Progressiivinen pop

pop-musiikin tyylilaji

Progressiivinen pop oli 1970-luvun lopulla suurta suosiota nauttinut musiikin tyylilaji, joka yhdisti progressiivisen rockin kunnianhimoiset sävellykset ja syvälliset teemat pop-musiikin kaupallisuuteen ja helppotajuisuuteen. Lajin muusikot olivat enimmäkseen brittiläisiä. Musiikillisista edelläkävijöistä tärkein oli The Beatles. 1970-luvun progressiivisisen popin yhtyeistä suosituimpia olivat Queen, Supertramp, Roxy Music, Genesis sekä erityisesti Pink Floyd.[1]

Progressiivinen rock
Alkuperä progressiivinen rock, pop, taiderock
Alkuperämaa Britannia
Kehittymisen
ajankohta
1960-luvun lopulta
1970-luvun loppuun
Tyypillisiä
soittimia
laulu, kitara, basso, rummut, piano, urut, syntetisaattori, jouset, puhaltimet, orkesterisäestys

MääritelmäMuokkaa

”Progressiivisella popilla” tarkoitettiin alun perin musiikkia, joka tuli sittemmin tunnetuksi progressiivisena rockina.[2] Nykyään termillä viitataan lähinnä progressiivista rockia ja valtavirran popia yhdistelleeseen tyyliin, joka oli erityisen suosittu 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.[1]

Ryan Reed kirjoittaa Tidal-sivustolla, että käsite ”progressiivinen pop” on jossain määrin sisäisesti ristiriitainen. Progressiivinen rock määrittyi nimenomaan ”kokeellisuuden, virtuositeetin sekä ennen muuta kaupallisuutta kohtaan koetun vastenmielisyyden kautta”. Pop sen sijaan on jo määritelmällisesti kaupallista musiikkia, jonka tarkoitus on jäädä keskivertokuulijan mieleen. Reedin mukaan progressiivisen popin keskeisiä piirteitä ovat ”hienostuneisuus, jopa ylätyylisyys”, mikä voi ilmetä esimerkiksi epätavallisina soitinvalintoina, harvinaisina tahtilajena ja korkeatasoisena teknisenä osaamisena. Yhtä tärkeää on kuitenkin popin läsnäolo: tarttuvat melodiat ja riffit, groove sekä mieleenpainuva kuvasto.[3]

Rock & rollin tapaan progressiivisen popin pohjaa ei muodosta harmonia vaan rytmi. Siinä missä rock & roll oli pelkistänyt musiikkia äärimmäisen yksinkertaiseksi, toi progressiivinen pop takaisin osan romantiikan ja taidemusiikin tonaalisuudesta. Se rikkoi rock & rollin suoraviivaiset ja kaavamaiset rakenteet, joissa tahteja oli säkeistössä aina tietty määrä. Kokeellisuudestaan huolimatta progressiivinen pop oli selvästi riippuvainen rock & rollista, jonka keinovalikoimaa se kuitenkin hyödynsi uusilla tai ironisilla tavoilla.[4] Tyypillisiä ovat esimerkiksi sävel- ja tahtilajin vaihtuminen keskellä kappaletta.[5] Musiikki saattaa myös käyttää elektronisia tehosteita, kuten kaikua ja stereota, luomaan vaikutelmaa syvyydestä ja tilasta.[4]

Jotkin progressiiviset popyhtyeet suosivat runsasta orkesterisäestystä, mikä oli 1970-luvun lopulla harvinaista. Tämä erotti sinänsä yksinkertaiset sävelmät valtavirran popmusiikista.[6] Monilla brittimuusikoilla oli muodollinen musiikkikoulutus, mikä toi heidän tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista ja erotti sen amerikkalaisesta populaarimusiikista, joka pohjautui bluesiin.[1]

HistoriaaMuokkaa

Tausta ja syntyMuokkaa

 
The Beatles ja tuottaja George Martin vuonna 1966.

Ensimmäiset progressiiviseksi popiksi luokiteltavat kappaleet ilmestyivät 1960-luvun jälkipuoliskolla. Niitä olivat esimerkiksi The Beach BoysinGood Vibrations” (1966)[3] sekä The Beatlesin kaksi A-puolta sisältänyt single ”Strawberry Fields Forever” / ”Penny Lane” (1967).[7] Eroa progressiivisen popin ja rockin välillä ei tuolloisessa terminologiassa vielä tehty.[2]

Progressiivinen rock oli 1970-luvun alussa erittäin suosittua. Lajityyppi korosti mahtipontista tunnelmaa sekä taiteellista kunnianhimoa ja kypsyyttä. Tyypillisiä kappaleiden aiheita olivat esimerkiksi historia, yliluonnollinen ja science fiction. Vuoden 1976 loppuun mennessä progressiivisen rockin suosio oli kuitenkin selvästi laskenut, kun taas suoraviivainen rock ja disko olivat kasvattaneet suosiotaan. Progressiivisen rockin suurista yhtyeistä vain Pink Floyd kykeni säilyttämään asemansa.[1]

Suosion huipullaMuokkaa

1970-luvun puolivälistä alkaen alkoi kuitenkin ilmaantua progressiivista popia soittaneita yhtyeitä. Niiden tyyli oli aiempaa melodisempi ja radioystävällisempi, mutta musiikki säilytti silti myös piirteitä progressiivisen rockin kokeellisuudesta ja mahtipontisuudesta samoin kuin pyrkimyksen käsitellä syvällisempiä teemoja. Suosiota saavuttivat jo varhain esimerkiksi Queen, Supertramp, Roxy Music[1] ja Sparks.[3] Progressiivisen rockin yhtyeistä Genesis uudisti tyyliään ja alkoi kirjoittaa aiempaa lyhyempiä rock-kappaleita. Myös yhtyeen entinen keulahahmo Peter Gabriel suuntasi menestyksekkäälle soolouralle progressiivisen popin parissa.[1]

Merkittäviä progressiivisia pop-levyjä alkoi ilmestyä vuosina 1976–1977,[1] jolloin platinamyyntiin yltäneitä albumeja julkaisivat esimerkiksi Al Stewart, The Alan Parsons Project, Electric Light Orchestra ja Queen.[1][8][9][10][11]

Musiikkitoimittajat Don & Jeff Breithaupt nimeävät progressiivisen popin huipentumaksi Pink Floydin vuonna 1979 julkaistun The Wallin. Rocktähteyden varjopuolia käsitellyt albumi myi yksinomaan Yhdysvalloissa 10 miljoonaa kopiota, siitä tehtiin menestyksekäs elokuvasovitus ja siltä julkaistiin kaksi menestyssingleä. Samalla The Wall kuitenkin merkitsi klassisesta musiikista ammentaneen rockin joutsenlaulua: 1980-luvun populaarimusiikkia hallitsivat heavy metal ja musiikkivideot.[1]

1980-luvulta eteenpäinMuokkaa

1970-luvulla muusikot olivat saaneet päättää taiteensa sisällöstä ja markkinointinsa melko vapaasti, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä päätöksenteko oli siirtynyt takaisin levy-yhtiöihin.[12] Samalla yksinkertaisuutta korostaneiden punkin ja uuden aallon suosio teki rönsyilevää tyyliä suosineesta progressiivisesta popista epämuodikasta.[3] Monet progressiiviset yhtyeet uudistivat tyyliään kaupallisempaan suuntaan, ja 1980-luvulle tultaessa progressiivista rockia pidettiin yleisesti kuolleena.[13] Menestyneitä progressiivisia pop-julkaisuja ilmestyi tästä huolimatta myös 1980-luvulla, ja kaupallisemmat yhtyeet tekivät ajoittain progressiivisia kokeiluja. Suosittuja olivat esimerkiksi Kate Bush ja Tears for Fears.[3]

Vuonna 1985 Simon Reynolds arvioi, että suosiota saavuttanut New Pop -suuntaus oli yritys kuroa umpeen ”progressiivisen” ja valtavirran popin välinen kuilu, joka samalla erotti toisistaan ”pojat ja tytöt, keskiluokan ja työväenluokan”.[14] Vuonna 2008 The New York Timesin John Wray kirjoitti ”yhden miehen yhtyeiden paluusta” ja huomautti, että moderni progressiivinen pop suosii perinteisten rock-kokoonpanojen ja -hierarkioiden sijaan löyhästi määrittyneitä kollektiiveja ja suuresta määrästä jäseniä koostuvia yhtyeitä. Esimerkkeinä hän nimesi Arcade Firen, Broken Social Scenen ja Animal Collectiven.[15]

Keskeisiä kappaleitaMuokkaa

(Don & Jeff Breithauptin mukaan.[1])

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j Breithaupt, Don & Breithaupt, Jeff: ”Logical Songs: Progressive Pop”, Night Moves: Pop Music in the Late '70s. St. Martin's Publishing Group, 2014. ISBN 9781466871380. Google-kirjat (viitattu 7.10.2020). (englanniksi)
  2. a b Moore, Allan: Jethro Tull's Aqualung. (Sivu 22.) Bloomsbury Publishing, Yhdysvallat, 2004. Viitattu 7.10.2020.
  3. a b c d e Reed, Ryan: A Guide to Progressive Pop. Tidal, 20.11.2019. Viitattu 7.10.2020.
  4. a b Willis, Paul E.: Profane Culture. (Sivut 217-220.) Princeton University Press, 2014. ISBN 978-1-4008-6514-7. (Google-kirjat, viitattu 7.10.2020.)
  5. Palmberg, Mai & Baaz, Maria Eriksson: Same and Other: Negotiating African Identity in Cultural Production. (Sivu 49.) Nordic Africa Institute, 2001. ISBN 978-91-7106-477-6. (Google-kirjat, viitattu 7.10.2020.)
  6. Wilson, Rich: Alan Parsons Project: ”I think we were part of the punk rebellion”. Team Rock, 2015. Viitattu 7.10.2020.
  7. Philo, Simon: British Invasion: The Crosscurrents of Musical Influence. Rowman & Littlefield, 2014. Viitattu 7.10.2020.
  8. Gold & Platinum. Hakusana "Al Stewart". RIAA. Viitattu 2.10.2020.
  9. Gold & Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Recording Industry Association of America (RIAA). Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  10. Gold & Platinum: Electric Light Orchestra - A New World Record. RIAA. Viitattu 7.10.2020.
  11. Gold & Platinum: Queen - A Night at the Opera. RIAA. Viitattu 7.10.2020.
  12. Moore, Allan Song Means: Analysing and Interpreting Recorded Popular Song. (Sivu 202.) Routledge, 2016. ISBN 978-1-317-05265-4. Google-kirjat. Viitattu 7.10.2020.
  13. Covach, John: ”Progressive Rock, ’Close to the Edge,’ and the Boundaries of Style”. Teoksessa John Covach & Graeme M. Boone (eds.): Understanding Rock: Essays in Musical Analysis. New York: Oxford University Press. ISBN 978-0-19-510005-1. Verkkoversio, viitattu 7.10.2020.
  14. Frith, Simon & Goodwin, Andrew: On Record: Rock, Pop and the Written Word. (Sivu 398.) Routledge, 2006. ISBN 978-1-134-93951-0. (Google-kirjat, viitattu 7.10.2020.
  15. Wray, John: The Return of the One-Man Band. The New York Times Magazine, 18.5.2008. Viitattu 7.10.2020.