The Alan Parsons Project

brittiläinen progressiivisen rockin yhtye

The Alan Parsons Project (APP) oli brittiläinen progressiivinen rockyhtye, jonka Alan Parsons ja Eric Woolfson perustivat vuonna 1975. Yhtye oli koko elinkaarensa ajan studioprojekti, eikä se konsertoinut lainkaan, sillä Woolfson ja Parsons näkivät itsensä ensisijaisesti säveltäjinä ja tuottajina eivätkä esiintyjinä. The Alan Parsons Project julkaisi vuosien 1976 ja 1987 välillä yhteensä kymmenen albumia. Suosituimmillaan yhtye oli 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin se oli yksi suosituimmista taiderock-yhtyeistä.

The Alan Parsons Project
Alan Parsons esiintymässä The Alan Parsons Live Projectin kanssa vuonna 2017.
Alan Parsons esiintymässä The Alan Parsons Live Projectin kanssa vuonna 2017.
Tiedot
Toiminnassa 19751990
Tyylilaji progressiivinen pop
progressiivinen rock
elektroninen musiikki
aikuisrock (1980-luvulla)
soft rock (1980-luvulla)
synth pop (1980-luvulla)
Jäsenet

Alan Parsons
Eric Woolfson

Levy-yhtiö

Charisma, Arista

Aiheesta muualla
Kotisivut

Parsons ja Woolfson olivat yhtyeen ainoat varsinaiset jäsenet. Heidän lisäkseen yhtyeen jokaisella albumilla soitti kitaristi Ian Bairnson. Muita pitkäaikaisia jäseniä olivat basisti David Paton ja orkestraatioista vastannut Andrew Powell. Osa yhtyeen soundia olivat vaihtuvat laulusolistit. Yhtyeen suurimmat hitit ”Time”, ”Eye in the Sky” ja ”Don’t Answer Me” lauloi Eric Woolfson. Tunnettuja kappaleita ovat myös Lenny Zakatekin laulamat ”I Wouldn’t Want to Be Like You” ja ”Games People Play” sekä urheilutapahtumien sisääntulomusiikkina suosittu instrumentaali ”Sirius”.

Kaikki The Alan Parsons Projectin levyt olivat konseptialbumeja. Musiikillisesti yhtye määritellään yleensä progressiiviseksi rockiksi tai progressiiviseksi popiksi. Vaikka sävellykset sinänsä olivat yksinkertaisia ja radioystävällisiä, niiden sovitukset olivat kunnianhimoisia ja hyödynsivät sekä orkesterisovituksia että syntetisaattoreilla tuotettuja äänimassoja. Yhtye sai useita Grammy-ehdokkuuksia parhaiten tuotetusta levystä, ja sen toista albumia I Robot (1977) pidetään elektronisen musiikin edelläkävijänä. Vaikka yhtye oli aikanaan erittäin suosittu, sen jälkimaine progressiivisen rockin harrastajien parissa on ollut melko kielteinen, ja sen albumeja on arvosteltu mahtipontisiksi ja ylituotetuiksi. Elektronisen musiikin ja popin parissa The Alan Parsons Projectin vaikutus on ollut kestävämpi.

1980-luvun myötä The Alan Parsons Projectin musiikkiin ilmestyi enenevässä määrin aikuisrockin ja valtavirran popin elementtejä. Vuosikymmenen puolivälistä alkaen yhtyeen suosio laski, ja yhtyeen viimeinen albumi Gaudi ilmestyi 1987. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi vielä Parsonsin ja Woolfsonin yhteistyöprojektina toteuttama Freudiana, jota ei kuitenkaan enää julkaistu The Alan Parsons Projectin nimellä. Woolfson teki sen jälkeen APP:n musiikkiin pohjautuvia musikaaleja, kun taas Alan Parsons siirtyi soolouralle.

HistoriaMuokkaa

Perustaminen (1974–1976)Muokkaa

 
The Alan Parsons Project 1980-luvulla: vasemmalla Eric Woolfson ja oikealla Alan Parsons. (Vuonna 1986 julkaistun Stereotomy-albumin mainos.)

Alan Parsons työskenteli 1960-luvulta alkaen Abbey Roadin studioilla, missä hän äänitti muun muassa The Beatlesia ja Pink Floydia. Myös Eric Woolfson työskenteli Abbey Roadilla, ja hänen kirjoittamansa kappale ”Sole” nousi 1970-luvun alussa Ranskassa listaykköseksi. Woolfsonia harmitti, että menestyksestä huolimatta hän oli kotimaassaan jäänyt tuntemattomaksi. Parsons taas oli turhautunut, koska useampi hänen äänittämänsä albumi oli noussut Britanniassa listojen kärkeen, mutta se ei näkynyt hänen tuloissaan.[1]

Vuonna 1974 Parsons tapasi sattumalta Woolfsonin, joka ryhtyi hänen managerikseen. Woolfson lupasi hankkia Parsonsille levytyssopimuksen ja rahaa omien projektiensa toteuttamiseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti Edgar Allan Poe -teemaista projektia ja tarjosi Parsonsin käyttöön itse kirjoittamaansa materiaalia.[2] Koska Woolfson oli yhtyeen manageri ja koska Parsons oli saanut näkyvyyttä työskenneltyään kuuluisien rock-yhtyeiden kanssa, Woolfson nimesi 20th Century Recordsiin lähettämänsä ehdotuksen ”The Alan Parsons Projectiksi”. Levy-yhtiö piti konseptista, minkä seurauksena nimi jäi elämään.[3] Yhtye perustettiin vuonna 1975.[4] Vaikka projekti nimettiin Parsonsin mukaan, sen albumit syntyivät Parsonsin ja Woolfsonin tiiviin yhteistyön tuloksena.[5]

The Alan Parsons Project ei ollut varsinainen yhtye. Vaikka sessiomuusikoiden käyttö aiheuttikin toisinaan väärinkäsityksiä, Parsons ja Woolfson olivat projektin ainoat viralliset jäsenet.[3][6] Miesten visiona oli tehdä musiikkia samaan tapaan kuin auteur-ohjaajat tekivät elokuvia: Alfred Hitchcockin ja Stanley Kubrickin kaltaiset ohjaajat olivat nostaneet ohjaajan yksittäisiä tähtinäyttelijöitä keskeisemmäksi huomion kohteeksi, ja Woolfson uskoi, että tuottajan rooli tulisi musiikissa korostumaan samalla tavoin.[3][7]

Parsons oli hiljattain tuottanut Pilot-yhtyeen hittisinglen ”Magic”, joten sessiomuusikoiksi otettiin Pilotin jäseniä. Myöhemmillä albumeilla kokoonpanot vaihtelivat kuitenkin huomattavasti.[8] Koska APP:n keulahahmo oli tuottaja eikä soittaja, näyttävän lavashow’n järjestäminen olisi ollut vaikeaa. Parsons ja Woolfson eivät edes olleet kiinnostuneita live-esiintymisistä, joten he päättivät, ettei projekti konsertoisi lainkaan.[9] Parsons itse myöhemmin katui päätöstä, koska arveli sen vieneen yhtyeeltä mahdollisuuden ”jättimäiseen” suosioon.[10] Woolfson sen sijaan oli tyytyväinen siihen, että sai nauttia menestyksestä ilman julkisuuden varjopuolia.[3]

Tales of Mystery and Imagination ilmestyi Charisma Recordsin julkaisemana vuonna 1976 ja menestyi yllättäen hyvin.[11] Aikalaisarviot olivat ristiriitaisia ja albumia kritisoitiin siitä, ettei se täysin tavoittanut Poen teosten tunnelmaa.[12] Albumi sai kuitenkin parhaiten tuotetun albumin Grammy-ehdokkuuden, joskaan ei voittanut.[13] Saksassa ja Kanadassa Tales of Mystery and Imagination myi vuosikymmenen loppuun mennessä platinalevyyn oikeuttavan määrän.[14][15] Britanniassa sille myönnettiin hopealevy loppuvuodesta 1978.[16] Single ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” nousi Yhdysvalloissa parhaan 40 joukkoon.[17]

Vuonna 1976 Parsons tuotti Al Stewartin albumin Year of the Cat. Se menestyi hyvin erityisesti Yhdysvalloissa, mikä toi näkyvyyttä myös The Alan Parsons Projectille.[18]

Läpimurto (1977–1979)Muokkaa

The Alan Parsons Projectin ensimmäinen levytyssopimus oli koskenut vain yhtä albumia, mutta Tales of Mystery of Imaginationin menestyksen myötä yhtye sai kymmenen albumin sopimuksen Arista Recordsilta.[3][4][19] Woolfsonin olisi halunnut jatkaa Edgar Allan Poen parissa, mutta Arista Records ei tähän suostunut. Teemaksi valikoitui sen sijaan tieteiskirjallisuus ja erityisesti Isaac Asimovin Robotit. Kirjasarjan mukaan nimetty I Robot -albumi ilmestyi 1977 ja se käsittelee robotteja, tekoälyn vaaroja ja vapaan tahdon ongelmaa.[20] Taustayhtyeenä jatkoivat Pilotin jäsenet, joskin Woolfson korvasi sairastelleen kosketinsoittaja Billy Lyallin. Jokaisessa kappaleessa lauloi eri henkilö.[21]

I Robot myi Yhdysvalloissa platinaa, Kanadassa tuplaplatinaa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa hopeaa.[14][16][22] Albumin menestystä auttoivat samana vuonna elokuvateattereihin tulleet tieteiselokuvat Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys.[4] Yhdysvalloissa I Robot sijoittui parhaimmillaan 10 suosituimman joukkoon, kun taas single ”I Wouldn’t Want to be Like You” saavutti sijan 36.[23] I Robotin miljoonamyynti vakiinnutti APP:n aseman suosituimpien taiderock-yhtyeiden joukossa.[23] Musiikillisesti albumi oli merkittävä edelläkävijä elektronisten soittimien ja sekvensserien käytössä.[21] Myös arvostelut olivat ylistäviä ja yhtyettä kiiteltiin inhimillisen otteen tuomisesta syntetisaattorimusiikkiin. Useampi kriitikko kuvaili I Robotia parhaaksi Parsonsin siihen mennessä tuottamaksi levyksi.[24]

Yhtyeen kolmas albumi Pyramid ilmestyi 1978. Sen aiheena oli aikakauden kiinnostus pyramideihin ja niiden väitettyihin yliluonnollisiin ominaisuuksiin. Egyptologian ohella albumin kansitaiteessa ja musiikissa viitattiin myös futuristisiin teemoihin.[25][26] Pyramidin kaupallinen menestys oli hieman I Robotia huonompi, sillä Yhdysvalloissa sen levymyynti riitti vain kultalevyyn, kun taas Britanniassa Pyramidille ei myönnetty edes hopealevyä.[16][22] Kanadassa ja Saksassa albumi myi kuitenkin platinalevyyn oikeuttavan määrän.[14][15] Arvostelut vaihtelivat ylistävästä keskinkertaiseen, ja Pyramidia verrattiin I Robotiin sekä myönteisesti että kielteisesti.[27] Levy toi yhtyeelle kolme Grammy-ehdokkuutta, joukossa parhaiten tuotetun albumin palkinto.[4]

Seuraavana vuonna ilmestyneen Even oli alkujaan tarkoitus kertoa historian merkittävistä naisista, kuten Jeanne d’Arcista. Lopullinen albumi käsitteli kuitenkin laajemmin naiseutta ja naisten kohtaamia vaikeuksia maailmassa, jossa päätöksiä tekevät lähinnä miehet. Woolfson oli pettynyt albumin kansikuvaan, joka esittää hunnutettuja, arpien ja paiseiden peittämiä naisia.[28] Monet Even sanoituksista oli kirjoitettu sovinististen hahmojen näkökulmasta, ja niillä oli ”You Lie Down with Dogsin” ja ”I’d Rather be a Manin” kaltaisia nimiä.[29] Even arvostelut olivat pääasiassa kielteisiä: musiikkia syytettiin vanhan toistamisesta ja sanoituksia naisvihamielisyydestä.[30] Kielteisimmin albumiin suhtautui Robert Christgau, joka haukkui yhtyeen jäsenet seksuaalisesti turhautuneiksi ”taiderock-eunukeiksi”.[31] Kohusta huolimatta Eve menestyi kaupallisesti hyvin ja myi Kanadassa jälleen platinaa sekä lukuisissa muissa maissa kultaa.[14][15][22][32][33] Se sai myös Grammy-ehdokkuuden parhaiten tuotetusta albumista.[4]

Even julkaisun aikoihin yhtyeen välit Arista Recordsiin tulehtuivat. Parsonsin ja Woolfsonin mielestä Arista vaati heiltä liian tiukkaa äänitysaikataulua, joten he äänittivät kolmessa päivässä joukon atonaalisia instrumentaaleja. The Sicilian Defence -niminen tuotos toimitettiin Arista Recordsille samaan aikaan Even kanssa. Parsonsin ja Woolfsonin odotusten mukaisesti The Sicilian Defence hylättiin, minkä jälkeen he vuorostaan perustelivat Aristan rikkoneen levytyssopimusta, koska se kieltäytyi julkaisemasta heidän albumiaan. Kiistan päätteeksi Parsons ja Woolfson neuvottelivat Aristan kanssa edullisemman sopimuksen.[34]

Vuosikymmenen vaihteessa Pat Benatar julkaisi oman versionsa I Robot -albumin kappaleesta ”Don’t Let it Show”. Yhtye oli nyt niin suosittu, että eräs EMI:n Saksassa sijainnut tehdas prässäsi ajoittain pelkkiä The Alan Parsons Projectin levyjä.[4] Levyjen yhteenlasketuksi myynniksi arvioitiin vuosikymmenen loppuun mennessä yli viisi miljoonaa kopiota. Kotimaassaan Britanniassa yhtyeen suosio jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi.[35]

Suosion huipulla (1980–1984)Muokkaa

Parsons ja Woolfson perheineen muuttivat vuonna 1978 Monacoon, mutta palasivat 1980 takaisin kotimaahansa Britanniaan. The Alan Parsons Projectilta ilmestyi samana vuonna albumi The Turn of a Friendly Card, joka toi yhtyeelle jälleen Grammy-ehdokkuuden.[4] Albumin teemoina olivat uhkapelaaminen ja siihen verrattavissa olevat, jokapäiväisen elämän riskit. Aiheen valintaan vaikuttivat Parsonsin ja Woolfsonin Monacossa viettämät vuodet.[36] Albumi nousi kymmenen suosituimman joukkoon kahdeksassa maassa;[37] platinaa se myi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.[14][22] Albumilta julkaistiin kaksi singleä: ”Games People Play” ja ”Time”. Molemmat menestyivät hyvin, ja erityisesti ensin mainitusta on muodostunut eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista.[38] Jälkimmäisen esitti aiemmin vain taustoja laulanut Woolfson, joka siitä eteenpäin lauloi monissa yhtyeen suosituimmista kappaleista.[39]

Vuoden 1982 albumi Eye in the Sky erosi aiemmista, koska sitä ei ollut kirjoitettu minkään tietyn teeman ympärille, vaan kokonaisuudelle kehitettiin yhtenäinen konsepti vasta jälkikäteen. Parsonsin mukaan yhtye halusi tietoisesti tehdä eroa aiempaan tuotantoonsa, sillä se oli suurellisten konseptialbumiensa myötä saanut omahyväisen maineen.[40] Teemaksi tuli lopulta tarkkailu ja valvonta. Albumin kuvasto otti hienovaraisia vaikutteita George Orwellin romaanista Vuonna 1984,[41] ja löyhään tieteiskirjallisuuden teemaan kytkeytyi myös sen nimi, joka on sama kuin Philip K. Dickin vuonna 1957 ilmestyneellä romaanilla.[42] Musiikillisesti albumi vei yhtyettä kaupallisempaan suuntaan ja toi siihen entistä voimakkaampia vaikutteita soft rockista ja popmusiikista.[43]

The Turn of a Friendly Cardin menestyksen myötä yhtyeellä oli jo valmiiksi paljon näkyvyyttä, ja singlenä julkaistun nimikappaleen myötä Eye in the Skysta tulikin APP:n menestynein albumi.[44] Se sai parhaan tuotannon Grammy-ehdokkuuden[4] ja nousi Yhdysvalloissa kymmenen suosituimman joukkoon noussut ensimmäisenä APP-albumina sitten I Robotin.[45] Albumi myi Kanadassa tuplaplatinaa,[14] neljässä muussa maassa platinaa[22][32][46][47] ja lisäksi kultaa kolmessa maassa.[15][48][49] Britanniassa suosio oli vaatimattomampaa, mutta riitti kuitenkin hopealevyyn, mikä oli samalla viimeinen The Alan Parsons Projectille sen kotimaassa myönnetty sertifikaatti.[16] Kriitikot The Alan Parsons Projectin uusi tyyli jakoi, ja yhtyettä sekä kiiteltiin tarttuvista singleistä[50] että arvosteltiin tyhjänpäiväisyydestä ja kaupallisuudesta.[51]

Parsons itse ei aluksi pitänyt ”Eye in the Skysta”, ja Woolfsonin oli suostuteltava hänet ottamaan se mukaan albumille. Parsons jopa löi kitaristi Ian Bairnsonin kanssa vetoa siitä, että kappale ei koskaan menestyisi.[52] Kappaleesta tuli kuitenkin yhtyeen suosituin.[53] Yhdysvalloissa se oli parhaimmillaan singlelistan kolmantena. Muita albumilta irrotettuja singlejä olivat ”Psychobabble” ja ”Old and Wise”. Vaikka yhtyeen aiemmista kappaleista oli kuvattu musiikkivideoita, Eye in the Skylta ei tehty yhtäkään.[54]

Vuonna 1983 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi The Best of The Alan Parsons Project ja seuraavana vuonna studioalbumi Ammonia Avenue. Woolfson oli saanut idean albumin tekoon vierailtuaan Imperial Chemical Industries -yhtiön tehtailla 1981, ja sen kappaleet käsittelivät tieteen, teollisuuden ja suuren yleisön välistä kuilua. Sama vuonna APP:n albumit ilmestyivät ensi kertaa CD-muodossa. Niitä alettiin käyttää yleisesti CD-soittimien ominaisuuksien esittelemiseen. Musiikkivideoista oli vuoteen 1984 mennessä muodostunut keskeinen markkinoinnin väline. APP oli luonteeltaan varsin kasvoton yhtye, joten ”Don’t Answer Me” -kappaleesta tehty video oli kokonaan animoitu ja sellaisena ensimmäinen laatuaan. Se sai MTV Video Music Awards -ehdokkuuden, muttei voittanut.[4][55] Ammonia Avenue ei yltänyt Eye in the Skyn levymyyntiin, mutta myi kuitenkin platinalevyyn oikeuttavan määrän Ranskassa ja kultaa useissa muissa maissa.[14][15][22][46][49] Single ”Don’t Answer Me” nousi Yhdysvalloissa 20 suosituimman kappaleen joukkoon.[56]

Alamäki ja hajoaminen (1985–1990)Muokkaa

Eye in the Skyn julkaisun jälkeen yhtyeen suosio alkoi laskea, vaikka se säilyttikin uskollisen kulttiyleisön.[57] Myös yhtyeen taiteellisen tason katsotaan alkaneen laskea 1980-luvun puolivälistä alkaen.[58][59]

Vuoden 1985 albumi Vulture Culture sai nimensä sanaleikistä: kielikuva ”Culture Vulture” tarkoittaa taiteista kiinnostunutta henkilöä. Albumin aiheena olivat ihmisten ahneus ja toisten vaikeuksia hyväksikäyttävät ihmiset.[60] Albumi menestyi selvästi APP:n aiempia julkaisuja huonommin, mutta myi kuitenkin kultaa Kanadassa ja Saksassa.[14][15] Yhdysvalloissa, missä yhtye oli aiemmin nauttinut huomattavaa suosiota, Vulture Culturelle ei myönnetty sertifikaattia lainkaan.[22]

Vulture Culturen julkaisun aikoihin Eric Woolfsonia häiritsi huijari, joka osteli hänen nimissään luksusautoja ja huviveneitä. Woolfsonina esiintynyt henkilö myös antoi haastattelun Billboardille ja pestasi kitaristi Al Di Meolan olemattomiin äänityksiin.[60]

Vuonna 1986 ilmestynyt Stereotomy oli ensimmäinen albumi, jonka The Alan Parsons Project äänitti kokonaan digitaalisesti. Albumin tekovaiheessa CBS Recordsin Walter Yetnikoff yritti houkutella APP:n omaan yhtiöönsä, ja Woolfson kävi soittamassa CBS:n hämmentyneelle johdolle toisen levy-yhtiön albumin demonauhoja. Woolfsonin mukaan Yetnikoff oli noihin aikoihin ”jossain määrin pihalla”. Stereotomyn nimi oli viittaus Edgar Allan Poen kertomukseen Rue Morguen murhat. Sana tarkoittaa hienonhienoiksi lastuiksi leikattujen näytteiden säilömistä vahaan, ja albumin teemana ovat modernin maailman paineet.[61] Stereotomy ei menestynyt kaupallisesti kovinkaan hyvin, ja sen myyntiluvut jäivät pieniksi jopa yhtyeen perinteisesti vahvoilla markkina-alueilla Kanadassa ja Saksassa.[14][15] Se sai kuitenkin Grammy-ehdokkuudet parhaiden kansitaiteiden ja parhaan instrumentaalikappaleen (”Where’s the Walrus”) sarjoissa.[4]

Viimeinen virallinen The Alan Parsons Projectin nimellä julkaistu albumi oli vuonna 1987 ilmestynyt Gaudi.[62] Sen inspiraationa oli katalonialainen arkkitehti Antoni Gaudí, joka tunnettiin pakkomielteisestä paneutumisesta työhönsä. Gaudin kappaleet käsittelivätkin perheen ja työn välistä ristiriitaa. Idean albumiin Woolfson sai Barcelonan-matkaltaan, mutta aiheen valintaan vaikutti myös Abbey Roadin lähellä sijainneen ravintolan barcelonalaistaustainen viinuri. Hänen improvisoitu monologinsa kuullaan albumin alussa.[63] Parin edellisen albumin tapaan Gaudin suosio jäi englanninkielisessä maailmassa melko vaatimattomaksi.[14][16][22] Espanjassa albumi sen sijaan myi kultalevyyn oikeuttavan määrän.[32] Kappaletta ”Closer to Heaven” käytettiin lisäksi eräässä Miami Vicen jaksossa.[4]

1987 ilmestyi myös ensimmäinen CD-versio Tales of Mystery and Imaginationista.[4] Parsons teki uusintapainosta varten muutoksia ja muun muassa lisäsi sille Orson Wellesin kertojaäänen. Wellesin osuus oli äänitetty jo alkuperäistä julkaisua varten, mutta ei aikatauluongelmien vuoksi ehtinyt mukaan sille.[64] Kokoelmalevy Limelight, Best of The Alan Parsons Project Volume 2 ilmestyi vuotta myöhemmin.[4]

Gaudin julkaisun myötä yhtyeen sopimus Arista Recordsin kanssa umpeutui. Woolfson ja Parsons alkoivat sen jälkeen työstää albumia, jonka aiheena olisivat Sigmund Freudin elämä ja psykologiset teoriat. Valintaan vaikutti Woolfsonin vaimo, joka opiskeli tuolloin psykologiaa. Tekoprosessin aikana Woolfson ja Parsons päätyivät kuitenkin siihen, että albumia ei julkaistaisi APP:n nimellä. Parsons ei osallistunut sen sanoittamiseen ja säveltämiseen juuri lainkaan, kun taas Woolfson halusi tehdä konseptialbumin sijaan musikaalin. Freudiana ilmestyi EMIn kustantamana vuonna 1990, ja sen kannessa oli tarra, jossa kerrottiin albumin olevan Eric Woolfsonin suunnittelema ja säveltämä ja Alan Parsonsin tuottama ja äänittämä. Samana vuonna Woolfson alkoi esittää Wienissä Freudianaan perustuvaa musikaalia, ja albumi jäi viimeiseksi Parsonsin ja Woolfsonin yhteistyöprojektiksi.[3][4][65]

Hajoamisen jälkeen (1990–)Muokkaa

 
The Alan Parsons Live Project vuonna 2017.

The Alan Parsons Project ei koskaan konsertoinut, vaan se oli puhdas studioprojekti. Vuodesta 1994 lähtien Parsons on kuitenkin tehnyt kiertueita The Alan Parsons Live Project -nimellä. Hän on myös julkaissut sooloalbumeja, mutta suurin osa hänen konserteissa esittämästään materiaalista on APP:n tuotantoa.[66]

Woolfson teki yhtyeen hajoamisen jälkeen musikaaleja, joissa kuultiin niin Alan Parsons Projectin kappaleita, julkaisematta jääneitä Edgar Allan Poe -aiheisia sävellyksiä kuin uutta musiikkiakin. Vuonna 2009 hän julkaisi The Alan Parsons Project That Never Was -nimellä yhtyeelle kirjoittamaansa materiaalia, joka taiteellisten erimielisyyksien vuoksi oli aikoinaan jäänyt julkaisematta. Samana vuonna Woolfson kuoli munuaissyöpään.[67]

Vuodesta 2006 alkaen APP:n albumeja on julkaistu uusintapainoksina, joiden bonusmateriaalina on toisinaan ollut aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Albumit ovat Parsonsin remasteroimia, ja myös Woolfsonin tytär Sally on osallistunut niiden kokoamiseen.[4][68] Eye in the Skyn 35-vuotisjuhlapainos voitti vuonna 2018 Grammy-palkinnon kategoriassa ”best immersive audio album”, mikä oli ensimmäinen The Alan Parsons Projectille myönnetty Grammy.[13]

Vuonna 1979 äänitetty mutta aikanaan julkaisematta jäänyt The Sicilian Defence ilmestyi vuonna 2014. Se oli ensimmäinen kokonaan uutta musiikkia sisältänyt APP-albumi sitten Gaudin, mutta arvostelut olivat varsin kielteisiä eikä Parsons itsekään pitänyt albumia erityisen hyvänä.[69]

Yhtyeen musiikkiMuokkaa

Musiikkinäytteet

”The Fall of the House of Usher: Pavane” (Tales of Mystery and Imagination, 1976)

Debyyttialbumi Tales of Mystery and Imagination sekoitti klassista musiikkia ja progressiivista rockia.[70]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”I Robot” (I Robot, 1977)

The Alan Parsons Projectin 70-luvun lopun albumit yhdistelivät klassista orkesteria ja elektronisia äänimassoja.[71]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Eye in the Sky” (Eye in the Sky, 1982)

”Eye in the Sky” samannimiseltä albumita (1982) oli The Alan Parsons Projectin menestynein single. Tyylillisesti se edustaa unimaista kitarapoppia.[72]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Standing on Higher Ground” (Gaudi, 1987)

Yhtyeen viimeisillä albumeilla oli voimakkaita vaikutteita syntikkapopista ja aikuisrockista.[73]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Vaikutteet ja työskentelytapaMuokkaa

Parsons ja Woolfson halusivat vedota Pink Floydin, Genesiksen, Yesin ja King Crimsonin kaltaisten yhtyeiden yleisöön.[74] The Alan Parsons Projectin tyyli sekoitti progressiivista rockia ja progressiivista popia, mutta painopiste oli yleensä jälkimmäisessä. Kappaleissa oli popmusiikille tyypilliset säkeistö–kertosäe-rakenteet, ja ne pyrkivät tarttuviin, tanssittaviin rytmeihin. Valtavirran popista yhtye poikkesi kuitenkin siinä, että sen musiikissa oli rauhattomia tempojen ja tunnetilojen muutoksia. Lisäksi kappaleiden sovitukset olivat monikerroksisia ja kunnianhimoisia.[75][76] Parsons itse määrittelee yhtyeen musiikin progressiiviseksi popiksi.[77]

Kaikki The Alan Parsons Projectin sanoitukset ja miltei kaikki sävellykset olivat Woolfsonin mukaan hänen käsialaansa. Lisäksi hän soitti koskettimia useimmilla APP:n kappaleilla ja lauloi monet yhtyeen isoimmista hiteistä, kuten ”Eye in the Sky”, ”Time” ja ”Don’t Answer Me”. Parsons keskittyi enimmäkseen tuottamiseen, ja hänen aikaansaannostaan oli yhtyeen tunnistettava äänimaailma. Hän sävelsi yhtyeelle enimmäkseen instrumentaaleja ja ajoittain myös soitti koskettimia ja lauloi taustoja.[3] Parsons taas on muistellut, että kaikki kappaleet olisi tehty yhteistyössä. Woolfsonin panos olisi ollut suurempi lauluissa, kun taas instrumentaalit olivat etupäässä Parsonsin reviiriä. Sanoitukset teki Woolfson yksin.[78] APP:n albumeja hiottiin jopa kuukausia, ja yhtyeellä oli poikkeuksellinen mahdollisuus viettää studiossa niin paljon aikaa kuin oli tarpeen.[79]

Varsinkin yhtyeen varhaisemmille albumeille ominaisia piirteitä olivat syntetisaattoreilla tuotetut äänimassat, tieteiskirjallisuudesta ammentava tunnelma ja funk-henkiset rytmit, mikä on tehnyt niistä suosittuja lähteitä sämpläämiselle.[80] Elektronisten soittimien vastapainona Parsons hyödynsi Andrew Powellin tekemiä orkesterisovituksia, mikä oli aikakauden progressiivisille yhtyeille epätavallista. Ne käyttivät yleensä syntetisaattorin ja mellotronin kaltaisia soittimia, mikä Parsonsin mielestä kuitenkin jätti äänimaailman epätäydelliseksi. Aidon klassisen orkesterin käytön hän omaksui The Beatles -tuottaja George Martinilta.[81]

MusiikkityyliMuokkaa

Aikalaisarvioissa huomautettiin usein, että The Alan Parsons Projectia oli vaikea luokitella mihinkään vakiintuneeseen genreen. Yhtyeen musiikkia kuvailtiin 1970-luvun musiikkilehdistössä esimerkiksi avaruusrockiksi. Myös runsaaseen syntetisaattorien käyttöön ja korkeisiin tuotantoarvoihin kiinnitettiin paljon huomiota.[24][27][30]

Debyyttialbumi Tales of Mystery and Imaginationin tavoitteena oli tarjota kilpailija Pink Floydin Dark Side of the Moonille, jota Parsons oli ollut tuottamassa.[82] Albumi yhdistelee progressiivista ja klassista musiikkia, hard rockia sekä kepeää popmusiikkia.[83] A-puolen kappale ”The Raven” oli ensimmäisiä vokooderia hyödyntäneitä kappaleita. Parsonsin mukaan kappale ei todennäköisesti ollut aivan ensimmäinen, mutta se oli ensimmäinen, joka sai laajempaa näkyvyyttä.[84] B-puolen pitkä sävellys ”The Fall of the House of Usher” puolestaan oli koko APP:n tuotannon progressiivisin kappale.[85]

Tieteisteemainen I Robot vei yhtyeen musiikkia elektronisempaan ja scifi-henkisempään suuntaan. Albumilla hyödynnetään laajasti tuolloin uutta Yamaha CS-80 -syntetisaattoria, ja sitä pidetään tärkeänä merkkipaaluna elektronisen musiikin synnyssä. Parsonsin mukaan albumilla käytettiin paljon myös oikeaa orkesteria, mikä oli tuolloin progressiiviselle rockille epätavallista, mutta yleisö erehtyi pitämään orkesteria syntetisaattorilla tuotettuna. I Robotilla ja Pyramidilla on vaikutteita myös 70-luvun lopulla suurta suosiota nauttineista diskosta ja funkista, mikä Parsonsin mukaan tosin oli tahatonta.[86]

Even myötä APP:n musiikki siirtyi kaupallisempaan suuntaan ja kokeelliset elementit vähenivät. Albumeille alkoi ilmestyä The Bee Gees -tyyppisiä balladeja, ja äänimaailma muuttui ajan hengen mukaisesti diskanttivoittoiseksi.[87] Tämä suuntaus voimistui 1980-luvun julkaisuissa. Eye in the Skysta alkaen yhtyeen albumit edustavat lähinnä radioystävällistä rock- ja pop-musiikkia. Niitä on kuvailtu esimerkiksi soft popiksi, soft rockiksi ja aikuisrockiksi. Erityisesti Eye in the Sky keskittyi melodian sijaan tekstuuriin.[43][88] APP:n 1980-luvun puolivälissä julkaisemilla albumeilla on vaikutteita myös tuolloin suositusta syntikkapopista. Progressiivisia elementtejä yhtyeen viimeisillä levyillä ei enää juurikaan ollut.[89]

The Alan Parsons Projectin albumit olivat kappalemateriaalinsa puolesta ajalleen varsin tyypillisiä. Epätavallista sen sijaan oli yhtyeelle ominainen studiotekniikan, syntetisaattorien ja elävän musiikin yhdistäminen sekä pyrkimys tehdä näistä lähtökohdista helposti lähestyttävää progressiivista rockia. Koska The Alan Parsons Projectin albumit sekoittivat eri tyylilajeja, radiokanavien oli helppo poimia niiltä kohdeyleisönsä makuun sopivaa musiikkia, mikä lisäsi yhtyeen suosiota.[90]

SanoituksetMuokkaa

Kaikki The Alan Parsons Projectin albumit oli rakennettu jonkin yhtenäisen teeman ympärille. Usein aihe ja erityisesti kansitaiteet ottivat vaikutteita tieteisfiktiosta. Muita tyypillisiä aiheita olivat kirjallisuus, psykologia ja fantasia. Vaikka yhtye viittasi albumiensa ja kappaleidensa nimissä toistuvasti kuuluisiin kirjailijoihin, olivat albumeilla kerrotut tarinat itsenäisiä kokonaisuuksiaan lukuun ottamatta Edgar Allan Poe -aiheista esikoisalbumia Tales of Mystery and Imagination.[91]

SessiomuusikotMuokkaa

Woolfsonin ja Parsonsin ohella The Alan Parsons Projectin albumeilla esiintyi suuri määrä sessiomuusikoita, ja jokaisella albumilla soitti eri kokoonpano.[92] Sessiomuusikot eivät olleet The Alan Parsons Projectin vakituisia jäseniä, vaan heidät pyydettiin aina tarvittaessa mukaan. Jotkut heistä tekivät kuitenkin yhtyeen kanssa yhteistyötä pitkäänkin. Esimerkiksi Ian Bairnson soitti kitaraa yhtyeen kaikilla albumeilla, ja Andrew Powell sovitti orkesterisäestyksen yhtyeen kaikkiin albumeihin lukuun ottamatta Vulture Culturea, jolla orkesteria ei käytetty lainkaan. Vuonna 1983 Powell levytti albumillisen orkesterimusiikiksi sovitettuja The Alan Parsons Projectin kappaleita. Parsons myös tuotti Powellin Ladyhawke-elokuvaan 1985 tekemän ääniraidan.[3]

Kullakin albumilla lauluraitoja esitti useampi laulaja.[93] Monet yhtyeen nopeatempoisista hiteistä (”Games People Play” ja ”I Wouldn't Want to be Like You”) lauloi Lenny Zakatek.[3] Jotkut vierailevista muusikoista olivat tunnettuja jo entuudestaan. Esimerkiksi Tales of Mystery and Imaginationin kappaleen ”The Tell-Tale Heart” esitti Arthur Brown,[94] kun taas Eve-albumin ”Don’t Hold Backin” lauloi Pink Floydin ”The Great Gig in the Skyn” säveltänyt ja laulanut Clare Torry.[95] Demovaiheessa kappaleet lauloi aina Woolfson, ja lopullinen laulaja etsittiin vasta kappaleen jo valmistuttua. Parsons ja Woolfson onnistuivat yleensä valitsemaan laulajan, jonka ääniala soveltui kappaleeseen ongelmitta, mutta Torryn tapauksessa melodiaan täytyi tehdä pieniä muutoksia, koska ”Don’t Hold Back” oli alkujaan tarkoitettu mieslaulajalle.[96]

The Alan Parsons Projectissa vaikuttaneet basisti David Paton ja laulaja Chris Rainbow esiintyivät Camelin albumeilla The Single Factor (1982) ja Stationary Traveller (1984). Jälkimmäisellä soitti lisäksi APP:n saksofonisti Mel Collins. Camel äänitti Abbey Roadin studioilla samaan aikaan APP:n kanssa, jolloin yhtyeen keulahahmo Andy Latimer vaikuttui sessiomuusikoiden taidoista. The Alan Parsons Projectin ja Camelin 80-luvun alkupuolen albumit muistuttavatkin tyylillisesti melko paljon toisiaan.[97]

Joukko The Alan Parsons Projectin vakituisia sessiomuusikoita levytti ja julkaisi vuonna 1984 Parsonsin tuottaman albumin nimellä Keats. APP:n muusikoista yhtyeeseen kuuluivat Bairnsonin ja Patonin lisäksi laulaja Colin Blunstone ja rumpali Stuart Elliott; koskettimia soitti Camelin Pete Bardens. Musiikillisesti Keats edusti The Alan Parsons Projectia suoraviivaisempaa ja vähemmän kokeellista ilmaisua. Parsons ja Woolfson eivät myöskään osallistuneet sävellystyöhön, vaan kappaleet merkittiin soittajien itse kirjoittamiksi.[98]

JälkimaineMuokkaa

He halusivat tehdä konseptialbumeja roboteista ja Edgar Allan Poesta; he halusivat imeä rockmusiikista viimeisenkin pisaran inhimillisyyttä ja elinvoimaa luodakseen jotain, jolla olisi kestävää musiikillista arvoa. Valitettavasti he ymmärsivät rock and rollin väärin... monta musiikillista syntiä voi saada anteeksi, intohimon puutetta ei milloinkaan.

– Tim O’Neil, 2007.

On ehkä totta, että I Robotia ei voi arvostaa, ellei rakasta joko sci-fiä tai taiderockia. Totta on kuitenkin myös se, että tieteis-taiderock ei tästä paremmaksi muutu.

Stephen Thomas Erlewine[75]

The Alan Parsons Project oli aikanaan erittäin suosittu yhtye, ja 2000-luvun alussa julkaistun lehdistötiedotteen mukaan yhtyeen albumeja olisi myyty yhteensä 43 miljoonaa kappaletta.[99] Sen jälkimaine on kuitenkin ollut melko kielteinen: ”alaviite niiden taiderock-yhtyeiden historiassa, jotka eivät koskaan luoneet mitään omaperäistä”.[100] Yhtyeen musiikin on usein katsottu jäljittelevän Pink Floydiä, mutta jäävän esikuvaansa heikommaksi.[101] BBC:n Tim Nelson kirjoittaa vuonna 2007 julkaistussa retrospektiivissä The Alan Parsons Projectin tuotannon olevan ”pöhöttyneen suurellinen” näyte progressiivisesta rockista pahimmillaan ja muistutus siitä, mihin punkia tarvittiin. Nelsonin mukaan Parsonsin albumeja käytettiin 80-luvulla lähinnä hifi-laitteistojen testaamiseen, eivätkä ne juuri muuhun sovellukaan.[102] Samansuuntaisia ajatuksia oli esittänyt Rolling Stonen Stephen Holden jo vuonna 1979.[103]

Steve Lampiris huomauttaa vuonna 2017 julkaistussa retrospektiivissä, että mahtipontisuus ja naurettavuus olivat progressiivisen rockin tunnusmerkkejä. The Alan Parsons Project vei kuitenkin nämä elementit äärimmilleen heti ensimmäisellä albumillaan, mikä näkyi esimerkiksi ”täysin kajahtaneessa” ”The Tell-Tale Heartissa” sekä pitkissä ja ylitunteellisissa orkesteriosuuksissa. Vahvuutena olivat korkeat tuotantoarvot: ”Läpi uransa Parsons tuotti koneiden avulla inhimillisiä luomuksia.”[104] SputnikMusic-sivustolla julkaistussa arvostelussa huomautetaan The Alan Parsons Projectin olleen progeyhtyeistä kaupallisimpia, minkä vuoksi yhtyeen musiikki on monelle lajityypin harrastajalle ”salainen pahe” (”guilty pleasure”).[105]

Nykyisin The Alan Parsons Project albumit muistetaan ennen kaikkea niiden hiotusta äänimaailmasta ja korkeista tuotantoarvoista. Yleensä yhtyeen elektronisten instrumentaalien arvioidaan kestäneen aikaa laulettuja osuuksia paremmin.[106] Viime vuosina yhtye onkin saavuttanut uutta suosiota house-, tekno-, disko- ja hip hop -DJ:den parissa. Varsinkin Eye in the Sky -albumin ”Sirius” ja ”Mammagamma” ovat olleet sämpläämisen ja jäljittelyn kohteena.[107] Esimerkiksi P. Diddyn menestysalbumi The Saga Continuesin nimikappale rakentui suurelta osin ”Siriuksen” varaan.[4] Muita APP:tä sämplänneitä yhtyeitä ovat esimerkiksi Daft Punk, Jay-Z ja Kendrick Lamar.[108] ”Eye in the Skyn” unimaisissa, huolellisesti tuotetuissa äänimaisemissa on yhtäläisyyksiä myöhempään skandinavialaiseen dream popiin.[109] ”Eye in the Sky” -vaikutteita on nähty myös Lady Antebellumin country pop -hitissä ”Need You Now” (2010).[110]

The Alan Parsons Projectin parhaina albumeina pidetään yleisesti kahta ensimmäistä,[111] mutta myös The Turn of a Friendly Card ja Eye in the Sky ovat suosittuja.[112] Huonoimmiksi arvioidaan yleensä 1980-luvun puolivälissä ilmestyneet Vulture Culture ja Stereotomy.[112][59] 1970-luvun APP-albumeista huonoimpana pidetään usein Eveä.[113]

PopulaarikulttuurissaMuokkaa

Monet The Alan Parsons Projectin kappaleista ovat tulleet suosituiksi urheilutapahtumien yhteydessä. Gaudi-albumilta mukaillusta laulunpätkästä ”La Sagrada, Barcelona” tuli heti albumin ilmestyttyä suosittu hokema espanjalaisten jalkapallofanien keskuudessa.[4] Eye in the Skyn avauskappaletta ”Siriusta” käytetään usein hengen nostattamiseen urheilutapahtumissa, ja se on tullut tunnetuksi koripalloseura Chicago Bullsin sisääntulomusiikkina.[114] Bonnie Tylerin versio Ammonia Avenuen kappaleesta ”Limelight” toimi Saksassa vuoden 1996 olympialaisten virallisena tunnusmusiikkina.[4]

The Alan Parsons Projectin musiikkia on käytetty myös elokuvissa ja TV-sarjoissa kuten Donnie Brasco ja Flubber – maailman mahtavin mönjä (molemmat 1997) sekä Simpsonien jaksossa ”Kanuunanruokaa” (1996).[4] Elokuvassa Austin Powers – kumma jätkä (1997) mainitaan ”tohtori Alan Parsonsin” kehittämä lasersäde, jonka avulla tohtori Paha aikoo valloittaa koko maailman. Eräs elokuvan hahmoista huomauttaa tähän, että nimi ”The Alan Parsons Project” on jo varattu.[115]

Suomessa Pyramid-albumin kappaletta ”Hyper-Gamma-Spaces” käytettiin Kuningaskuluttajan tunnusmusiikkina 1990-luvun alussa.[116]

DiskografiaMuokkaa

Viralliset albumitMuokkaa

Yhtyeeseen liittyviä albumejaMuokkaa

JäsenetMuokkaa

  • Alan Parsons — tuotanto, äänitys, ohjelmointi, säveltäminen, kosketinsoittimet, kitara, taustalaulu
  • Eric Woolfson — säveltäminen, sanoittaminen, piano, kosketinsoittimet, laulu

SessiomuusikoitaMuokkaa

Luettelo sisältää vain merkittävimmät The Alan Parsons Projectin albumeilla esiintyneet muusikot. Yksittäisissä kappaleissa esiintyneitä laulajia ei mainita, vaikka he olisivat tunnettujakin. Lähteenä on käytetty The Alan Parsons Projectin levynkansien tekijätietoja.

Tales of Mystery and Imagination I Robot Pyramid Eve The Turn of a Friendly Card Eye in the Sky Ammonia Avenue Vulture Culture Stereotomy Gaudi Freudiana
Ian Bairnson
(kitara)
                     
Colin Blunstone
(laulu)
       
Mel Collins
(saksofoni)
     
Laurie Cottle
(basso)
   
Richard Cottle
(kosketins., saks.)
       
Stuart Elliott
(lyömäsoittimet)
                 
Jack Harris
(laulu)
     
Billy Lyall
(kosketinsoittimet)
 
Duncan Mackay
(kosketinsoittimet)
     
John Miles
(laulu)
         
David Paton
(basso, laulu)
                 
Andrew Powell
(orkesterisovitukset)
                   
Chris Rainbow
(laulu)
               
Stuart Tosh
(lyömäsoittimet)
   
Dave Townsend
(laulu)
   
Lenny Zakatek
(laulu)
               

LähteetMuokkaa

  • Christgau, Robert: Consumer Guide '70s: P Christgau's Record Guide. 1981. Yhdysvallat: Ticknor & Fields. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  • Larkin, Colin: ”Parsons, Alan”, The Encyclopedia of Popular Music. Omnibus Press, 2011. ISBN 0857125958. Google-kirjat (viitattu 26.8.2020). (englanniksi)
  • Roberts, Adam: Alan Parsons Project (Toim. Clute John; Langford, David, Nicholls, Peter & Sleight, Graham) SFE: The Encyclopedia of Science Fiction. 28.6.2019. Lontoo: Gollancz. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)

ViitteetMuokkaa

  1. Miller 2005; Murphy 2015.
  2. Davies 2017; Miller 2005.
  3. a b c d e f g h i FAQ – Your questions answered! The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Timeline The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  5. Davies 2017; Greco 2009.
  6. Greco 2009.
  7. Greco 2009; Grimes 2009.
  8. Reed 2019; Davies 2017.
  9. Greco 2009.
  10. Dunphy 2015; Prasad 2013.
  11. Grimes 2009.
  12. Tales Of Mystery And Imagination — The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. (englanniksi)
  13. a b Alan Parsons. Recording Academy: Grammy Awards. Viitattu 22.10.2020.
  14. a b c d e f g h i j Gold/Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Music Canada. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  15. a b c d e f g GOLD-/PLATIN-Datenbank (Hakusana ”Alan Parsons”.) Bundesverband Musikindustrie. Viitattu 17.2.2020. (saksaksi)
  16. a b c d e BRIT Certified – Explore UK music's top selling artists (Hakusana ”Alan Parsons”.) British Phonographic Industry. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  17. Miller 2005.
  18. Davies 2017.
  19. Greco 2009.
  20. I Robot (1977) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  21. a b Alan Parsons Music alanparsonsmusic.com. n. 2.4.2014. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  22. a b c d e f g h Gold & Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Recording Industry Association of America (RIAA). Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  23. a b Miller 2005; Reed 2019; Kachejian 2017.
  24. a b I Robot — The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. (englanniksi)
  25. Pyramid (1978) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  26. Hughes 2014.
  27. a b Pyramid — The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. (englanniksi)
  28. Eve (1979) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  29. (Eve. The Alan Parsons Project, Arista Records, 1979.
  30. a b Eve — The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. (englanniksi)
  31. Christgau 1981; ”Mr. X.”, 2010; Levine, 2009.
  32. a b c Sólo Éxitos 1959–2002 Año A Año: Certificados 1979–1990 (Spanish certifications for 1979-1990 [PDF].) Iberautor Promociones Culturales. Viitattu 17.2.2020. (espanjaksi)
  33. Official Top 40 Albums. The Official NZ Music Charts. Viitattu 20.8.2020.
  34. Miller 2005; Prasad 2013.
  35. German Hit: Alan's Eve. Billboard, 22.9.1979. Viitattu 20.8.2020.
  36. The Turn of a Friendly Card (1980) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  37. Paul 2018.
  38. Paul 2018; Kachejian 2017.
  39. Miller 2005.
  40. Giles 2017; Reed 2019.
  41. Sander 1999.
  42. Roberts 2019.
  43. a b Erlewine, Stephen Thomas: The Alan Parsons Project / Alan Parsons: Eye in the Sky Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  44. Paul 2018; Sander 1999.
  45. Reed 2019.
  46. a b Les Certifications (Hakusana ”Alan Parsons”.) Syndicat National de l'Édition Phonographique. Viitattu 17.2.2020. (ranskaksi)
  47. Official Top 40 Albums (30 January 1983) Recorded Music NZ. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  48. Certificazioni (Hakusana ”Alan Parsons”.) Federazione Industria Musicale Italiana. Viitattu 17.2.2020. (italiaksi)
  49. a b Goud/Platina (Hakusana ”Alan Parsons”.) Nederlandse Vereniging van Producenten en Importeurs van beeld- en geluidsdragers. Viitattu 17.2.2020. (hollanniksi)
  50. THE ALAN PARSONS PROJECT—Eye in the Sky. Billboard, 26.6.1982. Viitattu 3.9.2020.
  51. Tucker, Ken: Clipped From The Philadelphia Inquirer: The Alan Parsons Project, Eye in the Sky. The Philadelphia Inquirer, 13.6.1982. Viitattu 30.8.2020.
  52. Spears 2016; Reed 2019.
  53. Paul 2018; Sander 1999.
  54. Sander 1999; Miller 2005; Spears 2016.
  55. Ammonia Avenue (1984) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  56. Kachejian 2017.
  57. The Alan Parsons Project (Artist Biography by Rovi Staff) Allmusic. Viitattu 20.2.2020. (englanniksi)
  58. DeGagne, Mike: Alan Parsons / The Alan Parsons Project: Stereotomy (”It seems as though the Alan Parsons Project's conceptual grandeur began to lose its potency right around the mid-'80s.”) Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  59. a b Larkin 2011, s. 1983.
  60. a b Vulture Culture (1985) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  61. Stereotomy (1986) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  62. Miller 2005
  63. Gaudi (1987) The Alan Parsons Project -verkkosivu. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  64. Miller 2005; Seitz 2014.
  65. Miller 2005.
  66. Paul 2018.
  67. Eric Woolfson – Biography 1945-2009. The official Eric Woolfson website. Viitattu 6.10.2020.
  68. Greco 2009; Paul 2018.
  69. Kachejian 2017; Seitz 2014; Prasad 2013.
  70. Seitz 2014.
  71. Davies 2017.
  72. Paul 2018; Sander 1999; Hughes 2014.
  73. Miler 2004a; Nelson 2007; Tuffnell 2013a; Tuffnell 2013b.
  74. Murphy 2015.
  75. a b Erlewine, Stephen Thomas: The Alan Parsons Project: I Robot (”[T]he music is restless, shifting from mood to mood within the course of a song[. U]nlike some art pop there is attention paid to hooks – – but they change their tempo and feel quickly, which is what makes this an art rock album instead of a pop album.”) Allmusic. Viitattu 13.2.2020. (englanniksi)
  76. Murphy 2015.
  77. Murphy 2015; Prasad 2013.
  78. Davies 2017; Cohen 2020.
  79. Greco 2009.
  80. Murphy 2015.
  81. Davies 2017.
  82. Masley 2016.
  83. Seitz 2014.
  84. Murphy 2015.
  85. Kachejian 2017.
  86. Murphy 2015.
  87. Tuffnell 2013a. Christgau 1981: ”Musically, this is a step toward schlock that knows its name.”
  88. Nelson 2007; Miller 2005; Hughes 2014.
  89. Tuffnell 2013a ja Tuffnell 2013b.
  90. Miller 2005. Hughes 2014: ”There are some hints of true progressive and original thinking. It was this mix of full band and electronics was still in its infancy, especially with this much more ’popular’ sound – this was the accessible side of prog.”
  91. Roberts 2019; Hughes 2014; Giles 2017; Reed 2019; Nelson 2007; Miller 2005.
  92. Kachejian 2017.
  93. The Alan Parsons Project – About The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  94. Greco 2009.
  95. Davies 2017.
  96. Miller 2005; Davies 2017.
  97. Sander, 1999.
  98. Adams, Bret: Keats: Keats (”Parsons produced Keats, but the songs are slicker than the more musically and lyrically adventurous Alan Parsons Project albums. That's saying something considering the highly polished sonic glaze Parsons gave his own work.”) Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  99. Nelson 2007.
  100. Hughes 2014. (”History itself doesn't look too kindly on the career of APP - a footnote in the prog-art-rock category that failed to do anything original.”)
  101. O’Neil 2017; Roberts 2019.
  102. Nelson 2007. Ks myös Hughes 2014: ”It's easy to dismiss APP as part of the excessive progressive rock madness that birthed the rebellion that was punk.”
  103. Holden, Stephen: Eve - The Alan Parsons Project Rolling Stone. 13.12.1979. Viitattu 18.8.2020. (englanniksi)
  104. Lampiris 2017.
  105. Nimim. ProgJect: The Alan Parsons Project: Eye in the Sky. Sputnik Music, 17.8.2010. Viitattu 20.10.2020.
  106. Hughes 2014.
  107. Murphy 2015.
  108. Paul 2018.
  109. Hughes 2014.
  110. Rodgers 2010.
  111. Tales of Mystery and Imaginationin nimeävät APP:n parhaaksi tai yhdeksi parhaista mm. William Ruhlmann (The All-Music Guide to Rock, 1995), Gary Graff (Musichound Rock: The Essential Album Guide, 1996), Juha Seitz (Soundi, 2014) sekä AllMusic-sivustolla julkaistu yhtyeen diskografia.
    I Robotin nimeävät APP:n parhaaksi tai yhdeksi parhaista mm. Stephen Thomas Erlewine (AllMusic), Paul Sexton (Louder Sound, 2013) ja Colin Larkin (2011, s. 1983).
    Zachary Houlen (Pop Matters, 2013) mukaan I Robotia pidetään yleisesti The Alan Parsons Projectin parhaana albumina.
  112. a b The Alan Parsons Project: Discography. AllMusic. Viitattu 20.10.2020.
  113. Miler 2004b: ”Often referred to as the ALAN PARSONS PROJECT's worst album of the 1970s.”)
  114. Cohen 2020; Paul 2018.
  115. Roach, Jay: Austin Powers – kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery). Yhdysvallat, 1997. (englanniksi)
  116. Kuningaskuluttaja -tunnari v. 1991. Youtube, 26.12.2008. Viitattu 18.8.2020.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Alan Parsons Project.