Karuselli

Karuselli on huvittelulaite, jossa keskeistä on vaakasuuntainen pyörivä liike. Perinteinen karuselli koostuu pystyakselin ympäri pyörivästä alustasta sekä sille asetelluista erilaisista istuimista. Tyypillisesti matkustajat ratsastavat puusta tai nykyään useimmiten lasikuidusta valmistetuilla eläimillä, jotka liikkuvat ylös ja alas laukkamaista liikettä matkien. Tavallisin karusellieläin on hevonen, ja iloinen karusellimusiikki on erottamaton osa laitetta. Karuselliksi voidaan myös kutsua mitä tahansa pyörivää alustaa tai muuta laitetta, jota ihmiset käyttävät ympäri pyörimiseen huvittelutarkoituksessa.

Karuselli Lontoossa.

Sana karuselli on alun perin tarkoittanut turkkilaisten ja arabien harjoittamaa ratsastuspeliä, josta ranskalaiset kehittivät carrouseliksi kutsumansa eräänlaiset turnajaiset.

Karusellityypit

Ketjukarusellin kyyti on perinteistä karusellia lennokkaampaa

Hitaat, perinteiset karusellit on tyypillisesti koristeltu eläimin, joiden selkään matkustajat istuvat. Vähäisen pyörimisnopeuden vuoksi turvavöitä ei tarvita, ja laitteet ovat mieluisia ja turvallisia myös pienille lapsille. Karusellieläimet saattavat myös laukata eli liikkua hiukan pystysuunnassa. Yhdysvalloissa laitteelle on useita nimityksiä rakenteen mukaan. Esimerkiksi flying horses ("lentävät hevoset") on karuselli, jossa hevoset on kiinnitetty katosta sivusuunnassa joustaviin tankoihin. Mitä nopeammin karuselli pyörii, sitä enemmän matkustajat ovat kallellaan.

Nykyisissä huvipuistoissa perinteisiä hevosilla, elefanteilla ja hilpeällä musiikilla varustettuja karuselleja tavallisempia ovat uudenaikaiset nopeat laitteet, jotka myös voidaan määritellä karuselleiksi. Niissä on usein vaunuja, joissa kussakin istuu useampi henkilö. Nämä vaunut saattavat itse laitteen pyörimisen lisäksi liikkua ylös ja alas, pyöriä myös oman akselinsa ympäri tai jopa kääntyä ylösalaisin. Tällaisissa karuselleissa on luonnollisesti oltava vahvat turvalaitteet.

Ketjukaruselli on karuselli, jossa pyörivään sienenmuotoiseen runkoon on kiinnitetty ketjujen varassa roikkuvia istuimia. Alkeellisia karuselleja ovat myös esimerkiksi lasten leikkikentillä tavattavat pyörivät levyt, joissa on kaiteet kiinni pitämistä varten ja joihin vauhtia otetaan työntämällä tai potkimalla.

Historia

Lapset leikkivät kotitekoisella karusellilla Pohjois-Dakotassa 1930-luvulla.

Neuvostoliittolainen leikkikentän karuselli.

Karusellilla on ihmisten huvitusvälineenä monituhatvuotinen historia, sillä pyöriminen erilaisissa tätä tarkoitusta varten suunnitelluissa kojeissa on kuulunut todennäköisesti monien varhaisten kulttuurien hauskanpitotapoihin. Näistä alkeellisista puurakennelmista laite on kehittynyt nykyajan sähkökäyttöisiksi huvipuistolaitteiksi. Eläimet tulivat mukaan karuselliin 1600-luvun Ranskassa, jossa aatelisnuorukaiset harjoittelivat turnajaisia varten keskitolpan ympäri pyörivillä puuhevosilla. Höyrykoneen keksiminen mahdollisti suurempien väkijoukkojen pyörittämisen, ja teollistumisen myötä laite sai nykyisen muotonsa. Kukoistukseensa karusellitaide nousi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taloudellisen hyvinvoinnin aikana Yhdysvalloissa, jonne eurooppalaiset maahanmuuttajat veivät kotimaidensa karuselliperinteet.

Karusellin varhaishistoria

Ensimmäiset karusellit koostuivat keskitolppaan sidotuista koreista, joissa matkustajat istuivat: tällaista laitetta kuvaa bysanttilainen kohokuva noin vuodelta 500. Laitteita pyöritettiin käsipelillä, ja joskus matkustajien tavoitteena oli potkaista tai lyödä pyörittäjältä hattu päästä. Alkeellinen ketjukaruselli saatettiin rakentaa nostamalla tolpan päähän kärrynpyörä, johon kiinnitettiin roikkuvia istuimia. Myös muinaisilla intialaisilla on ollut samanlaisia huvituksia. Asteekit puolestaan pyörivät köysien varassa korkean tolpan ympäri petolintujen höyheniin sonnustautuneina. Seremonia, jossa osallistujat pyörivät suurella nopeudella pää alaspäin, oli hengenvaarallinen.

Englantilainen Peter Mundy näki matkoillaan vuonna 1620 kahdenlaisia pyöriviä huvittelulaitteita turkkilaisten vallan alla olleessa nykyisessä Bulgarialle kuuluvassa Plovdivin kaupungissa (tuolloin Philippopolis). Toista laitetta pyöritettiin vaakasuunnassa ja toista pystysuunnassa maailmanpyörän tapaan. Mundy kuvaili ihmisvoimin toimivaa kummallista laitetta näin:

»Se on kuin suuri kärrynpyörä, jonka ulkosivulle on kiinnitetty pieniä istuimia. Kun lapset ovat istuutuneet, pyörä pannaan liikkeelle, ja he pyörivät ympäri vaakatasossa.»

Sana karuselli tulee alun perin italiasta (garosello) ja espanjasta (carosella), "pikku sota". Se merkitsi arabialaisten ja turkkilaisten hevosmiesten 1100-luvulla harjoittamaa peliä, jota eurooppalaiset ristiretkeläiset ihmettelivät. Pelissä ratsastajat heittelivät toisilleen hajustetulla vedellä täytettyjä savipalloja. Taitamattoman pelaajan saattoi pelin jälkeen erottaa tuoksun perusteella päiväkausia. Ristiretkeläisten mukana peli tuli tunnetuksi myös Euroopassa, ennen kaikkea Ranskassa, jossa sitä kutsuttiin nimellä carrousel. Siitä kehkeytyi turnajaisten kaltainen suosittu tapahtuma, jossa ottelijat mittelivät taitojaan hevosen käsittelyssä ja tarkkuudessa. Carrouselin kohokohta oli kilpailu, jossa ratsastajat lävistivät peitsillään tolppiin kiinnitettyjä pieniä renkaita täydessä vauhdissa. Tämä valtava spektaakkeli järjestettiin Pariisissa Tuileries'n ja Louvren välisellä aukiolla, joka on tänäkin päivänä nimeltään Place du Carrousel. Vastaavia tapahtumia pidettiin myös muutamissa muissa Euroopan maissa.

1600-luvun loppupuolella keksittiin peliin uusi harjoitusmuoto, josta tuntemamme karuselli sai alkunsa. Keskitolpan varassa pyöriviin palkkeihin kiinnitettiin puisia hevosia, joiden selässä nuorukaiset ratsastivat renkaita lävistäen ja valmistautuen siten carrousel-peliin. Pyörittäjänä toimi palvelija tai vetojuhta. Laite yleistyi nopeasti kun huomattiin, että siinä ympäri pyöriminen oli myös aatelisnaisten ja lasten suosiossa. Tässä vaiheessa karusellihevosilla ei usein ollut lainkaan jalkoja.

Ranskalainen perinteinen karuselli. Tässä hevosten kiinnitystangot ovat vielä niiden yläpuolella.

Nykykarusellin synty

Karuselleja alkoi ilmestyä eri puolille Eurooppaa, ja Yhdysvaltoihinkin keksintö rantautui viimeistään 1800-luvulla. Laite oli pian etenkin Ranskassa yleinen huvitteluväline ja esimerkiksi poliittisten pilapiirrosten aihe. Hevosten lisäksi mukaan otettiin muita hahmoja, laitteesta kehitettiin käsiveivin avulla toimivia tai matkustajien itsensä poljettavia versioita ja kiinnitystangot siirtyivät hevosten selästä vatsapuolelle. Renkaansieppaus oli toisinaan vielä mukana: karusellimatkustaja saattoi halutessaan keihästää renkaita pienellä peitsellä tai pyydystää niitä käsin (ja ansaita siten ilmaisen uuden kierroksen).

Ensimmäiset höyrykäyttöiset karusellit ilmestyivät Eurooppaan 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tekniikkaa kehitteli erityisesti britti Frederick Savage. Tehokkaampien pyöritysmekanismien avulla laite kasvoi kokoa: hevosia saatettiin sijoittaa pyörivälle alustalle kolmeen tai jopa neljään riviin. Myös nykyajan karuselleille tyypillinen laukkaa jäljittelevä pystysuuntainen ylös–alas-liike tuli mukaan. Savage esitteli myös uudenlaisen karusellityypin, switchbackin. Se koostui vaunuista jotka liikkuivat ympyränmuotoisella, kahdelta sivulta kohotetulla radalla vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeen. Vuosisadan loppuun mennessä karusellialalla toimi Britanniassa jo useita yrityksiä. Karusellin nimityksiä olivat Yhdistyneessä kuningaskunnassa roundabout, galloper tai tilt, Ranskassa caroussel tai manège de chevaux de bois ("puuhevosmaneesi"), Alankomaissa stoomcaroussel, Italiassa torneo, Saksassa Karussel ja Yhdysvalloissa muun muassa flying horses, carousel, whirligig, carry-us-all, flying Dutchmen, hobby horses, steam circus, steam riding gallery tai merry-go-round.

Saksassa joitakin karuselleja ilmestyi huvipuistoihin jo ennen vuotta 1850, mutta laitteille ei ollut erityisempää kysyntää. Vähitellen alan pioneerien kuten Michael Dentzelin rinnalle nousi uusia karuselliyrittäjiä, joista Fritz Bothmann oli ensimmäinen vuonna 1883. Hänen luomuksensa olivat yksinkertaisempia, halvempia ja kevyempiä kuin brittikilpailijoiden. Vielä vuosisadan lopullakin karusellit saattoivat olla hevosen tai ihmisen pyöritettäviä; muussa tapauksessa höyrykoneen piippu pisti usein esiin karusellin keskitolpasta. Suurempi pyörityskapasiteetti mahdollisti raskaammat laitteet, ja karusellit hukutettiin kaiverruksiin ja muihin koristeisiin. Sähkö tuli karusellin käyttövoimaksi 1910-luvulla.

Eräs kuriositeetti oli karusellien vastakkainen pyörimissuunta Isossa-Britanniassa. Saarivaltiossa renkaansieppaus ei jostakin syystä ollut suosittua, ja kun muut vanhan ja uuden maailman karusellit pyörivät vastapäivään, jotta oikea käsi jäisi ulkoreunalle, hyrräsivät englantilaiset karusellit myötäpäivään. Selitykseksi tähän on esitetty myös Ison-Britannian vasemmanpuoleista liikennettä ja sitä, että hevosen selkään noustaan perinteisesti sen vasemmalta puolelta. Tämän vuoksi myös englantilaiset karusellieläimet olivat vasemmalta sivultaan tyylitellympiä päinvastoin kuin amerikkalaiset ja mannereurooppalaiset virkaveljensä. Ne olivat usein myös useamman matkustajan istuttavia. Ranskalaiset karusellitaiteilijat erikoistuivat eläinhahmoihin kuten lehmiin, sikoihin, jäniksiin tai kirahveihin ja varustivat usein kokonaisen laitteen ainoastaan yhdellä eläinlajilla. Saksalaiset puolestaan pysyttelivät hillitymmällä linjalla kuin koristekaiverruksia tuhlailevat britit ja ranskalaiset. Myös hollantilaiset omaksuivat karusellin viihdykkeekseen. Hollantilaisen stoomcarousselin tyypillinen piirre oli ylenpalttisin kaiverruksin koristeltu jyhkeä julkisivu, jonka läpi kulkiessaan matkustajat ostivat lipun laitteeseen.

Kulta-aika Yhdysvalloissa

Saksalainen karuselli

Karuselli ilahdutti helsinkiläisiä Kampin keskuksen edustalla joulukuussa 2005

Karusellin suosio kasvoi vuosisadan vaihteessa ja koki todellisen kultakauden 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten taloudellisen hyvinvoinnin aikana luksustuotteiden ja -palvelujen kuten huvipuistojen yleistyessä. Kysynnän myötä kasvoi myös tuotanto, ja karusellitehtailu sai vauhtia myös Yhdysvalloissa, jossa se aiemmin oli ollut esimerkiksi maanviljelijöiden talviajan puhdetyötä. Ensimmäinen patentti alalle myönnettiin vuonna 1850.

Saksasta muuttanut Gustav A. Dentzel, Michael Dentzelin poika, teki karusellialalla ensimmäisiä kokeiluja. Aluksi karusellit olivat käsin veivattavia tai hevosvoimalla toimivia, sittemmin höyrykäyttöisiä. Parin pienimuotoisen kokeilun jälkeen hän pystytti ensimmäisen täyskokoisen karusellinsa vuonna 1870 Philadelphiaan, ja sen valtava menestys innoitti Dentzelin lähtemään kiertueelle huvilaitteensa kanssa. Kiertueen tuoma julkisuus lisäsi laitteiden menekkiä ja uusia yrityksiä syntyi. Uusista tehtailijoista ensimmäinen oli Tanskassa syntynyt Charles I. D. Looff, huonekalutehtaan työntekijä, joka huvitteli valmistamalla kotonaan puisia eläimiä ja kokoamalla niistä karusellin. Sekä Dentzelin että Looffin yritykset menestyivät ja kehittivät kumpikin omintakeisen kaiverrustyylin, jotka ovat vaikuttaneet Yhdysvaltain karusellituotantoon tähän päivään asti. Dentzelin karuselleille olivat tyypillisiä aistikkaat mutta realistisemmat hahmot, kun Looffin tuotokset olivat mielikuvituksellisempia ja eloisampia. Vielä kolmaskin, yksinkertaisempi tyyli kehittyi maatalousnäyttelyiden siirrettävien karusellien pohjalta.

Vuonna 1883 Allan Herschell kehitti yhdessä James Armitagen kanssa ensimmäisen karusellin, jossa keskitolppa korvattiin pyörivällä lattialla. Tämä laite oli myös ensimmäisiä, johon kuuluivat pienet hilpeitä säveliä soittavat mekaaniset urut. Herschellin alkuperäinen yritys Armitage Herschell Company teki konkurssin investoituaan liikaa kiinteistöihin, kun pankit kieltäytyivät ottamasta mittavia voittoja talletukseen. Uusi yritys oli aluksi Herschell-Spillman Company ja myöhemmin Allan Herschell Company, joista jälkimmäinen on karuselliyrityksistä ehkä tunnetuin vuosisadan vaihteessa perustetun Philadelphia Toboggan Companyn ohella. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa palattiin myös jonkun verran perinteisiin hevoskaruselleihin erilaisten vaunujen, villieläinten ja muiden mielikuvituksellisten kokeilujen sijaan, sillä huomattiin lasten kapuavan mieluiten juuri hevosen selkään. Karusellitaiteilijoiden ammattikunnasta tuli yhä valikoituneempi joukko lahjakkaita käsityöläisiä. Gustav Dentzelin seuraajana jatkoi hänen poikansa William H. Dentzel aina kuolemaansa vuoteen 1928 saakka, jonka jälkeen lama teki lopun Dentzelien perheyrityksestä. Muita kuuluisia karusellinvalmistajia tai -kaivertajia olivat Marcus Illions, Salvatore Cernigliaro, Daniel C. Muller, Frank Carretta, Charles Carmel ja John Zalar.

Karusellien kulta-aikaa kesti Yhdysvalloissa noin puoli vuosisataa 1880-luvulta 1930-luvulle. Tänä aikana maassa rakennettiin noin 6 000 karusellia, joista jäljellä on enää 200. Sekä laitteiden taiteellinen että tekninen taso kehittyi, sillä Dentzelin ensimmäistä höyrykäyttöistä karusellia paranneltiin lukuisilla uudistuksilla. Karuselleista tuli sähkökäyttöisiä, ja uusi kampimekanismi pehmensi laukkaavaa liikettä.

Toisin kuin luultiin, olivat lähes kaikki karusellit Yhdysvalloissa valmistettuja, sillä korkeat tullit ja kuljetuskustannukset tekivät laitteiden tuonnin Euroopasta kannattamattomaksi. Poikkeuksena oli Coney Islandilla Brooklynissa vuodesta 1911 sijainnut valtava saksalainen El Dorado -karuselli, jonka saama huomio sai jotkut yhdysvaltalaisetkin valmistajat tavoittelemaan eksoottisuutta väittämällä laitteidensa olevan saksalaisia. Karuselleja kuljetettiin kuitenkin jonkin verran Eurooppaan sekä maihin joissa omaa tuotantoa ei ollut, esimerkiksi Filippiineille, eteläiseen Afrikkaan, Japaniin, Australiaan ja Singaporeen.

Karusellien kolmas sukupolvi

Breakdance – uuden karusellipolven edustaja.

Puukarusellien valtakausi alkoi horjua, kun hahmojen valmistukseen alettiin käyttää muun muassa alumiinia. Tähän vaikutti osaltaan myös ensimmäisen maailmansodan aiheuttama materiaalipula. 1930-luvun suuri lama, toisen maailmansodan mukanaan tuoma tuotantoresurssien puute sekä uudet keksinnöt kuten lasikuitu romahduttivat lopullisesti käsintehtyjen puukarusellien valmistuksen. Lasikuitu syrjäytti lopulta kaikki muut materiaalit karusellieläinten raaka-aineena, mutta muotoilussa toistetaan usein edelleen vanhojen mestarikäsityöläisten kädenjälkeä. Viime aikoina on syntynyt myös joitakin uusia puuta raaka-aineenaan käyttäviä karuselliyrityksiä.

Uusi tekniikka on mahdollistanut karusellien pyörimisnopeuden kasvattamisen entistä huimemmaksi. Näillä laitteilla, joissa matkustajat tyypillisesti pyörivät vaakatason lisäksi kaikissa muissakin mahdollisissa suunnissa, ei ole entisajan karusellien kanssa juuri muuta yhteistä kuin pyörivä liike, ja niiden karuselliudesta voidaankin olla erimielisiä. Useimpien nykyisten huvipuistojen laitevalikoimaan kuuluu kuitenkin yhä myös vanha kunnon eläinkaruselli samoin kuin sen serkku ketjukaruselli.

Tyylilajit

Yhdysvaltain karusellimestarien kaiverrustyyleistä erotetaan kolme päähaaraa:

• Philadelphian style: Philadelphialainen koulukunta oli erityisesti saksalaisten maahanmuuttajien suosiossa. Tyypillisiä piirteitä ovat eläinten suuri koko ja realistisuus. Hahmot ovat koristeellisia mutta kuitenkin klassisen tasapainoisia. Gustav Dentzelin yritys suosi philadelphialaista tyyliä, ja tätä edusti myös Daniel C. Muller.

• Coney Island style: Coney Island -hahmot ovat philadelphialaisia hoikempia ja tyylitellympiä. Hevoset on usein koristeltu koruin ja kultauksin ja harjat hulmuavat mielikuvituksellisesti. Lisäksi itse karuselleissa on usein peilejä pyydystämässä valoa. Coney Island -tyyliä edustivat muun muassa Charles Looff, Marcus Illions ja Charles Carmel.

• Country Fair style: Tämä kahden suuremman koulukunnan pikkuveli kehittyi maatalousnäyttelyjen ja muiden kiertävien messujen ja tapahtumien tarpeisiin. Hahmot ovat siksi pieniä, kevyitä ja helposti kuljetettavia. Tällaisia siirrettäviä karuselleja valmistivat ainakin Herschell-Spillman Company sekä C.W. Parker Company.

Karusellihahmot

Gröna Lundin lastenkaruselli Cirkuskarusellen on aito käsintehty karuselli 1800-luvun lopulta

Karusellieläimiä, etualalla skotlanninpaimenkoira.

Karusellimatkustajien istuimiksi kaiverrettujen eläinten ja taruolentojen kirjo on laaja. Ensimmäisissä karuselleissa käytettiin yleensä tavallisia pieniä puuistuimia, mutta ranskalaisten karuselliin omaksumat hevoset saavuttivat laajan suosion ja saivat karusellinvalmistajat hyödyntämään laitteissa myös muuta eläinkuntaa. Karuselleissa on tavattu ainakin käärmeitä, lohikäärmeitä, strutseja, riikinkukkoja, karhuja, sikoja, leijonia, merenneitoja, kentaureja, tiikereitä, apinoita, lehmiä, kanoja, sarvikuonoja, sammakoita, vuohia, kameleita, merihirviöitä, aaseja, hylkeitä, kauriita, kenguruja, puhveleita, kirahveja, koiria, kissoja, jäniksiä, haikaroita, seeproja, elefantteja, kaloja ja joutsenia. Erikoisuutena eläimet saattoivat toisinaan äännellä tai niillä saattoi olla liikkuvia osia, esimerkiksi kieli, raajat tai pää. Useimmiten ne tyytyivät kuitenkin vain liikkumaan hiukan pystysuunnassa. Tämän laukkaliikkeen aikaansaamiseksi patentoitiin monia ratkaisuja, ja aina vain uusia keksittiin olemassa olevien patenttien kiertämiseksi.

Puu oli perinteisten karusellien valtakaudella karusellieläinten pääraaka-aine. Valmistuksessa käytettiin etenkin poppelia ja lehmusta. Satulat ja muut koristeet saattoivat olla myös esimerkiksi lasia, sinkkiä tai tinaa ja hevosten harjat ja hännät olivat usein aitoa hevosen jouhta. Kun karusellien koko kasvoi ja eläimiä tarvittiin yhä enemmän (60–70 hevosen karusellit eivät olleet mitenkään tavattomia), niiden jalat tai vartalot saatettiin tuottaa koneellisesti. Päät kaiverrettiin yleensä kuitenkin käsin. Matkustajista vanhimpia, nuorimpia ja mukavuudenhaluisimpia varten useimmissa karuselleissa oli myös muutama vaunu, jotka saatettiin muotoilla esimerkiksi autoiksi, gondoleiksi, roomalaisiksi kilpavaunuiksi tai muiksi ajoneuvoiksi. Näiden kaivertajana erityisen tunnetuksi tuli Philadelphia Toboggan Companyn Marcus Illions.

Karusellimusiikki

Musiikki oli mukana karuselleissa sen syntyhetkistä lähtien jo ranskalaisten hevoshuveissa, josta laite sai nimensä. Jo ennen mekaanisen musiikin aikakautta karusellitunnelmaa saatettiin kohottaa elävällä musiikilla. Tyypillinen karusellimusiikki on tunnelmaltaan hilpeää.

Karuselleihin rakennettavat sisäiset mekaaniset urut alkoivat yleistyä 1880-luvun puolivälissä. Kuten itse karusellit, myös urut olivat aluksi käsin veivattavia. Niiden toiminta perustui samaan tekniikkaan kuin esimerkiksi posetiivien: rei'itettyihin kartonki- tai paperiliuskoihin. Karuselliurkujen koko sekä repertuaarin laajuus paranivat mekaanisen musiikin kehityksen myötä, esimerkiksi kun rei'itetyt paperirullat keksittiin korvata yhteen nidotuilla kartonkiliuskoilla. Urut oli usein koristeltu kaiverruksin, ja niihin saattoi kuulua pieniä liikkuvia soittoniekkoja tai muita hahmoja.

Euroopassa mekaanisia urkuja valmistettiin etenkin Ranskassa ja Saksassa. Yhdysvaltalaiset karusellivalmistajat tuottivat urkunsa aluksi Euroopasta, mutta tullien nousu teki tuonnista kannattamatonta ja omaa urkuteollisuutta tarvittiin. Yhdysvaltalaisista urkujen valmistajista tunnetuin oli Rudolph Wurlitzer.

Yksityiskohta Budapestin huvipuiston karusellista.

Erikoisia tai tunnettuja karuselleja

Euroopan vanhin yhä toimiva karuselli sijaitsee Prahassa, Letnán puistossa. Se oli toiminnassa yhtäjaksoisesti vuodesta 1892 vuoteen 2004. Tällä hetkellä karusellia korjataan; töiden odotetaan valmistuvan vuoteen 2008 mennessä, jonka jälkeen karuselli avataan jälleen yleisölle. Helsingin Linnanmäen vuonna 1896 Hollannissa valmistettu Karuselli on huvipuiston vanhin laite.

William Henry Dentzel III on rakentanut maailman ensimmäisen aurinkovoimalla toimivan karusellin. Se otettiin käyttöön vuonna 2005 ja toimii Solar Living Institutessa Hoplandissa Kaliforniassa.

Kööpenhaminan Tivolin Himmelskibet on maailman korkein karuselli. Se pyörittää matkustajia 80 metrin korkeudessa.

Belfastissa Irlannissa toimi pitkään Mickey Marleyn hevosvetoinen karuselli. Marley veti pientä karuselliaan hevosella ympäri Belfastin katuja lasten iloksi vuoteen 1983 saakka. Siitä tehtiin jopa suosittu laulu Mickey Marley's Roundabout.

Lähteet

• Dinger, Charlotte: Art of the Carousel. Carousel Art Inc., 1986. ISBN 0-914507-00-1.
• Fried, Frederick: A Pictorial History of the Carousel. A. S. Barnes, 1964.
• Weedon, Geoff ja Richard Ward: Fairground Art. The art forms of travelling fairs, carousels and carnival midways. White Mouse Editions, 1981. ISBN 0-89659-529-3.
• IAAPA: A History of the Carousel (englanniksi)
• National Carousel Association (englanniksi)

Aiheesta muualla

• International Museum of Carousel Art – karusellitietoutta, lyhyet kuvaukset esimerkiksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista karusellinvalmistajista (englanniksi)
• Carousels.com – karusellisivusto (englanniksi)
• Merry-Go-Round Museum (englanniksi)
• 1964–65 New York World's Fair Carousel (englanniksi)