Suomalainen lähetystyö Ambomaalla

Suomalainen lähetystyö Ambomaalla alkoi vuonna 1870, kun Suomen Lähetysseuran evankelis-luterilaiset lähetystyöntekijät saapuivat Pohjois-Namibian Ambomaalle. Suomalaisten työn tuloksena syntyi nykyinen Namibian evankelisluterilainen kirkko.

HistoriaMuokkaa

Ensimmäiset lähetysseuran omat lähetit, Botolf Berhard Björklund, Pietari Kurvinen, Martti Rautanen, Karl Leonhard Tolonen, Karl August Weikkolin, Karl Emanuel Jurvelin ja käsityöläiset Juho Heinonen, Erkki Juntunen ja Antti Piirainen saapuivat Kapkaupunkiin 1868 ja pääsivät v. 1870 Ambomaalle, Ondongan heimon alueelle.[1][2][3]

Lähetystyöntekijät matkustivat Ambomaalle härkävaljakoilla, jonne saavuttuaan he saivat asunnokseen irlantilaisen kauppiaan Grendonin rakentaman pienen talon, jonka Hugo Hahnin lahjoitti Suomen Lähetysseuralle.[4]

 
Pietari Kurvinen vuonna 1909.

Seuraavana päivänä 10.7.1870, saapumisensa jälkeen, Pietari Kurvinen piti Omandongon kuningas Shikongo sha Kalululle puheen:

»Nyt olemme tulleet. Ollessamme kaukaisessa kotimaassamme kuulimme teistä ambomaalaisista. Kuulimme että haluatte opettajia ja Jumalan sanaa. Tätä kuultuamme syttyi sydämemme rakkaudesta teihin palamaan. Me sanoimme: me tahdomme mennä. Nyt olemme täällä ja meidän sydämemme suuresti iloitsee nähdessämme teitä. Emme etsi maallisia tavaroita, vaan sielujanne autuaiksi. Siitä tahdomme teille opettaa.»

Puheen jälkeen he pitivät suuren viikunapuun alla ensimmäisen jumalanpalveluksen Ambomaalla, puhuen hererokielellä kuninkaan lapsille ja alamaisille.[5]

Lähetysasemia rakennettiin v. 1871–1872 Ongandjeraan, Ondongan Omandongoon, Uukuambiin ja Oukuanjamaan.[6][7]

Lähetystyöntekijät olivat ostaneet matkansa varrelta Saksasta kauppatavaroita, joita oli tarkoitus myydä Afrikassa, ruuan ja kaiken muun tarvittavan hankkimiseksi. Tavarat olivat kuitenkin osittain käyttökelvottomia.

Lähetysseura oli kehottanut lähetystyöntekijöitä viljelemään maata ja siten hankkimaan oman toimeentulonsa, pyrkimyksensä oli saada lähetyskenttä kannattamaan itse itsensä.

Lähetystyöntekijät saivat vaatteiden yms. ostamista varten olla yhteistaloudessa vuoteen 1873 asti, mutta varojen käyttämistä valvomaan oli asetettu Kapmaalla Suomen Lähetysseuran asiamiehenä toiminut kauppias Ritter, joka kysyi vuodesta 1872 lähtien Lähetysseuran johtokunnalta luvan lähetystyöntekijöiden tilauksiin.[8]

Varhaisin lähetystyö Ambomaalla tapahtui vaikeissa olosuhteissa. Lähetystyöntekijöiden aikaa kului tarpeellisten rakennusten rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen, kaupankäyntiin, ruuan ja varusteiden hankkimiseen pitkien matkojen päästä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat usein välinpitämättömästi tai vihamielisesti lähetystyöntekijöihin. Lähetystyöntekijöillä ei useimmiten ollut toiminnassa tarvittavia varoja ja kauppatavaroita tarpeeksi, joten he joutuivat turvautumaan ruuan saamisessa paikallisten ihmisten apuun. Heimopäälliköt kokivat heidät taakkana, jouduttuaan elättämään heitä.[9]

Useimmat Ambomaan heimojen kuninkaat olivat odottaneet saavansa lähetystyöntekijöiden kautta rikkautta, aseita ja vankkureita, mutta koska eivät niitä saaneet, he alkoivat suhtautua lähetystyöntekijöitä kohtaan välinpitämättömästi.[10][11]

Lähetystyötä vaikeuttivat arabialaiset orjakauppiaat ja eurooppalaiset paloviinakauppiaat, jotka pelkäsivät oman toimintansa vaikeutuvan lähetystyöntekijöiden toiminnan vuoksi. He yrittivät sen vuoksi saada heimopäälliköitä suhtautumaan vihamielisesti lähetystyöntekijöitä kohtaan, mm. väittäen että lähetystyöntekijät yrittävät anastaa heidän valtansa.[12][13]

Ensimmäiset neljä pakanaa kastettiin 1881.[14]

Pietari Kurvinen kirjoitti v. 1877 ensimmäisen oshindongan kielellä kirjoitetun kirjan: ABD Moshindonga: omukanda uatango koshindonga ua piangoa (‘ABD oshindongan kielellä: ensimmäinen kirja oshindongan kielellä’). Kyseessä oli aapinen.[15] Reijo Tolonen kirjoitti Lutherin Vähän katekismuksen ja Skoglund raamatunhistorian. Martti Rautasen kääntämä oshindongankielinen Uusi Testamentti ilmestyi v. 1903.[16]

Vuonna 1893 Ambomaalle perustettujen seurakuntien jäsenmäärä oli 545 henkeä.[17]

 
Käsityökoulu Ondongassa n. 1903.

Lähetystyöntekijät pitivät tärkeänä tavoitteena seurakuntaan liitettyjen ihmisten säädyllistä vaatettamista, jonka johdosta maahan tuotiin kankaita ja vaatteita, myöhemmin myös yritettiin kasvattaa puuvillaa ja kutoa kankaita.[18]

Seurakuntien jäsenmäärä kasvoi v. 1899 mennessä 725 jäseneen, jonka lisäksi oli useita kasteoppilaita.[19]

Vuonna 1900 Lähetysseuran uusi johtaja lehtori Jooseppi Mustakallio suoritti Suomen Lähetysseuran pitkään suunnitelmissa olleen Ambomaan lähetyskentän tarkistuksen, vieraillen Olukondan, Ondangwan ja Oniipan sekä Omulongan lähetysasemilla ja kouluissa. Matkan aikana kiinnitettiin huomiota myös lähetystyöntekijöiden olosuhteisiin ja sen seurauksena korotettiin lähetystyöntekijöiden palkkoja.[20][21]

Lähetysseuralla oli v. 1903 työntekijöitä Ambomaalla kahdeksan lähetystyöntekijää ja kolme naisopettajaa, he työskentelivät viidellä päälähetysasemalla ja 12 sivuasemalla. Heidän apunaan oli 27 afrikkalaista työntekijää.[22]

Maailmansodan alettua Lähetysseuran johtokunta kokoontui elokuun alussa 1914 puheenjohtajansa Robert Hermansonin johdolla keskustelemaan Ambomaalla olevien lähetystyöntekijöiden tilanteesta. Sodan tähden aikaisemmat yhteydet lähetystyöntekijöihin menetettiin, rahalähetykset Afrikkaan saatiin toimimaan vaikutusvaltaisen Englantilaisen lähetysseuran kautta. Uusia lähettejä tarvittiin Ambomaalle, Euroopan kautta Afrikkaan matkustaminen ei onnistunut Englannin viranomaisten vastustuksen vuoksi, mutta seitsemän aikuista ja yhden lapsen käsittävä ryhmä matkusti Siperian kautta Etelä-Afrikkaan lähtien huhtikuun alussa v. 1917, saapuen perille neljän kuukauden kuluttua. Tämä reitti sulkeutui pian Venäjän vallankumouksen vuoksi.[23]

Vuonna 1925 vihittiin seitsemän ambomaalaista papin virkaan.[24]

Ensimmäiset oshindongankieliset koko Raamatut saatiin käyttöön 1955.[25] Ambomaan ja Okavangon seurakuntien yhteinen jäsenmäärä v. 1958 oli yli 100 000 ihmistä.[26]

Suomalaisten työn tuloksena syntyi nykyinen Namibian evankelisluterilainen kirkko, ELCIN, joka itsenäistyi vuonna 1954. Jäsenmäärä on nykyisin puoli miljoonaa. [27]

LähteetMuokkaa

  • Peltola, Matti, Saarilahti, Toivo, Savolainen, Paavo: Mestarin käskystä: Suomalaisen pakanalähetystyön historiaa. Agricola-Seura, Helsinki, 1959.
  • Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II. Suomen lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1958.
  • Strümpfel, Emil: Evankelisen Lähetyksen perusteet ja kehitys pääpiirteissään esitettynä. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1903.
  • Paunu, Uno: Suomen pakanalähetystoimi 2. Suomen lähetysseura vuosina 1859–1876. Suomen lähetysseura, Helsinki 1909.
  • Saarilahti, Toivo: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Suomen lähetysseura, 1999. ISBN 951624257X.

ViitteetMuokkaa

  1. Peltola, s. 11.
  2. Mestarin käskystä, s. 24, 27.
  3. Paunu, s. 119.
  4. Paunu, s. 144.
  5. Paunu, s. 146.
  6. Peltola, s. 42–44, 48.
  7. Mestarin käskystä, s. 30–31.
  8. Peltola, s. 59–61.
  9. Peltola, s. 42, 46–47, 56.
  10. Peltola, s. 41, 50, 56.
  11. Mestarin käskystä, s. 33–34.
  12. Peltola, s. 51–52.
  13. Mestarin käskystä, s. 35, 37.
  14. Strümpfel, s. 50.
  15. Kurvinen, Pietari: ABD Moshindonga: omukanda uatango koshindonga ua piangoa Fennica-kokoelman luettelo. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2013.
  16. Mestarin käskystä, s. 42, 44, 141.
  17. Mestarin käskystä, s. 70.
  18. Mestarin käskystä, s. 70–71.
  19. Mestarin käskystä, s. 71.
  20. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II, s. 130–131, 138.
  21. Mestarin käskystä, s. 76, 134.
  22. Strümpfel, s. 51.
  23. Kriisien kautta kasvuun, s. 30–34.
  24. Mestarin käskystä, s. 158.
  25. Mestarin käskystä, s. 179.
  26. Mestarin käskystä, s. 177.
  27. Suomen Lähetysseura historia.