Avaa päävalikko
John William Waterhousen maalaus Merenneito vuodelta 1900.

Merenneito eli vedenneito on naispuolinen taruolento, jolla on ihmisen yläruumis ja lantiosta alkava kalanpyrstö. Merenneito kuvataan tyypillisesti kauniiksi, siroksi, pitkähiuksiseksi naiseksi, joka elää vedessä ja hengittää sen alla yhtä hyvin kuin ilmassa.

Merenneito on yleinen aihe niin kirjallisuudessa, elokuvaviihteessä kuin kuvataiteissakin. Merenneitoja on käytetty mainoksissa ja niille on tehty balettikin. Tarinoita merenneidoista löytyy kautta maailman.

HistoriaMuokkaa

Kaikkien kalanpyrstöisten mutta muuten ihmisten kaltaisten vedenolentojen esi-isä on babylonialainen jumala Ea.[1] Nykyaikaiset kalanpyrstöiset merenneidot pohjautuvat antiikin Kreikan mytologiaan kauniisti laulaviin mutta merimiehille vaarallisiin seireeneihin. Alkuperäisisissä kreikkalaisissa maljakkomaalauksissa seireenit kuvattiin linnunvartaloisina naishahmoina. Modernin merenneidon keksijänä voidaan pitää 600-luvulla elänyttä englantilaista munkkia Aldhelm Mahnesburylaista, joka antoi seireeneille kalanpyrstön ja teki niistä kelttiläisten esikuvien mukaisesti viehättävän näköisiä. Hänen kuvailemansa meriseireeni yleistyi nopeasti taruolentoja käsittelevissä kuvituksissa.[2]

PiirteetMuokkaa

 
William Bloyen merenneitoa esittävä kivireliefi Birminghamin yliopiston opiskelijajärjestön seinällä.

Merenneidot ovat samannäköisiä lähes kaikilla maailman merillä. Merenneidot lepäilevät usein rantakalliolla, joskus toistensa seurassa, ja heiluttavat pyrstöään meressä. Merenneidot kuvataan usein kauniiksi, hoikiksi, tyttömäisiksi, vaaleiksi ja hymyileviksi. Heillä on pitkät ja kihartuvat hiukset, jotka aaltoilevat vapaasti kuin meren kuohut. Joskus heillä on kädessään peili, josta he voivat ihailla omaa kauneuttaan. Antiikin Rooman kertomuksissa merenneitojen iho oli kuvattu suomupeitteiseksi, mutta sen jälkeen se on alettu kuvata ihmisihon kaltaisena.[3]

Merenneitojen kerrotaan usein vetävän lumovoimallaan miehiä merten syvyyksiin ja kuolemaan. Merenneidon ja ihmisen välillä voi kuitenkin olla myös aitoa rakkautta, jota kuitenkin vaikeuttaa erilaiset elinympäristöt. Erään skotlantilaisen klaanin kerrotaan pitävän itseään merenneitojen jälkeläisenä.[3]

Merenneitojen kerrotaan varoittavan ihmisiä myrskyistä sekä neuvomaan ihmisille parantavia kasveja, jos heitä kohdellaan hyvin. He myös auttavat valaita synnytyksissä ja pitävät saalistajat loitolla vastasyntyneistä valaanpoikasista.[3]

LajejaMuokkaa

Vedenneitojen kaltaisia olentoja tunnetaan monia lajeja. Undiinit tunnettiin jo antiikin Kreikassa. Undiinilla on merihevosen vartalo ja ihmisen pää, ja se muuttui tavallisen merenneidon kaltaiseksi kauniiksi olennoksi.[3] Kreikan vedenväkeä olivat myös nereidit ja Najadit, joista jälkimmäisestä on tullut järvien, jokien, lampien ja kaivojen nymfejä eli hengettäriä.[4]

Ranskan länsirannikolla Bretagnen edustalla asuu vaarallisia merenneitoja, Mari Morganeita, ‘merestä syntyneitä’. He kaipaavat palavasti ihmismiesten rakkautta, joten he kurkottelevat syleilemään merimiehiä tai kalastajia. Jos Mari Morgan saa otteen miehestä, hän vetää miehen merenpohjan valtakuntaan Ushantiin, jossa mies joutuu elämään elämänsä loppuun asti.[3]

Ranskalainen vedenhengetär Groac’h on ruma ja kauhistuttava, mutta voi ottaa kalliolla tai rannalla loikoessaan kauniin naisen ulkomuodon ja hurmata miehet orjikseen.[3]

Tanskalaisilla on merenrouva, aikuisen ihmisen kokoinen ja kalanpyrstöinen vedenhengetär, joka elää Tanskan salmissa. Sen näkeminen on merkki myrskystä.[3]

Lamioita on kahdentyyppisiä. Toinen niistä on pelottava ja vahingollinen käärmemäinen olento, joka oli alun perin merenjumala Poseidonin pojantytär. Toinen lamia on espanjalaisten ja baskien vedenneito, joka auttaa vesillä liikkuvia.[5]

Iara on brasilialainen vedenneito, josta kerrotut tarinat perustuvat tupien mytologiaan. Iara ei elä meressä vaan makeassa vedessä. Se pyrkii lumoamaan miehiä laulullaan.[6]

Ri on 1900-luvulla ensi kerran nähty olento, joka on vyötäröstä ylöspäin vanha ihminen ja vyötäröstä alaspäin kala. Ri-havainnoista on kerrottu sen jälkeen eri puolilta maailman meriä.[7]

Japanissa tunnetaan Ningyo-niminen meren prinsessa, jolla on kalan ruumis ja ihmisen pää. Se asuu helmin koristellussa palatsissaan meren alla ja suojelee haaksirikkojen uhreja.[8]

Selkie on Luoteis-Euroopassa tunnettu hyljeihminen, joita on niin nais- kuin miespuolisiakin. Selkiet ovat viehättäviä ja muodostavat joskus pareja ihmisten kanssa.[9]

Rusalka on slaavilaisissa maissa tunnettu vedessä asuva nuori naisolento. Rusalkat asuvat joissa mutta nousevat keskiyöllä maalle etsimään miestä.[10]

Merenneidon miespuolinen vastine on merenmies, meressä elävä vedenmies.[11]

Merenneidot kulttuurissaMuokkaa

KuvataideMuokkaa

 
Arnold Böcklinin Leikkiä aalloilla (1883), jossa etualan neidolla on kalanpyrstö.

Merenneidot ja muut vedenneidot ovat olleet kautta aikain taiteilijoiden paljon suosima aihe. Romantiikan aikakaudella 1800-luvulla kansantarinoista tutut kalan- tai hylkeenpyrstöiset vedenneidot nousivat taiteen aiheistoon kaikkialla Euroopassa mutta etenkin Englannissa.[12] Sveitsiläisen symbolistin Arnold Böcklinin taiteessa on paljon erilaisia merenneitoaiheita 1870-luvulta alkaen.[13] Pohjoismaisessa taiteessa kalanpyrstöiset vedenneidot ovat olleet harvinaisia, mutta esimerkiksi Edvard Munchilla on maalaus Merenneito (1896) ja suomalaisella Albert Edelfeltillä maalaus Nuorukainen ja vedenneito (1897).[14]

Moderneista taiteilijoista vedenneitoaiheita ovat 1900-luvulla käyttäneet useasti esimerkiksi Marc Chagall, Gustav Klimt ja Paul Delvaux.[15] Suomalaisista nykyajan taidegraafikoista vedenneitoja on kuvannut usein esimerkiksi Kirsi Neuvonen.[16]

Vedenneito oli 1900-luvun alkupuolella hyvin suosittu myös mainosten kuva-aiheena.[17]

Kööpenhaminassa on Edvard Eriksenin veistos Pieni merenneito (Den lille havfrue). Helsingissä on Ville Vallgrenin suihkulähde ja veistos, joka tunnetaan yleensä nimellä Havis Amanda, mutta alun perin sen nimi oli Merenneito.[18][19]

SadutMuokkaa

Tanskalaisen H. C. Andersenin satu Pieni merenneito on maailman tunnetuin vedenneitosatu, ja siitä on kirjoitettu lukuisia muunnelmia. Satu eroaa tavanomaisista merenneitosaduista siinä, että Andersenin sadussa merenneito joutuu kärsimään kovia tuskia.[20] Oman vedenneitosatunsa on kirjoittanut myös esimerkiksi Oscar Wilde, Fisherman and His Soul (1891).[21]

OopperaMuokkaa

Tunnettuja oopperoita, joissa vedenneitoja esiintyy, ovat esimerkiksi Antonín Dvořákin Rusalka, Albert Lortzingin Undine ja Nikolai Rimski-Korsakovin Sadko.[22]

Elokuvat ja televisioMuokkaa

 
Annette Kellerman merenneitona elokuvassa Merrilla, the Queen of the Sea (1918).

Ensimmäinen merenneito esiintyi valkokankaalla jo yli sata vuotta sitten lyhytelokuvassa Siren of the Sea (1911). Tuon jälkeen aihetta käsitteleviä elokuvia on tuotettu satoja.

Elokuvassa Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) Pekka Puupää ja Pätkä kohtaavat saaristossa uintiharjoituksissa merenneidon, ja vievät tämän mukanaan Pekan kotiin Voikukankadulle.

Merenneidoista kertovia Hollywood-elokuvia ovat esimerkiksi Mr. Peabody & the Mermaid (1948) ja Splash (1984) ja Äitini on merenneito (1990). Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä -elokuvassa (2011) merenneidot on kuvattu kauniina naisina jotka haluavat suudella merimiestä, jotta saisivat tämän vedetyksi meren syvyyksiin.

Merenneidot ovat monien lastenanimaatioiden vakioaiheita. Tunnetuimpia lienevät Disneyn Pieni merenneito jatko-osineen sekä merenneitojen seikkailut Barbien kanssa. Merenneitoja esiintyy myös Peter Panissa.

Aihetta käsittelevät myös australialainen televisiosarja H2O (2006–2010) sekä teinikomedia Aquamarine (2006), joista jälkimmäinen perustuu Alice Hoffmanin vuonna 2001 kirjoittamaan samannimiseen kirjaan.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Hjelt, Marjut: Veden valtiaat: totta & tarua. SKS, 2012. ISBN 978-952-222-316-6.
  • Leikola, Anto: Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä: Myyttisten olentojen elämää. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2372-3.
  • Niinisalo, Suvi: Vedenneitojen lähteillä. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-441-2.

ViitteetMuokkaa

  1. Hjelt 2012, s. 96, 125.
  2. Leikola 2002, s. 8–14.
  3. a b c d e f g Hjelt 2012, s. 96–103.
  4. Hjelt 2012, s. 111.
  5. Hjelt 2012, s. 106.
  6. Hjelt 2012, s. 108.
  7. Hjelt 2012, s. 109.
  8. Hjelt 2012, s. 111.
  9. Hjelt 2012, s. 114–117.
  10. Hjelt 2012, s. 118.
  11. Hjelt 2012, s. 125.
  12. Niinisalo 2006, s. 68–69, 76.
  13. Niinisalo 2006, s. 78.
  14. Niinisalo 2006, s. 82, 87.
  15. Niinisalo 2006, s. 188–189.
  16. Niinisalo 2006, s. 192.
  17. Niinisalo 2006, s. 154.
  18. Otavan Iso Fokus, 7. osa (Sv-Öö), art. Vallgren, Ville, Otava 1974, ISBN 951-1-01521-4
  19. Eino E. Suolahti: Helsingin neljä vuosisataa, 2. painos, 2. 310, Otava 1972
  20. Niinisalo 2006, s. 130–131, 138.
  21. Niinisalo 2006, s. 137.
  22. Niinisalo 2006, s. 121–123.

Aiheesta muuallaMuokkaa