Wikipedia

Isänmaallinen Kansanliike (1993)

entinen suomalainen poliittinen järjestö
(Ohjattu sivulta Suomen Isänmaallinen kansanliike)
Tämä artikkeli käsittelee 1993–2010 toiminutta järjestöä. Isänmaallinen kansanliike on myös vuosina 1932–1944 toiminut puolue. Lyhenteen IKL muita merkityksiä täsmennyssivulla.

Isänmaallinen Kansanliike (lyh. IKL) oli suomalainen äärioikeistolainen järjestö. IKL piti esikuvanaan vuosina 1932–1944 toiminutta Isänmaallista kansanliikettä. Organisaatio perustettiin keväällä 1993 nimellä Isänmaallinen Kansallis-Liitto. IKL:n puheenjohtaja oli alusta alkaen Matti Järviharju. IKL julkaisi 1990-luvulla lehteä Ajan Suunta.[1] Puolueen jäseniä ja kannattajia ohjeistettiin siirtymään Vapauspuolueen jäseniksi ja ehdokkaiksi vuoden 2011 eduskuntavaalien alla.[2]

Isänmaallinen Kansanliike

Perustettu 1993
Johto
Poliittinen kirjo äärioikeisto
Äänenkannattaja Ajan Suunta
Kotisivu ikl.fi

IKL ajoi muun muassa luovutetun Karjalan ja muiden talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden palauttamista. Se vastusti Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. IKL ilmoitti vastustavansa antisemitismiä ja rasismia, mutta sen lehdessä hyökättiin usein mustaihoisia, romaneja ja pakolaisia vastaan. IKL korosti suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä pohjoismaisen rodun sijaan. IKL käytti tunnuslausetta "Oma kansa ensin".[1]

Perustaminen ja Venäjän nootti

muokkaa

Talvella 1993 Arto J. Rinne laittoi Seinäjoella ilmestyneeseen Etelä-Pohjanmaa-lehteen ilmoituksen: "Kansallinen kutsu! Suomi suomalaisille -IKL-." Ilmoitus johti useisiin yhteydenottoihin. Rinne katsoi Järviharjun olevan sopivin järjestön puheenjohtajaksi aikaisemman poliittisen kokemuksen perusteella. Perustava kokous valitsi Järviharjun puheenjohtajaksi ja järjestön nimeksi vahvistettiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto.lähde?

 
Suomen ja IKL:n liput Venäjän suurlähetystön edustalla

Suomen viranomaiset suhtautuivat uuden IKL:n rekisteröintiin epäillen, koska vanha IKL oli kielletty Moskovan välirauhansopimuksessa (vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa). Tämän vuoksi yhdistysrekisteriin merkittiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto. Vuoden 1994 presidentinvaalien alla Venäjä jätti Suomelle nootin IKL:n ja Tampereella toimivan Suur-Suomi-yhdistyksen toiminnasta. Media uutisoi nootista presidentinvaalien aattona.[3] Puheenjohtaja Järviharju oli tuolloin tavoittamattomissa, joten liittosihteeri otti johdon käsiinsä ja järjesti seuraavaksi päiväksi tiedotustilaisuuden. Rinne onnistui tekemään nootista kansainvälisen uutisen, joka levisi aina Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten.lähde? Suur-Suomi-yhdistyksen johtaja Seppo Lehto epäili MTV3:n uutisissa, että kyseessä olisi ollut ehdokas Paavo Väyrysen "tilaustyö", jolla pyrittiin kääntämään vaalit kyseisen ehdokkaan hyväksi. Väyrynen syytti Mainostelevisiota mediapelistä. JSN antoi asiasta myöhemmin langettavan päätöksen.[3] IKL:n johto kutsuttiin Venäjän suurlähetystöön muutama viikko nootin jälkeen. Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin keskusteli Rinteen, Järviharjun ja varapuheenjohtaja Esko Autin kanssa IKL:n tarkoitusperistä ja esiin nostettiin muun muassa Karjalan palautus.lähde?

Toiminta

muokkaa

IKL:n ensimmäinen liittosihteeri oli Arto J. Rinne,[4] tunnettu paremmin taiteilijanimellään William Korwenkoski. Myöhemmin tehtävässä toimi Merja Muronen. Järjestön kenttätoiminta hiipui vuonna 2001.lähde? Järjestön varsinaisena perustajana voidaan pitää Rinnettä, jonka riitautui puheenjohtaja Järviharjun kanssa jo vuonna 1994.lähde? Kesällä 1998 IKL kertoi jäsenmääräkseen 700.[5] Syyskuussa 1993 IKL ilmoitti keränneensä jäsenmaksun noin 500 kannattajalta. Suojelupoliisin mukaan järjestö liioitteli jäsenmääräänsä.[4]

Rinne erosi liittosihteerin tehtävistä ja koko järjestöstä Kauhavalla järjestetyn kriisikokouksen jälkeen. Hän syytti Järviharjua julkisuushakuisuudesta ja epäpätevästä toiminnasta puheenjohtajana. Järviharju puolestaan syytti Rinnettä epädemokraattisesta toiminnasta ja pyrki leimaamaan Rinteen "väkivaltasiiven" edustajaksi. Myöhemmin Rinne osallistui politiikkaan muun muassa perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana Vaasan vaalipiirissä 2003. Sittemmin Rinne irtisanoutui puoluepolitiikasta.lähde?

IKL teki 1990-luvulla yhteistyötä ranskalaisen Front National -puolueen[1], belgialaisen Vlaams Blokin ja Ruotsidemokraattien kanssa.[6] IKL:n nuorisotoimintaa vetämässä oli mm. Teemu Lahtinen, joka esitti Ajan Suunta lehdessä Sinimustat-nuorisojärjestön perustamista.[7] Lahtisen mukaan nuorisojärjestö ei edennyt suunnitelmia pidemmälle.[8]

IKL järjesti 1990-luvulla tilaisuuksia muun muassa Kalevalan päivänä, vapaussoturien muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja Vihtori Kosolan syntymäpäivänä.[6]

Helmikuussa 1995 viisi IKL:n hallituksen jäsentä yritti poistaa Järviharjun ja tämän tukijat puolueesta, koska puheenjohtaja oli mennyt Yhteisvastuu puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.[9]

Vaalit

muokkaa

IKL pyrki puoluerekisteriin, mutta se ei onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia. IKL keräsi kortteja vuosina 1993–1994[4] ja 1997–1998.[6] Kesällä 1998 yhdistys jätti oikeusministeriöön kortteja, mutta niitä oli liian vähän ja osa hylättiin epäselvyyksien vuoksi.[10]

1990-luvulla IKL:n jäseniä esiintyi sitoutumattomina perussuomalaisten, kokoomuksen ja SEP:n listoilla.[1] Järviharju oli vuosien 1995 ja 2003 eduskuntavaaleissa Yhteisvastuu puolueen listoilla ja Europarlamenttivaaleissa 2004 Suomen Kansan Sinivalkoisten ehdokkaana. Kunnallisvaaleissa 2004 Järviharju valittiin Ilmajoen kunnanvaltuustoon perussuomalaisten listalta. Vuonna 2006 Järviharjun johtama ryhmä sai vallan Väinö Kuisman puoluerekisteriin kuuluneessa Suomi – Isänmaa -puolueessa ja sen nimi vaihdettiin Suomen Isänmaalliseksi kansanliikkeeksi (lyh. SIK).[11] Kyseinen puolue, joka siis oli eri oikeushenkilö kuin Järviharjun jo aiemmin johtama Isänmaallinen Kansallis-Liitto[12], osallistui vuoden 2007 eduskuntavaaleihin neljässä vaalipiirissä. Puolueen viisi ehdokasta saivat yhteensä 821 ääntä (0,03 %). Suomen Isänmaallinen kansanliike poistettiin puoluerekisteristä vaalien jälkeen.

Ajan Suunta

muokkaa

Ajan Suunta -lehti ilmestyi vuosina 1993–2002 noin neljä kertaa vuodessa, mutta joinakin vuosina harvemmin. Päätoimittajina olivat Matti Järviharju ja Pekka Seppälä. Sen rinnalla ilmestyi vaalilehtenä Suomen Suunta, johon oli koottu Ajan Suunnan artikkeleita höystettynä ajankohtaisilla vaaliasioilla.

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d Kyösti Pekonen, Pertti Hynynen & Mari Kalliala: The New Radical Right Taking Shape in Finland (Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos)
  2. ↑ Järviharju, Matti: Arvoisat IKL ja Isänmaallinen Kansanliike jäsenet ja kannattajat! ikl.fi. Viitattu 28.3.2015.
  3. ↑ a b Pernaa, Ville & Railo, Erkka: Valtapolitiikasta tunnepolitiikkaan. Teoksessa Pernaa & Pitkänen (toim.): Poliitikot taistelivat – Media kertoo. Suomalaisen politiikan mediapelejä 1981–2006 (Ajatus kirjat 2006), s. 38–39.
  4. ↑ a b c Pyykkönen, Anna-Leena: Ikl aikoo puolueeksi jo vuodenvaihteessa Helsingin Sanomat 16.9.1993
  5. ↑ IKL julistautui puolueeksi Helsingin Sanomat 10.8.1998
  6. ↑ a b c Lavonius, Leena: Kommunismi kukistui, mutta unionista tuli IKL:n peikko Helsingin Sanomat 2.6.1997
  7. ↑ Ajan Suunta 3(4), 1995
  8. ↑ http://teemulahtinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/56996-poliittinen-historiani-vaan-ei-taisteluni
  9. ↑ Ikl uhkaa hajota puheenjohtajansa ehdokkuuteen ja tv-esiintymiseen Helsingin Sanomat 15.2.1995
  10. ↑ IKL perui hakemuksensa puoluerekisteriin Helsingin Sanomat 14.11.1998
  11. ↑ Puolueet ja niiden lyhenteet eduskuntavaaleissa 2007 20.2.2007. Tilastokeskus. Viitattu 14.6.2024.
  12. ↑ Tähti, Tuomas: Matti Järviharju puhuu! Tuomas Tähti. 21.1.2020. Viitattu 10.2.2020.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Isänmaallinen_Kansanliike_(1993)&oldid=22453868”