Suomen Lähetysseura

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallinen lähetysjärjestö
(Ohjattu sivulta Suomen lähetysseura)

Suomen Lähetysseura ry[1] (ruots. Finska Missionssällskapet rf, joka ulkomailla tunnetaan Felminä) on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallinen lähetysjärjestö. Se perustettiin vuonna 1859. Ensimmäisenä lähetysjohtajana toimi K. J. G. Sirelius vuosina 1872–1876.

K. A. Wreden suunnittelema Suomen Lähetysseuran talo Helsingin Tähtitorninkadulla. Lähetysseura omistaa Lähetyskirkon ja siellä järjestetään muun muassa Kauneimpia joululauluja. Helsingin seurakuntayhtymä on vuokrannut kirkon kansainväliselle seurakunnalle. ( IEC, International Evangelical Church www.church.fi)

Suomalaisten lähetystyöntekijöiden koulutus Lähetyskoulussa alkoi Sireliuksen johdolla vuonna 1862. Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalle 1870. Sittemmin työ on laajentunut noin kolmeenkymmeneen maahan viidelle mantereelle.

Strategian 2017-2022  mukaisesti Lähetysseuran visiona on, että sanoma Jumalan rakkaudesta toteutuu kaikkialla maailmassa ilona, rauhana ja oikeudenmukaisuutena. Tähän tavoitteeseen vievät neljä toivon teemaa:

"Todistamme Jumalan rajoja ylittävästä rakkaudesta. Se tarkoittaa Lähetysseuran kumppaneiden kanssa ylitettäviä maantieteellisiä, kulttuurisia ja sosiaalisia rajoja todistaaksemme Jumalan rakkaudesta sanoin ja teoin."

"Puolustamme syrjittyjen ihmisarvoa ja –oikeuksia. Teemme työtä syrjittyjen ryhmien aseman ja ihmisoikeuksien vahvistamiseksi."

"Muutamme maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Kamppailemme taloudellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta."

"Rakennamme rauhan ja sovinnon edellytyksiä"

NykypäiväMuokkaa

Vuonna 2017 Lähetysseuralla on noin 50 kehitysyhteistyöhanketta 12 maassa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kehitysyhteistyömme rahoitus tulee pääosin ulkoasiainministeriöltä osana Suomen virallista kehitysyhteistyörahoitusta. Vuonna 2017 ulkoministeriön määrärahat ovat 5,1 miljoonaa euroa. Lisäksi kehitysyhteistyötä rahoitetaan seurakunnilta, yksityisiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä saaduilla lahjoituksilla.

Suomen Lähetysseuran käsitys lähetystyöstä on kokonaisvaltainen: se koostuu sekä kirkollisesta työstä että kehitysyhteistyöstä. Lähetysseura toimii paikallisten kumppaneiden kautta. Kumppaneina toimivat kirkot ja kristilliset järjestöt ympäri maailmaa.

Vuoden 2017 lopussa Suomen Lähetysseuralla oli yhteensä yli 200 työntekijää, joista puolet ulkomaantyössä.

Ensimmäinen rekisteröity miespari siunattiin kehitysyhteistyötehtäviin Kambodžaan. Toinen miehistä vihittiin papiksi 2013, toinen mies on maatalous- ja metsätieteiden tohtori. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola siunasi heidät lähetystyöhön valtakunnallisten lähetysjuhlien yhteydessä. Lähettämistä perusteltiin sillä, että Suomen Lähetysseura noudattaa yhdenvertaisuuslakia, vaikka lähettämispäätös herätti voimakasta arvostelua ja keskustelua myös Lähetysseuran sisällä.[2][3]

Vuonna 2019 Suomen Lähetysseura lopetti Venäjän-työnsä ja Inkerin kirkon tukemisen. Päätös liittyy seuran linjaukseen toiminnan lopettamisesta Euroopassa. Toimintaa on ollut Euroopassa Venäjän lisäksi Virossa ja Ranskassa. Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukaupin mukaan Inkerin kirkon ja Lähetysseuran linjaukset poikkeavat toisistaan niin paljon, että Lähetysseura ei halunnut jatkaa tukeaan. Inkerin kirkko suhtautuu torjuvasti mm. naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen.[2]

HistoriaMuokkaa

Suomen Lähetysseura perustettiin 19.1.1859. Aluksi kannatettiin saksalaisia lähetysseuroja ja sitten valittiin saksalainen Herman Onasch Suomen Lähetysseuran nimikkolähetiksi. Herman Onasch toimi Gossnerin lähetysseuran Suomi-nimisellä asemalla Intiassa. Onaschin kirjoittamia lähetyskirjeitä julkaistiin Suomen lähetyssanomat ja Missionstiding för Finland -lehdissä.[3][4]

Suomen Lähetysseuran lähetyskoulu perustettiin 1862, koulun johtajaksi valittiin Klemens Johan Gabriel Sirelius ja uskonnon opettajana toimi pastori August Wilhelm Lucander, hänen kuoltuaan vuonna 1865 tehtävään valittiin pastori Carl Gustav Tötterman.[5]

Vuonna 1898 Lähetysseuran johtajaksi valittiin lehtori Jooseppi Mustakallio, joka toimi tässä tehtävässä vuosina 1898–1913.[6][7] Mustakallion siirryttyä seurakuntavirkaan vuonna 1914, valittiin uudeksi lähetysjohtajaksi Matti Tarkkanen, joka tunnettiin miehenä, joka puolusti Raamatun jumalallista arvovaltaa, uudenaikaista raamattukritiikkiä vastaan.[8][9]

Ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, iloittiin lähetystyölle avautuneista ovista, Uno Paunu kirjoitti Vartija-lehdessä: ”Nykyhetki on pakanamaailmassa miltei rajattomien tilaisuuksien aikaa. Ovet ovat avoinna pakanamaailmaan niin, kuin ei koskaan ennen.”

Suomalainen lähetystyö AmbomaallaMuokkaa

 
Käsityökoulu Ondongassa n. 1903.

Saksalaisen Reinin Lähetysseuran lähetystyöntekijän Carl Hugo Hahnin vuonna 1866 lähettämästä vetoomuksesta johtuen, lähetysseura valitsi lähetysalueeksensa Ambomaan Saksan Lounais-Afrikasta.[4][10]

Ensimmäiset Suomessa koulutetut lähetystyöntekijät vihittiin tehtäväänsä lähetysseuran vuosijuhlassa v. 1868.[11]

Ensimmäiset lähetysseuran omat lähetit, Botolf Berhard Björklund, Pietari Kurvinen, Martti Rautanen, Karl Leonhard Tolonen, Karl August Weikkolin, Karl Emanuel Jurvelin ja käsityöläiset Juho Heinonen, Erkki Juntunen ja Antti Piirainen saapuivat Kapkaupunkiin 1868 ja pääsivät v. 1870 Ambomaalle, Ondongan heimon alueelle.[12][13][14]

Lähetystyöntekijät matkustivat Ambomaalle härkävaljakoilla, jonne saavuttuaan he saivat asunnokseen irlantilaisen kauppiaan Grendonin rakentaman pienen talon, jonka Hugo Hahnin lahjoitti Suomen Lähetysseuralle.[15]

Varhaisin lähetystyö Ambomaalla tapahtui vaikeissa olosuhteissa. Lähetystyöntekijöiden aikaa kului tarpeellisten rakennusten rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen, kaupankäyntiin, ruuan ja varusteiden hankkimiseen pitkien matkojen päästä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat usein välinpitämättömästi tai vihamielisesti lähetystyöntekijöihin. Lähetystyöntekijöillä ei useimmiten ollut toiminnassa tarvittavia varoja ja kauppatavaroita tarpeeksi, joten he joutuivat turvautumaan ruuan saamisessa paikallisten ihmisten apuun. Heimopäälliköt kokivat heidät taakkana, jouduttuaan elättämään heitä.[16]

Lähetysasemia rakennettiin v. 1871–1872 Ongandjeraan, Ondongan Omandongoon, Uukuambiin ja Oukuanjamaan.[17][18] Ensimmäiset neljä pakanaa kastettiin 1881.[4] Vuonna 1925 vihittiin seitsemän ambomaalaista papin virkaan.[19] Ensimmäiset oshindongankieliset koko Raamatut saatiin käyttöön 1955.[20]

Vuonna 1893 Ambomaalle perustettujen seurakuntien jäsenmäärä oli 545 henkeä.[21] Seurakuntien jäsenmäärä kasvoi v. 1899 mennessä 725 jäseneen, jonka lisäksi oli useita kasteoppilaita.[22] Ambomaan ja Okavangon seurakuntien yhteinen jäsenmäärä v. 1958 oli yli 100 000 ihmistä.[23] Suomalaisten työn tuloksena syntyi nykyinen Namibian evankelisluterilainen kirkko, ELCIN, joka itsenäistyi vuonna 1954. Jäsenmäärä on nykyisin puoli miljoonaa. [24]

Lähetystyö muissa maissaMuokkaa

1800-luvun viimeisinä vuosina Lähetysseuran ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiet erkanivat. Aiemmin nämä järjestöt olivat järjestäneet yhteiset Lähetys- ja evankeliumijuhlat. Nyt Evankeliumiyhdistys päätti 1898 aloittaa oman lähetystyön Japanissa. Pastori Alfred E. Wellroos perheineen ja neiti Esteri Kurvinen (Ambomaan veteraanin Pietari Kurvisen tytär) saapuivat Nagasakiin 13.12.1900.[25]

Vuonna 1901 Suomen Lähetysseura aloitti lähetystyön Kiinassa Hunanin maakunnassa. Ensimmäisenä lähetysseuran lähetystyöntekijänä toimi Hannes Sjöblom.[26] Joulukuussa 1913 lähetettiin apulaisjohtaja Hannu Haahti tarkastusmatkalle Kiinaan, selvittämään helluntailiikkeen aiheuttamia ongelmia, joiden seurauksena kaksi mieslähettiä ja kaksi naislähettiä erosi Lähetysseurasta.[27] Toiminta Kiinassa keskeytettiin vuonna 1949 vallankumouksen vuoksi. Työ on sittemmin aloitettu uudelleen.[28]

Vuonna 1924 aloitettiin työ kolmannessa kohteessa, juutalaisten keskuudessa silloisessa Palestiinassa, pastori Aapeli Saarisalon matkustettua maahan. Ensimmäisen vuoden hän toimi Jerusalemissa ja siirtyi sitten Galileaan Gennesaretin järven etelärannalla olevaan Kinneretin maanviljelyssiirtolaan. Terveydellisten syiden vuoksi hän palasi Suomeen v. 1926. Aili Havas matkusti Jerusalemiin 1932 ja aloitti opinnot kaupungin hepreankielisessä yliopistossa, toimien lähetystyössä vuoteen 1969 saakka.[29]

Toisen maailmansodan jälkeen lähetystyö laajeni voimakkaasti uusille alueille Afrikassa ja Aasiassa.

1980-luvulla aloitettiin työ Euroopan ei-kristittyjen siirtolaisten parissa sekä Latinalaisessa Amerikassa. Venäjän Pietari tuli työalueeksi 1990-luvulla ja Viro 2000-luvulla.

LähetysjuhlatMuokkaa

Suomen Lähetysseuran suurin vuotuinen tapahtuma on Lähetysjuhlat, jotk  järjestetään touko-kesäkuussa ja vuodesta 2017 joka toinen vuosi yhdessä Kirkkopäivien kanssa. Lähetysjuhlia on järjestetty Suomen Lähetysseuran perustamisesta, vuodesta vuodesta 1859 alkaen. Vuodesta 1901 ne on järjestetty vuosittain. Alkuaikoina juhlat pidettiin aina Helsingissä.[42]

Juhlien ohjelmaan kuuluu mm. raamattutunteja, seuroja, draamaa ja tietoa lähetyksen ajankohtaisista tapahtumista. Lisäksi on lasten ja nuorten ohjelmaa. Musiikin osuus juhlilla on vahva. Esiintyjinä on paikallisia ryhmiä sekä kansainvälisiä kuoroja ja yhtyeitä.

Juhlien aikana pidetään Suomen Lähetysseuran vuosikokous.

Katso myös luettelo lähetysjuhlista.

Felm-vapaaehtoisetMuokkaa

Vuosittain noin 30 vapaaehtoista lähtee Felm Volunteeriksi Suomen Lähetysseuran ulkomaantyöhön. Felm Volunteerit toimivat erilaisissa tuki- ja asiantuntijatehtävissä 2–12 kuukauden ajan. Felm Volunteeriksi lähteminen edellyttää Lähde liikkeelle -koulutuksen suorittamista.

JulkaisujaMuokkaa

Seura julkaisee Suomen Lähetyssanomia , joka on lähetystyöstä ja kehitysyhteistyöstä kertova aikakauslehti ja vanhin Suomessa yhtäjaksoisesti ilmestyvä aikakauslehti. Se ilmestyy 11 kertaa vuodessa. Levikki on noin 15 000. Päätoimittaja on toiminnanjohtaja Rolf Steffansson.

MuseoMuokkaa

Kumbukumbu Suomen Lähetysseuran museo oli Lähetystalossa Helsingissä toiminut kulttuurihistoriallinen erikoismuseo, joka oli perustettu 1931. Museon kokoelmissa oli etnografista esineistöä ja taideteoksia paristakymmenestä Afrikan ja Aasian maasta. Kokoelmat ovat olleet vuodesta 2015 Suomen kansallismuseon hallussa ja valokuva-arkisto Kansallisarkistossa.

LähteetMuokkaa

  • Peltola, Matti, Saarilahti, Toivo, Savolainen, Paavo: Mestarin käskystä: Suomalaisen pakanalähetystyön historiaa. Agricola-Seura, Helsinki, 1959.
  • Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II. Suomen lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1958.
  • Strümpfel, Emil: Evankelisen Lähetyksen perusteet ja kehitys pääpiirteissään esitettynä. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1903.
  • Paunu, Uno: Suomen pakanalähetystoimi 2. Suomen lähetysseura vuosina 1859–1876. Suomen lähetysseura, Helsinki 1909.
  • Saarilahti, Toivo: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Suomen lähetysseura, 1999. ISBN 951624257X.

ViitteetMuokkaa

  1. Suomen Lähetysseura ry, ruotsiksi Finska Missionssällskapet rf Yhdistysnetti. 3.2.2016. Helsinki: Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 3.2.2016.
  2. Piispa Aarre Kuukauppi: Lähetysseura päätti yksipuolisesti lopettaa Inkerin kirkon tukemisen 11.4.2019. Kotimaa24.
  3. Mestarin käskystä, s. 17.
  4. a b c Strümpfel, s. 50.
  5. Mestarin käskystä, s. 18.
  6. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II, s. 130–131, 138.
  7. Mestarin käskystä, s. 76, 134.
  8. Mestarin käskystä, s. 80.
  9. Kriisien kautta kasvuun, s. 16–17.
  10. Mestarin käskystä, s. 19.
  11. Mestarin käskystä, s. 19.
  12. Peltola, s. 11.
  13. Mestarin käskystä, s. 24, 27.
  14. Paunu, s. 119.
  15. Paunu, s. 144.
  16. Peltola, s. 42, 46–47, 56.
  17. Peltola, s. 42–44, 48.
  18. Mestarin käskystä, s. 30–31.
  19. Mestarin käskystä, s. 158.
  20. Mestarin käskystä, s. 179.
  21. Mestarin käskystä, s. 70.
  22. Mestarin käskystä, s. 71.
  23. Mestarin käskystä, s. 177.
  24. Suomen Lähetysseura historia.
  25. Mestarin käskystä, s. 73–74, 107–108.
  26. Mestarin käskystä, s. 83.
  27. Kriisien kautta kasvuun, s. 24.
  28. Mestarin käskystä, s. 102.
  29. Mestarin käskystä, s. 166–169.

Aiheesta muuallaMuokkaa