voitti Deftones kappaleellaan "Elite".[75]

Iron Maiden käyttää usein tunnuslausetta "Up the Irons". Sama sanonta on painettu myös yhtyeen moniin fanituotteisiin. "The Irons" on viittaus Steve Harrisin suosikkijoukkueeseen, lontoolaisen jalkapalloklubi West Ham Unitediin. Metallica-yhtyeen perustaja Lars Ulrich on saanut vaikutteita Iron Maidenilta.[76]

Vuonna 2008 Kerrang! julkaisi tribuuttialbumin Maiden Heaven: A Tribute to Iron Maiden. Albumi koostuu Iron Maiden -covereista, joita soittavat muun muassa Metallica, Trivium, Machine Head, Avenged Sevenfold ja monet muut yhtyeet. Iron Maidenin muilla tribuuttialbumeilla on kuultavissa myös pianoa, elektronista musiikkia ja hip hopia.

Iron Maidenin musiikkia on myös monissa musiikkivideopeleissä. Guitar Hero II -pelissä on "The Trooper", Guitar Hero Encore: Rocks the 80s:ssa "Wrathchild", Guitar Hero III: Legends of Rockissa "The Number of the Beast" ja Rock Bandissa "Run to the Hills" ja "The Number of the Beast" ladattavana kappaleena. "2 Minutes to Midnight" on videopelissä Grand Theft Auto: Vice City ja "The Number of the Beast" kuullaan Tony Hawk's Pro Skater 4:ssa. Kappale "From Here To Eternity" on Beavis ja Butt-head -sarjan jaksossa "Take A Number".[77]

Vaikutteet ja tyyli

 
Bruce Dickinson esittämässä "The Trooperia". Dickinson on pukeutunut punatakiksi ja pitää Yhdistyneen kuningaskunnan lippua. Taustalla oleva Eddien kuva on "The Trooper" -singlen kannesta.
Ei tiedostoa

”Caught Somewhere in Time” (1986)

”Caught Somewhere in Time” on Somewhere in Time -albumin avausraita.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Sign of the Cross” (1995)

”Sign of the Cross” albumilta The X Factor on Blaze Bayleyn laulama kappale.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Iron Maidenin musiikkityyli edustaa brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa. Yhtyeessä on kolme kitaristia, yksi basisti, rumpali ja laulaja. Kitarasoolot kappaleissa soittavat kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers vuorotellen. Monien Iron Maidenin kappaleiden melodiakulut perustuvat kahden kitaristin vuorovaikutukselliseen soittoon. Kitaristit hoitavat tasavertaisesti rytmikitaraosuudet ja soittavat jaetut soolo-osuudet peräkkäin.

Iron Maidenin ensimmäinen laulaja oli punk-tyylinen Paul Di'Anno, jonka "oopperatyylinen" ja "nuotilleen oikein lauletuilla kuvioilla höystetty maaninen vibrato"[78] Bruce Dickinson korvasi vuonna 1981. Yhtyeen tyyli vaihtui raskaammaksi. Vuonna 1993 Dickinson lähti soolouralle ja hänen tilalleen tuli Blaze Bayley, jolloin tyyli uudistui. Vuonna 1999 Dickinson ja kitaristi Adrian Smith palasivat takaisin yhtyeeseen. Lähes kaikissa Iron Maiden -konserteissa esiintyy myös yhteen maskotti Eddie. "The Trooperin" aikana laulaja Bruce Dickinson on pukeutunut sotilaaksi ja kantaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippua.[79]

Iron Maidenin kappaleiden sanoituksissa käsitellään paljon sotaa. Kappale "Aces High" kertoo Britannian taistelusta ja "Run to the Hills" käsittelee intiaanien kansanmurhaa.[80] Yhtyeen kappale "2 Minutes to Midnight" vastustaa sotaa.

Yhtyettä pidettiin Yhdysvalloissa "thrash metal -aikakaudella" (1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun) syntetisaattoreilla "höystettynä" ja "popmaisena".[81] Iron Maidenin musiikkia on usein verrattu Judas Priestiin.[82] Yhtyettä pidetään myös yhtenä ensimmäisistä brittiläisistä metalliyhtyeistä Led Zeppelinin ja Black Sabbathin rinnalla.[82] Yhtye on myös tehnyt cover-versioita muun muassa UFOn, Thin Lizzyn, Deep Purplen ja Focusin kappaleista.[83][84]

Eddie the Head

Pääartikkeli: Eddie the Head

Yhtyeen tunnetuin hahmo lienee maskotti Eddie, Edward The Head tai Edward The Great, joka esiintyy kaikkien albumien kansikuvissa ja useimmiten muodossa tai toisessa yhtyeen konserteissa.

Figuuri aiheutti pienoisen skandaalin vuonna 1980 Englannissa, kun Sanctuary-singlen kannessa Eddie oli kuvattuna Margaret Thatcherin murhaajana. Eddien loi englantilainen taiteilija Derek Riggs, joka piirsi Eddien Iron Maiden -julkaisujen kansiin ja oheistuotteisiin vuosina 1980–2000.

"Iron Maiden"-kappaleen aikana lavalle ilmestyvä yhtyeen maskotti Eddie on konserttien jonkinlainen kohokohta. Yhtyeen alkuaikoina Eddienä esiintyi usein joku Iron Maidenin taustahenkilöistä, arkivaatteissa vain Eddie-naamari kasvoillaan. Myöhemmin Eddien konserttiesiintymiset ovat vaihdelleet useimmiten studioalbumien ja niitä seuranneiden kiertueiden teemojen mukaan. Esimerkiksi Piece of Mind -ajan Eddie oli parimetrinen pakkopaitaan puettu, Eddie-naamiota päässään pitänyt mies, kun taas Somewhere In Time -aikakauden Eddie oli monta metriä pitkä kyborgi. A Matter Of Life And Deathin kiertueen aikana Eddie oli sotilaspuvussa suuressa panssarivaunussa.

Julkaisut

Pääartikkeli: Iron Maidenin diskografia
Pääartikkeli: Luettelo Iron Maidenin kappaleista

Studioalbumit

Jäsenet

Pääartikkeli: Luettelo Iron Maidenin jäsenistä

Nykyiset

Entiset

Vuoteen 1980 mennessä, ennen esikoisalbumi Iron Maiden -julkaisua yhtyeessä oli ollut kahdeksantoista virallista jäsentä. Jos vuonna 1999 tapahtunutta paluuta nykyiseen kokoonpanoon ei lasketa, esikoisalbumin julkaisun jälkeen Iron Maidenin kokoonpanoon on tullut vain viisi muutosta: Adrian Smith korvasi Dennis Strattonin vuonna 1980, Bruce Dickinson Paul Di'Annon 1981, Nicko McBrain Clive Burrin 1983, Janick Gers Adrian Smithin 1990 ja Blaze Bayley Bruce Dickinsonin 1994.

Iron Maiden Suomessa

Iron Maidenin esiintymiset

Bruce Dickinson ilmoitti 14. ja 15. marraskuuta 2006 Helsingissä Hartwall-areenan konserttien aikana, että yhtye on tulossa Suomeen kesällä 2008. Konsertti tulisi olemaan ulkoilmassa järjestettävä, suurin koskaan Suomessa järjestetty Iron Maidenin konsertti.

Iron Maiden vahvisti 5. marraskuuta 2007, että se on tulossa Somewhere Back in Time World Tour 08 -kiertueen Pohjoismaiden osuudella myös Suomeen, Helsingin Olympiastadionille perjantaina 18. heinäkuuta 2008.[85] Tämän konsertin 42 000 lippua myytiin loppuun noin kahdessa tunnissa, jonka jälkeen järjestäjä Welldone julkaisi toisen konsertin 19. heinäkuuta 2008 Tampereen Ratinan stadionille joka on myös loppuunmyyty.[86] Konsertit olivat jatkoa vuoden 2005 Eddie Rips Up the World Tour -historiakiertueelle.

Iron Maidenin kiertueet

Pääartikkeli: Iron Maidenin kiertueet

Ed Force One

Tiedosto:Ed force at Nice Airport 17.5.08.JPG
Ed Force One Nizzan lentokentällä 17. toukokuuta 2008.

Ed Force One on Iron Maidenin rahti- ja matkustajakoneeksi räätälöity Boeing 757 -lentokone, jolla kuljetetaan Iron Maidenin konserttikalusto ja henkilöstö vuonna 2008 tapahtuvalla maailmankiertueella "Somewhere Back in Time World Tour". Ed Force Onen kapteenina toimii laulaja Bruce Dickinson.

Iron Maiden Fanclubin jäsenille järjestettiin kilpailu koneen nimeämisestä. Voittanut ehdotus "Ed Force One" viittaa Yhdysvaltain presidentin Air Force One -koneeseen ja Ed-sana luonnollisesti Iron Maidenin maskottiin Eddieen.

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ The History Of Iron Maiden - Part. 1: The Early Days (DVD). EMI. (englanniksi)
  2. ↑ Iron Maiden Guitar Tab Edition. Alfred Publishing Company, 1999. ISBN 978-0769260198. (englanniksi)
  3. ↑ Iron Maiden star captains Rangers 12. helmikuuta 2007. BBC. Viitattu 8. helmikuuta 2008. (englanniksi)
  4. ↑ a b Jeff DeDekker: Iron Maiden coming to rock Regina 17. maaliskuuta 2008. Leader-Post. Viitattu 6. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  5. ↑ EMI artistit: Iron Maiden EMI Finland. Viitattu 2. maaliskuuta 2007.
  6. ↑ Iron Maiden: "Somewhere Back In Time: Best Of: 1980–1989". 13. maaliskuuta 2008. Viihdeuutinen.net. Viitattu 7. marraskuuta 2008.
  7. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 6 m 58 s. (englanniksi)
  8. ↑ a b Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1842403613. (englanniksi)
  9. ↑ Wall s. 63-64
  10. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Terry Wapramin haastattelu. EMI. 17 m 33 s. (englanniksi)
  11. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 16 m 53 s. (englanniksi)
  12. ↑ a b Wall s. 56-60
  13. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 17 m 07 s. (englanniksi)
  14. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 17 m 07 s. (englanniksi)
  15. ↑ Wall s. 69
  16. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 1 s. (englanniksi)
  17. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 21 m 10 s. (englanniksi)
  18. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin haastattelu. EMI. 20 m 42 s. (englanniksi)
  19. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Dave Murrayn haastattelut. EMI. 22 m 30 s. (englanniksi)
  20. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). EMI. 24 m 9 s. (englanniksi)
  21. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 24 m 30 s. (englanniksi)
  22. ↑ The History of Iron Maiden Part 1: The Early Days (DVD). Steve Harrisin ja Doug Sampsonin haastattelut. EMI. 38 m 9 s. (englanniksi)
  23. ↑ Wall s. 213
  24. ↑ Iron Maiden: Iron Maiden, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  25. ↑ a b Discography - Iron Maiden everyHit.com. Viitattu 10. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  26. ↑ Wall s. 212
  27. ↑ Wall s. 213
  28. ↑ Wall s. 214
  29. ↑ Jon Hinchcliffe: Dennis Stratton Interview - Oct 1999 2007. Praying Mantis. Viitattu 24. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  30. ↑ Killers Rautaneito. Viitattu 8. marraskuuta 2008.
  31. ↑ Wall s. 267
  32. ↑ Iron Maiden: Killers, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  33. ↑ Wall s. 272
  34. ↑ Wall s. 269
  35. ↑ Wall s. 260
  36. ↑ Shan Siva: PAUL DI'ANNO Interview Battlehelm.com. Viitattu 23. heinäkuuta 2007. (englanniksi)
  37. ↑ a b c d e Iron Maiden: The Number of the Beast, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  38. ↑ Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. 1 m 33 s. EMI. (englanniksi)
  39. ↑ a b c Wall s. 373-374
  40. ↑ a b c d e Iron Maiden: Piece of Mind, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  41. ↑ Wall s. 375
  42. ↑ Timo Pennanen: Sisältää hitin, s. 166. Otava, 2006. ISBN 9789511210535.
  43. ↑ a b Wall s. 381
  44. ↑ Wall s. 384
  45. ↑ a b c d Iron Maiden: Powerslave, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  46. ↑ Iron Maiden: Live After Death, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  47. ↑ Iron Maiden: Live After Death (DVD): History of Iron Maiden Part 2 – Live After Death. EMI. 32 m 50 s. (englanniksi)
  48. ↑ Wall s. 385
  49. ↑ a b c Wall s. 390-391
  50. ↑ Wall s. 392
  51. ↑ a b Iron Maiden: Somewhere In Time, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  52. ↑ a b c Iron Maiden: Seventh Son Of A Seventh Son, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  53. ↑ Wall s. 406
  54. ↑ Wall s. 428
  55. ↑ a b c d Wall s. 425
  56. ↑ a b c Wall s. 430-431
  57. ↑ Iron Maiden: No Prayer for the Dying, vuoden 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  58. ↑ a b c Wall s. 434-435
  59. ↑ Iron Maiden: Fear of the Dark, vuonna 1998 uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit. (englanniksi)
  60. ↑ a b Wall s. 436
  61. ↑ Wall s. 443
  62. ↑ Wall s. 463
  63. ↑ a b Wall s. 465
  64. ↑ a b c Wall s. 519-520
  65. ↑ a b Wall s. 532
  66. ↑ Wall s. 522
  67. ↑ IRON MAIDEN: 'Abbey Road' Performance To Air On Friday, Sneak Peek Available Blabbermouth.net. Viitattu 7. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  68. ↑ a b WORLD TOUR 08 ANNOUNCEMENT - EDDIE GETS HIGH AND GOES GLOBAL 5. syyskuuta 2007. ironmaiden.com. Viitattu 27. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  69. ↑ Ed Force One Maiden-World.com. Viitattu 7. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  70. ↑ 100 greatest artist of hard rock (40-21) VH1. Viitattu 6. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  71. ↑ Why they rule MTV. Viitattu 6. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  72. ↑ Iron Maiden VH1. Viitattu 6. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  73. ↑ Iron Maiden Added to Hollywood Rockwalk 22. elokuuta 2005. FOXNews.com. Viitattu 9. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  74. ↑ Iron Maiden receive rock honour 8. heinäkuuta 2004. BBC News. Viitattu 8. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  75. ↑ Wall s. 532
  76. ↑ Wall s. 127-128
  77. ↑ Beavis and Butt-head: Take A Number TV.com. Viitattu 20. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  78. ↑ Wall s. 339
  79. ↑ Bruce Dickinson Gets Egged At Ozzfest; Sharon Osbourne Calls Him A "Prick" 21. elokuuta 2005. Metalunderground.com. Viitattu 9. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  80. ↑ The Number of the Beast Rautaneito. Viitattu 10.11.2008.
  81. ↑ Toni Lyytikäinen: Iron Maiden: Seventh Son of a Seventh Son, 1988 27. heinäkuuta 2008. Desibeli.net. Viitattu 8. marraskuuta 2008.
  82. ↑ a b Iron Maiden MTV. Viitattu 8. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  83. ↑ Songs covered by Iron Maiden The Covers Project. Viitattu 17. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  84. ↑ Iron Maiden Covers Thin Lizzy, Deep Purple For Upcoming B-Sides 6. syyskuuta 2006. Blabbermouth.net. Viitattu 8. marraskuuta 2008. (englanniksi)
  85. ↑ Somewhere Back In Time World Tour 08 - "The biggest rock tour of the Nordics... Ever 5. marraskuuta 2007. ironmaiden.com. Viitattu 5. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  86. ↑ Iron Maidenille toinen stadionkeikka 12. marrakuuta 2007. welldone.fi. Viitattu 13. marraskuuta 2007.

Kirjallisuutta

  • Wall, Mick: Iron Maiden – Run to the Hills. Johnny Kniga, WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-29114-6.
  • Stenning, Paul: Iron Maiden: 30 Years of the Beast – The Complete Unauthorised Biography. Chrome Dreams, 2006. ISBN 1-84240-361-3.
  • Halfin, Ross: Iron Maiden – Kuvat. Johnny Kniga, WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33090-6.

Aiheesta muualla

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iron Maiden.
Iron Maiden
Studioalbumit
Livealbumit
EP:t
Kokoelmat
Boksit
Singlet
Videotallenteet
Katso myös

Malline:Link GA Malline:Link FA Malline:Link GA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Iron_Maiden&oldid=5989339”