Kenkänokka

Kenkänokka (Balaeniceps rex) on suuri haikaralintu ja Balaenicipitidae-heimon ainoa nykyisin elävä laji. Tämä reilun metrin mittaiseksi kasvava lintu on saanut nimensä erittäin suuresta nokastaan, joka muistuttaa muodoltaan aavistuksen verran puukenkää. Lajia tavataan Keski-Afrikan suoalueilla, missä se pyydystää ravinnokseen pääasiassa keuhkokaloja.

Ulkonäkö

Kenkänokka on monessa suhteessa poikkeuksellinen lintu, mutta ensimmäisenä sen erikoisuuden huomaa otuksen ulkonäöstä. Kenkänokka on niin erikoisen näköinen ilmestys, että sitä on ollut vaikeaa lukea kuuluvaksi mihinkään ryhmään muiden lintulajien kanssa. Nykyisin tiedetään että eläin kuuluu haikaralintuihin, mutta on oman heimonsa ainoa jäljellä oleva laji.

Kenkänokka on varsin suurikokoinen lintu. Sen pitkäjalkaisella ja hieman hontelolla haikaramaisella ruumiilla on pituutta 100–120 senttimetriä, joskin suuret yksilöt voivat saavuttaa lähes 1,4 metrin pituuden. Kenkänokalla on myös suuret siivet, joiden kärkiväli voi olla yli 2,6 metriä. Tästä huolimatta se lentää kuitenkin varsin harvoin ja suosii suolla kahlatessaan pitkiä ja siroja jalkojaan, joiden pitkät varpaat estävät lintua vajoamasta upottavaan liejuun. Silloin, kun kenkänokka joutuu turvautumaan lentotaitoonsa, se suosii yleensä energiaa säästävää liitelyä lämpimissä ilmavirtauksissa, joskin turvautuu vaaran uhatessa nyös rivakkaan soutulentoon. Väritykseltään kenkänokka on varsin vaatimaton. Sen höyhenpeite on lähes kauttaaltaan tasaisen sinisenharmaa. Selkäpuolella on havaittavissa aavistuksen verran vihreää sävyä. Pään takaosassa on lyhyt ja sotkuinen takaraivotöyhtö. Linnun suuret keltaiset silmät sijaitsevat kaukana toisistaan, mutta sillä on silti laaja stereonäön alue, mikä mahdollistaa tehokaan etäisyyksien arvioinnin.

Kenkänokassa on aina hämmästyttänyt ja hämmentänyt ihmisiä sen laikukas nokka, joka näyttää kokonsa ja muotonsa vuoksi suhteettomalta verrattuna linnun muuhun ruumiiseen. Kenkänokan nokka onkin lintumaailman suurimpia: se on yleensä noin 25 senttiä pitkä ja leveyttä sillä on tavallisesti 12-13 senttiä. Ylempi nokanosa on reunoiltaan terävä ja kaartuu voimakkaasti kärkeä kohti. Nokan kärjessä on terävä koukkumainen uloke, joka muistuttaa hieman virkkuukoukkua. Tämä koukku yhdessä terävien nokanreunojen kanssa estää linnun liukkaita saaliseläimiä luiskahtamasta irti nokan puristuksesta. Kenkänokalle on valtavasta nokastaan kuitenkin myös käytännön haittaa. Lintu antaa painavan nokkansa nojata usein rintaansa vasten, sillä suuren ruumiinosan kannattelu vaatii paljon voimia. Nokka muistuttaa muodoltaan hieman kenkää ja tästä juontuu linnun suomalainenkin nimi. Useissa kenkänokalle annetuissa nimissä viitataan sen nokan muotoon ja kokoon.

Ravinto

Kenkänokan saalistustapa poikkeaa suuresti muista haikaralinnuista. Useimmat haikarat pyydystävät saaliinsa nappaamalla ne nopealla liikkeellä vedestä pitkään ja kapeaan nokkaansa. Kenkänokan massiivinen ja leveä nokka ei sovellu tällaiseen tarkoitukseen, mutta se on kehittänyt itselleen toisenlaisen pyyntitavan. Lintu elää suoalueilla, missä vesi on liejuista ja sameaa, eikä pinnan alle ole helppo nähdä. Se vaeltelee suolla ravintoa etsiessään ja hamuaa vettä suurella nokallaan. Kenkänokka suosii väijymistaktiikkaa, jossa se saattaa odottaa paikallaan tuntikausia, että sopiva saalis osuu kohdalle. Kun sopiva saalis lopulta ilmaantu, lintu vaanii sitä kärsivällisesti varmistaakseen onnistumisensa. Kenkänokan liikkeet eivät ole yhtä nopeita, kuin useimmilla muilla haikaroilla, joten sen saalistustapa vaatii erityistä maltillisuutta. Usein vikkelä saaliseläin pääsee luikahtamaan karkuun linnun ulottuvilta, mutta kenkänokalle on ajan kuluessa kehittynyt apu tähänkin ongelmaan. Jos saalistusonni ei aina ole myötä, lintu voi paastota neljäkin vuorokautta yhteen menoon.

Kenkänokan ravinto koostuu pääasiallisesti suon liejuisessa vedessä elelevistä afrikankeuhkokaloista. Kala paljastaa itsensä saalistajalle käydessään pinnalla hengittämässä, mutta ei kuitenkaan erotu selvästi sameasta vedestä. Tämän on uskottu olevan yksi syy kenkänokan nokan erikoiseen muotoon. Sameasta vedestä huonosti erottuvaan kalaan on vaikeaa osua tehokkaasti kapealla ja tarkkuutta vaativala nokalla, joten tämän kalan saalistukseen soveltuu paremmin suuri ja leveä nokka, joka osuu laajalle alueelle ja tarttuu saaliiseen iukastin. Näin olle isku ei vaadi erityistä tarkkuutta, eikä tarkka isku olisi sameassa vedessä mahdollistakaan. Kenkänokan nokka toimii myös iskunvaimentajana, sillä se vaimentaa veteen iskeytyessään painavan linnun heittäytymisestä syntyvän liike-energian tehokkaasti ja ehkäisee tällä tavoin loukkaantumisen riskiä. Tämä ominaisuus toimii kuitenkin vain kenkänokan suosimassa vesiympäristössä, sillä maahan iskeytyessään valtava nokka vain lisäisi loukkaantumisvaaraa. Kenkänokka on siis sopeutunut saalistamaan tehokkaasti vain vedessä.

Vaikka linnun ravinto koostuukin pääosi keuhkokaloista, sille kelpaa myös monenlainen muu saalis, minkä se onnistuu pyydystämään. Kenkänokka syö paljon krokotiilin poikasia, sammakoita, pikkukaloja ja myös käärmeitä. Se täydentää tilaisuuden tullen ruokavaliotaan myös pikkunisäkkäillä ja linnunpoikasilla. Sen vahva nokka tekee selvää monenlaisesta riistasta kilpikonnia myöten. On usein väitetty, että tämä suuri lintu voisi pyydystää jopa antilooppien vasikoita, mutta tästä ei ole olemassa todisteita. Luultavasti pienikin antilooppi olisi liian suuri suupala sille nokan koosta huolimatta.

Elintavat ja lisääntyminen

Kenkänokka on Itä-Afrikan rämeiden arvoituksellinen yksineläjä

Kenkänokan elintavat olivat pitkään arvoitus länsimaisille tutkijoille. Tähän on olemassa monta syytä. Ensinnäkin lintu on hyvin arka ja välttelee ihmistä parhaan kykynsä mukaan. Tämän lisäksi se on varsin harvinainen yksineläjä, joka vaikeakulkuisella alueella, missä sitä on hyvin hankalaa päästä näkemään.

Kenkänokka on yksinäinen erakko, joka valtaa itselleen varsin laajan reviirin. Reviirillä on useimmiten pinta-alaa 2-4 neliökilometriä. Reviiri on muodoltaan tyypillisesti kaistale, jolla on leveyttä vain joitakin satoja metrejä, mutta pituutta useiden kilometrien verran. Kenkänokka vahtii aluettaan hyvin tarkkaavaisesti eikä siedä tungettelijoita. Kutsumattoman vieraan havaitessaan se käy tämän kimppuun uhitellen levittelemällä suuria siipiään ja hypähtelemällä korkealle ilmaan. Mikäli uhkailu ei tehoa, lintu käy tunkeilijan kimppuun ja yrittää laskeutua tämän niskaan koko massallaan.

Kenkänokkaa pidettiin pitkään yöaktiivisena lintuna, joka pysyttelee päivät piilossa, mutta tutkimuksissa on saatu selville, että lintu on aktiivinen nimen omaan päiväsaikaan ja liikkuu vain harvoin öisin. Kenkänokka elää kuumalla alueella ja viettää useimpien muiden saman seudun lintujen tapaan päivän kuumimman ajan varjossa lepäillen. Aina varjo ei kuitenkaan tuo linnulle kylliksi tyydytystä Afrikan polttavan auringon alla. Tällöin se turvautuu erikoiseen vilvoittelukeinoon. Se ulostaa pitkille jaloilleen ja säätelee näin ruumiinsa lämpöä. Kun ulosteen kosteus alkaa haihtua, kenkänokan elimistöstä poistuu liiallista lämpöä jalkojen verisuonien kautta, minkä ansiosta veri viilenee ja linnun olo helpottuu.

Pesintä

Kenkänokkien pesintä ajoittuu sadekkauden päättymiseen, jonka aikoihin yksinäistä elämää viettävät linnut alkavat etsiä itselleen kumppania. Kenkänokka on varsin hiljainen lintu eikä juuri ääntele. Soitimella kenkänokkapariskunta toimii kuitenkin kuten muutkin haikaralinnut. Ne kalisuttavat nokkiaan äänekkäästi ja saavat aikaan äänen, jota on verrattu kastanjettien kalinaan ja jopa vanhan moottoripyörän pitämään ääneen. Tämä on yksi niitä harvoja asioita, mitä kenkänokkien soidinmenoista tiedetään, sillä näiden lintujen parinmuodostus on yhä pitkälti hämärän peitossa. On kuitenkin selvää, että pesä näyttelee tärkeää osaa soidinmenoissa. Pesän rakentaminen alkaa, kun koiras tuo naaraalle ensimmäiset rakennusmateriaalina käytettävät risut ja korret ikään kuin lahjaksi. Siitä alkaa pariskunnan yhteinen uurastus pesän rakentamiseksi.

Pesän paikaksi valitaan yleensä mahdollisimman syrjäinen paikka, joskin paikka on usein myös varsin epäkäytännöllinen. Joskus käy niin onnekkaasti, että pariskunta onnistuu löytämään pesälleen tukevan maa-alustan keskeltä suota, mutta useimmiten lintujen on kyhättävä kelluva pesäkumpu papyruskaisloista ja risuista kelluvien vesikasvien päälle. Tällaisessa pesässä on omat haittapuolensa, jotka aiheuttavat usein ongelmia pesinnän edetessä. Koska pesän pohja on veden pinnan alapuolella koko komeus vettyy vähitellen. Pesä voi olla yli metrin korkuinen ja puolitoista metriä leveä usein melko huterahko ja viimeistelemättömän näköinen risukeko, jota on kunnostettava jatkuvasti, sillä se uppoaa hiljalleen yhä syvemmälle suohon. Vanhemmilla on usein täysi työ yrittää pitää munat ja poikaset suojassa vedeltä.

Kenkänokan tyypillisintä asuinaluetta ovat Itä-Afrikan papyrusta kasvavat suot

Naaras munii pesään 1-3 valkeaa munaa, joita se hautoo noin 30 päivää, kunnes poikaset kuoriutuvat. Vastakuoriutuneilla poikasilla ei ole lainkaan höyhenpukua ja ne tulevat toimeen vanhempiensa niiden suuhun oksentaman ruuan turvin. Ensimmäiset sulat ja höyhenet alkavat ilmaantua poikasille vasta noin kuukauden kuluttua kuoriutumisesta. Lentokyvyn ne saavuttavat kuivan kauden loppupuolella 2,5 kuukauden ikäisinä. Vanhemmat huolehtivat jälkikasvustaan yhdessä ja se vaatii niiltä paljon ponnisteluja. Kun poikaset ovet kyllin isoja syömään muutakin ravintoa kuin vanhempiensa oksentamaa puoliksi sulanutta tahnaa, ne alkavat hotkia valmiiksi paloiteltua kalaa ja vähitellen kokonaista ravintoa.

Emojen on huolehdittava myös poikastensa mukavuudesta kuumalla ilmalla auringon porottessa. Poikaset kuivuisivat äkkiä, elleivät vanhemmat viilentäisi niitä omalla varjollaan. Aikuinen kenkänokka saattaa seistä tuntikausia pesän vieressä suorassa auringonpaisteessa siivet levitettyinä tarjoamassa poikasilleen varjoa. Lämpötilan kohotessa huippuunsa, vanhempien on kuitenkin otettava käyttöön toinen viilennystapa, jossa niille on hyötyä suuresta nokastaan. Emo täyttää nokkansa vedellä jonka se sitten kaataa pesään ja tarjoaa poikasille vilvoittavan suihkun. Munien viilentämiseen emot käyttävät myös toista keinoa, jossa ne nostavat pesään viileitä vesikasveja. Näistä kasveista tarttuu muniin väriä, jonka takia valkoinen kuori muuttuu haudonnan edistyessä ruskeaksi. Tämä antaa munille hyvän suojavärin.

Kenkänokkapariskunta saa useimmiten vain kaksi poikasta yhden lisääntymiskauden aikana. Poikasia uhkaavat monet vaarat, eikä ole harvinaista, että molemmat menehtyvät ennen aikuistumistaan. Munien kuoriutumisella on jopa viiden päivän väli, joten usein nuorempi poikanen jää heikoille vanhempien keskittäessä huomiona vanhempaan poikaseen. Krokotiilit ja muut pedot saalistavat poikasia ravinnokseen ja verottavat omalta osaltaan lintukantaa. Suurimman uhan pesiville kenkänokille tuottaa kuitenkin ihminen, sillä lintuja on alettu metsästää ruuaksi ja niiden lihaa pidetään suurena herkkuna.

Jos poikanen selvytyy pesimisajan koettelemuksista, se on valmis lähtemään pesästä 13-14 viikon ikäisenä. Tämän jälkeen se palaa vielä viikon ajan pesälle yöpymään, minkä jälkeen se on valmis aloittamaan elämän pesän ulkopuolella. Jos onni on myötä, se saattaa elää jopa 35-vuotiaaksi.

Levinneisyys, elinympäristö ja kanta

Kenkänokka elää vaikeakulkuisilla suoalueilla Itä- ja Keski-Afrikan sisäosissa. Sitä tavataan eteläisestä Sudanista Pohjois-Sambiaan ulottuvalla alueella. Linnun esiintymisalue on varsin rikkonainen, sillä se viihtyy ainoastaan soisessa maastossa ja suosii erityisesti papyrusta kasvavia soita, mistä se löytää kylliksi ravintoa ja pesäntekotarpeita.

Kenkänokka on vielä nykyäänkin varsin huonosti tunnettu lintu eikä niiden lukumäärää ole pystytty selvittämään. Lintua ei pidetä uhanalaisena, mutta asiantuntijoiden mukaan sen kanta on vaarassa romahtaa mikäli metsästys yleistyy. Kenkänokkaa uhkaa myös elinympäristöjen katoaminen. Varsinkin Valkoisen-Niilin papyruskaislarämeiden pieneneminen voisi olla lajille kohtalokasta, sillä tämä lintu suosii vain tietynlaista elinympäristöä. Soiden kuivauksen lisääntyessä tämä erikoinen ja arvoituksellinen lintulaji joutuu ahtaalle.

Kenkänokka ja ihminen

Kenkänokka on läheistä sukua kattohaikaralle, vaikka sitä ei ulkonäöstä huomaakaan

Myös harmaahaikara kuuluu kenkänokan sukulaisiin

Afrikan kansat tunsivat kenkänokan jo tuhansia vuosia ennen kuin eurooppalaiset edes kuulivat tästä oudosta linnusta ja sillä on ollut tärkeä osa joidenkin kansojen kulttuurissa ja uskomuksissa. Zimbabwesta on löydetty kenkänokkaa esittäviä seinämaalauksia, jolla on ikää yli 2000 vuotta. Lintu tunnettiin myö muinaisessa Egyptissä, mistä on löydetty sitä esittäviä patsaita. Eurooppalaiset törmäsivät kenkänokkaan kuitenkin vasta 1800-luvun alussa, kun Koillis-Afrikassa tutkimusretkiä tehneet retkikunnat kertoivat tarinoita oudoista linnuista, jotka olivat lähes kamelin kokoisia ja elelivät Sudanin soilla. Tarinoissa oli hieman liioittelun makua, mutta niistä saa hyvän kuvan siitä, miten hämmästyneitä tutkimusmatkailijat olivat nähdessään kenkänokan kaltaisen linnun.

Pelikaanilla ja kenkänokalla ei ole päälle päin juuri mitään yhteistä. Silti niitä on pidetty lähisukulaisina.

1800-luvun puolivälissä kenkänokkien parissa tehtiin ensimmäiset tutkimukset eurooppalaisin voimin. Englantilainen ornitologi John Gould julkaisi tutkimuksensa näistä linnuista vuonna 1851 ja antoi lajille tieteellisen nimen Balaeniceps rex, "valaanpäinen kuningas". Kenkänokka on kuitenkin aina ollut tutkijoille suuri arvoitus, jonka elintavat ovat valottuneet vasta viime vuosikymmenien aikana tehdyn tutkimustyön ansiosta. Vieläkin näissä huonosti tunnetuissa linnuissa riittää paljon tutkittavaa.

Kenkänokkaa pidettiin aluksi pelikaanien sukulaisena ja myöhemmin se luokiteltiin katto- ja harmaahaikaroiden lähisukulaiseksi. Nykyisin linnussa on havaittu DNA-tutkimuksen ja elintapojen osalta yhtäläisyyksiä sekä pelikaaneihin että haikaroihin. Nykykäsityksen mukaan kenkänokka kuuluu haikaralintuihin, mutta tilanne voi vielä muuttua tutkimuksen edistyessä.

Useimmissa kielissä kenkänokan nimi viittaa sen kenkää muistuttavaan nokkaan. Nimen alkuperä lienee arabian kielen abu marqub, joka merkitsee "kengän isää". Niilin varren rämeseuduilla asuneet asukkaat ovat aina suhtautuneet kenkänokkaan kunnioittavasti ja ihaillen. Sitä on palvottu ja pelätty. Siitä on sepitetty kauhutarinoita ja se on ollut olennainen osa luonnonkansojen kulttuuria. Nykyisin tämä ainutlaatuinen lintu on kuitenkin joutumassa ahtaalle. Ihmisten kunnioitus on vaihtunut lintujen metsästykseen ruuaksi ja eläinten elinalueita on hävitetty soiden kuivauksella ihmisen tarpeisiin. Kenkänokka tarvitsee kuitenkin selviytyäkseen Afrikan papyrussoita. Nähtäväksi jää, miten tälle arvoitukselliselle linnulle käy.

Lähteet

• Otavan lintutieto - Maailman linnut. Otava, painovuosi 2000
• ZOO - Suuri eläinkirja 3. WSOY, painovuosi 1978
• Tieteen kuvalehti 6/1999