Wikipedia

Soveltava kielitiede

Soveltava kielitiede tutkii sellaisia ihmisyksilön tai -yhteisön ongelmia, jotka liittyvät kieleen[1]. Soveltava kielitiede on tyypillisesti monitieteistä: sillä on yhteyksiä paitsi kielitieteeseen, myös muun muassa sosiologiaan, psykologiaan, antropologiaan, filosofiaan ja kasvatustieteeseen[2]. Tyypillisiä soveltavan kielitieteen tutkimusaloja ovat kielenopetus, kielisuunnittelu ja käännöstutkimus.

Tavoitteet

muokkaa

Soveltavan kielitieteen voi määrittää parhaiten sen tavoitteista käsin: se pyrkii tuottamaan ajankohtaista tietoa, jonka avulla voidaan selvittää ja ratkaista erilaisia kieleen liittyviä ongelmia[3]. Kärjistäen voidaan sanoa, että soveltavassa kielitieteessä halutaan vaikuttaa asioiden tilaan, kun taas yleisessä kielitieteessä halutaan lisätä tietoa kielen ominaisuuksista[4]. Soveltava kielitiede pyrkii siis olemaan aina yhteiskunnallisesti merkitsevää. Se voi tuottaa myös teoreettista tietoa kielestä, mutta se ei ole sen varsinainen tavoite.[5].

Koska useimmilla tieteenaloilla voi olla sekä teoreettisia että sovelluksiin pyrkiviä tutkimussuuntia, mistään tieteenalasta ei voi sanoa, että se olisi aina soveltavaa kielitiedettä. Vaikka esimerkiksi sosiolingvistiikkaa on pidetty soveltavana kielitieteenä, voidaan puhua erikseen teoreettisesta ja soveltavasta sosiolingvistiikasta.[5] Sosiolingvistiikka, psykolingvistiikka ja pragmatiikka ovatkin sellaisia tieteenaloja, joiden on usein katsottu olevan soveltavaa kielitiedettä vain siksi, että ne eivät perinteisesti eivätkä tyypillisesti ole kuuluneet yleisen kielitieteen alaan[6].

Soveltava ja yleinen kielitiede

muokkaa

Selkeää jakoa soveltavan ja yleisen kielitieteen välillä on vaikea tehdä, vaikka tietyt tutkimusalat ovatkin tyypillisiä jommallekummalle niistä. Esimerkiksi kielenoppiminen, -opetus, kielisuunnittelu, kielitaidon arviointi ja käännöstutkimus ovat tyypillisiä soveltavan kielitieteen tutkimusaloja, kun taas yleiseen kielitieteeseen kuuluvat äänneoppi, muoto-oppi, lauseoppi ja semantiikka.[7]. Yleisesti ottaen soveltavalla kielitieteellä on yhteys kielen käyttöön, yleisellä kielitieteellä taas kielen kuvaukseen[8].

Moni tutkimus jää kuitenkin soveltavan ja yleisen kielitieteen välimaastoon. Voidaankin ajatella, että kielentutkimus on jatkumo, jonka toisessa päässä on soveltavat näkökulmat ja toisessa "puhdas" teoria.[9] Tällöin selvää rajanvetoa soveltavan ja yleisen kielitieteen välillä ei tarvitse tehdä. Niiden välillä on myös selvä vuorovaikutus. Soveltavan kielitieteen avulla voi testata yleisen kielitieteen teorioita, mutta soveltava kielitiede myös antaa uutta tietoa, joka voi muuttaa teoreettista kuvausta.[10]

»Soveltava kielitiede on mahdotonta ilman yleistä kielitiedettä, ja yleinen kielitiede on käytännölle vierasta ilman soveltavaa kielitiedettä.[11]»

Sellainen tutkimusala, joka voisi toimia välittäjänä soveltavan ja yleisen kielitieteen välillä, on Östmanin ja Halmarin mukaan diskurssianalyysi. Ensinnäkin on selvää, että tekstintutkimiseen tarvitaan yleisen kielitieteen käsitteitä ja luokkia, mutta toisaalta diskurssia ei voi tutkia ilman käytännön sovelluksia eli kontekstia. Diskurssintutkimuksella on siis sekä soveltavan kielitieteen ominainen yhteiskunnallinen relevanssi että yleisen kielitieteen teoreettinen viitekehys. Lisäksi diskurssianalyysi on luonnostaan monitieteistä: siihen liittyy kielitiede, kirjallisuustiede, sukupuolentutkimus, kasvatustiede, valtiotiede ja sosiologia.[12]

Monitieteisyys

muokkaa

Soveltava kielitiede on tyypillisesti monitieteistä, sillä siinä keskeisessä asemassa on ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus, johon vaikuttavat monet asiat. Soveltava kielitiede ei ole vain kielitiedettä, vaan siihen ovat yhteydessä sosiologia, psykologia, sosiaalipsykologia, neurologia, antropologia, filosofia, kasvatustiede, kirjallisuustiede, sovellettu matematiikka ja muutkin tieteenalat.[2] Esimerkiksi kielen opetuksen tutkimus eli kielididaktiikka yhdistää kielitiedettä ja kasvatustiedettä, puheterapia taas kielitiedettä ja lääketiedettä, ja kielitiede ja tietojenkäsittelytiede yhdistyvät vaikkapa synteettisen puheen tuottamisessa.[13]

Monitieteisenä alana soveltava kielitiede ei nojaa vain yhteen teoreettiseen näkökulmaan, vaan siinä voidaan käyttää mitä tahansa teorioita, jotka auttavat tietyn ongelman ratkaisemisessa. Soveltava kielitiede on siis eklektistä eli yhdistää erilaisia tarkastelutapoja.[14] Ongelmana on, että kun eri tieteenalojen menetelmiä sovelletaan samassa tutkimuksessa, metodisesta taustasta tulee helposti kirjava. Tästä voi seurata tuoreita näkökulmia, mutta toisaalta erilaiset menetelmät voivat luoda erilaisia, jopa ristiriitaisia näkemyksiä tutkimuksen kohteesta.[15] Epäyhtenäinen perusta voi myös hämärtää soveltavan kielentutkimuksen "tieteellisyyttä", eivätkä teoreettisen kielitieteen edustajat olekaan aina pitäneet soveltavaa kielentutkimuksena varteenotettavana tieteellisenä tutkimuksena[16].

Historiaa

muokkaa

Periaatteessa voidaan ajatella, että kielitiede on ollut alusta alkaen "soveltavaa", sillä siinä on usein lähdetty liikkeelle kielen ulkopuolisista ongelmista ja pyritty käytännöllisiin tuloksiin. Kieltä on tutkittu muun muassa uskonnollisia, filosofia tai poliittisia tarkoitusperiä varten, ja sanakirjoja ja sanalistoja tehtiin puhtaasti käytännöllisistä syistä. Esimerkiksi varhaisin tunnettu kielioppi, Pāṇinin tekemä sanskritin kielioppi noin vuodelta 300 eaa. on laadittu uskonnollisten tekstien selittämistä varten.[17]

Autonominen, "puhdas" kielitiede syntyi vasta 1900-luvulla strukturalismin myötä. Kielentutkimus kehittyi itsenäiseksi tieteenalaksi, jolla ei ollut enää kielenulkoisia tavoitteita. Kielen rakenteen ja käyttämisen tarkastelu erosivat toisistaan, jolloin jälkimmäiseen tehtävään syntyi uusia tieteenaloja, kuten pragmatiikka, keskusteluanalyysi ja diskurssianalyysi.[18] Termiä soveltava kielitiede (engl. applied linguistics) käytettiin ensin Yhdysvalloissa viittaamaan lähinnä vieraan kieleen opetusmenetelmiin.[1] Soveltava kielitiede yhdistettiin lähinnä kasvatustieteisiin 1970-luvulle asti[8].

Vuonna 1959 perustettiin Washingtonissa soveltavan kielitieteen tutkimuslaitos Center for Applied Linguistics, jonka ensimmäinen johtaja oli Charles A. Ferguson. Muita varhaisia soveltavan kielitieteen vaikuttajia olivat Yhdysvalloissa Charles Fries ja Robert Lado. Euroopasta voidaan mainita Paul Engels Leuvenin yliopistosta, Gerhard Nickel Kielin ja Stuttgartin yliopistoista ja S. Pit Corder Edinburghin yliopistosta.[19] Ensimmäinen soveltavan kielitieteen professori Yhdysvalloissa oli Robert Kaplan[20].

Tieteenalan kehittymiselle tärkeitä ovat olleet kansainväliset soveltavan kielitieteen kongressit, joista ensimmäinen järjestettiin Nancyssa 1964. Sen yhteydessä perustettiin myös AILA, soveltavan kielitieteen kansainvälinen yhdistys. Seuraava maailmankongressi järjestettiin 1969, ja sen jälkeen se on pidetty joka kolmas vuosi.[19]

Soveltava kielitiede Suomessa

muokkaa

Suomessa soveltavan kielitieteen uranuurtaja oli Åbo Akademin englannin kielen professori Nils Erik Enkvist. Hän julkaisi vuonna 1964 tyylintutkimusta käsittelevän artikkelin, jota voidaan pitää ensimmäisenä soveltavan kielitieteen tutkimuksena Suomessa. Enkvistin johdolla vuonna 1967 alkoi ilmestyä julkaisusarja AFTIL (Arbetsgruppen för tillämpad lingvistik).[21]

Suomen soveltavan kielitieteen yhdistys AFinLA perustettiin vuonna 1970, ja se on pitänyt seuraavasta vuodesta alkaen säännöllisiä syyssymposiumeja. AFinLA on ollut mukana tutkimustoiminnassa, kielenopetuksen integroinnissa, korkeakouluopetuksen suunnittelussa ja ylioppilastutkinnon kehittämisessä. Varsinkin aluksi sen piirissä myös keskusteltiin vilkkaasti tieteenalan perusluonteesta, ja aluksi käytetty termi "sovellettu" vaihdettiin soveltavaksi. AFinLA:lla on ollut oma julkaisusarja vuodesta 1971.[22]

Virallisen aseman Suomen korkeakoulujärjestelmässä soveltava kielitiede sai vuonna 1979,kun Jyväskylän yliopistoon nimitettiin englannin kielen ja soveltavan kielitieteen dosentti. Kahta vuotta myöhemmin Jyväskylän yliopistoon perustettiin Soveltavan kielitieteen ja puheentutkimuksen koulutusohjelma, jonka ensimmäinen professori oli vuodesta 1984 Jaakko Lehtonen. Toinen alan professuuri Suomessa perustettiin vuonna 1987 Vaasan korkeakouluun, ja sen ensimmäinen professori oli Hartmut Schröder.[23]

Soveltavan kielitieteen asemaa yliopistoissa vahvisti se, että 1980-luvulla kääntäjiä ja tulkkeja kouluttaneet kieli-instituutit siirrettiin yliopistojen alaisuuteen. Kouvolaan ja Savonlinnaan perustettiin kieliteorian ja kääntämisen professorinvirat, edellinen osaksi Helsingin ja jälkimmäinen Joensuun yliopistoa.[24]

Vuonna 1974 Jyväskylän yliopistoon perustettiin Korkeakoulujen kielikeskus, jonka nimeksi tuli 1996 Soveltavan kielentutkimuksen keskus (SOLKI). Sen johtajaksi tuli soveltavan kielitieteen professori Kari Sajavaara. SOLKI:ssa on mahdollista suorittaa soveltavan kielitieteen syventävät opinnot sekä filosofian lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Korkeakoulujen kielikeskus ja SOLKI ovat järjestäneet soveltavan kielitieteen kesäseminaareja vuodesta 1977.[24]

Soveltavan kielitieteen alalla ovat Suomessa toimineet muun muassa Nils Erik Enkvist, Auli Hakulinen, Fred Karlsson, Christer Laurén, Jaakko Lehtonen, Håkan Ringbom, Kari Sajavaara ja Kalevi Wiik[25].

Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin 15 soveltavan kielitieteen alan väitöskirjaa.[26]

Tutkimusaloja

muokkaa

Julkaisuja

muokkaa
  • Vuonna 1963 perustettiin ensimmäinen soveltavan kielitieteen aikakauskirja International Review of Applied Linguistics in Language Teaching (IRAL). Sen ensimmäinen päätoimittaja oli Gerhard Nickel.
  • International Journal of Applied Linguistics (ITL) alkoi ilmestyä Leuvenissä 1968.
  • Vuodesta 1980 on ilmestynyt Applied Linguistics, jota julkaisevat Ison-Britannian ja Yhdysvaltain soveltavan kielitieteen yhdistykset.
  • Vuosittainen katsaus soveltavan kielitieteen osa-alueisiin on Annual Review of Applied Linguistics.
  • Suomessa ilmestyi ensin aikakauskirja FINLANCE, ja sen tilalle perustettiin 2000 Applied Language Studies (APPLES).[27]

Lähteet

muokkaa
  • Arja Piirainen-Marsh & Ari Huhta: Soveltava kielentutkimus ja tutkimuksenteon peruskysymykset. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh (toim.): Näkökulmia soveltavaan kielentutkimukseen, 2000, s. 67–122. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0718-X
  • Kari Sajavaara: Soveltava kielentutkimus. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh (toim.): Näkökulmia soveltavaan kielentutkimukseen, 2000, s. 13–30. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0718-X
  • Jan-Ola Östman & Helena Halmari: Yleisen kielitieteen ja soveltavan kielitieteen suhteista. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh (toim.): Näkökulmia soveltavaan kielentutkimukseen, 2000, s. 31–66. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0718-X

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Sajavaara s. 19.
  2. ↑ a b Sajavaara s. 16
  3. ↑ Piirainen-Marsh & Huhta s. 69.
  4. ↑ Östman & Halmari s. 42.
  5. ↑ a b Sajavaara s. 15
  6. ↑ Östman & Halmari 43–44.
  7. ↑ Östman & Halmari s. 32.
  8. ↑ a b Östman & Halmari s. 37.
  9. ↑ Sajavaara s. 19, Östman & Halmari s. 57.
  10. ↑ Östman & Halmari s. 40–41.
  11. ↑ Östman & Halmari s. 62.
  12. ↑ Östman & Halmari s. 44–46.
  13. ↑ Östman & Halmari s. 34.
  14. ↑ Sajavaara s. 16–17.
  15. ↑ Piirainen-Marsh & Huhta s. 73–74.
  16. ↑ Sajavaara s. 17; Östman & Halmari s. 33.
  17. ↑ Sajavaara s. 20.
  18. ↑ Sajavaara s. 21–22.
  19. ↑ a b Sajavaara s. 22.
  20. ↑ Östman & Halmari s. 33.
  21. ↑ Sajavaara s. 24.
  22. ↑ Sajavaara s. 23–24.
  23. ↑ Sajavaara s. 24–25.
  24. ↑ a b Sajavaara s. 25.
  25. ↑ Östman & Halmari s. 48.
  26. ↑ Karlsson, Fred: Kielitieteiden tohtorinväitöskirjat Suomessa 1902–2001: määrällisiä suuntauksia. Virittäjä, 1/2003. Kotikielen Seura. Artikkelin verkkoversio.
  27. ↑ Sajavaara s. 27.

Aiheesta muualla

muokkaa

Aikakauslehtiä

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Soveltava_kielitiede&oldid=21975638”