Severi Sefanias Savonen (2. huhtikuuta 1886 Turku[1]4. tammikuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen tuberkuloosilääkäri ja lääkintöneuvos, joka ansioitui ennalta ehkäisevän terveydenhuollon sekä tuberkuloosinvastaisen työn kehittäjänä 1920-luvun puolivälistä aina 1950-luvulle.[2]

Henkilöhistoria muokkaa

Savosen vanhemmat olivat maalarimestari Robert Savonen ja Johanna Ulriika Saarinen. Hänen puolisonsa vuodesta 1911 oli Gärd Ingeborg Ahlman (s. 1890). Heille syntyi viisi lasta, Kari (1912), Kirsti (1913), Kaisu (1917), Leena (1921) ja Eero (1926). Myös Savosen pojat tekivät merkittävän uran ennalta ehkäisevässä kansanterveystyössä.[2] Savonen tuli ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta 1904 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1913. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi hän väitteli 1937.[1]

Ammattiura muokkaa

Savonen aloitti eteläpohjalaisen Teuvan kunnanlääkärinä vuonna 1913. Pitäjässä oli tuohon aikaan runsaasti tuberkuloosipotilaita, joten Savosen tuberkuloosiasiantuntemus kasvoi lyhyessä ajassa erinomaiseksi. Hänet nimitettiin vasta perustetun Teuvan tuberkuloosipiirin lääkäriksi 1918. Seitsemän vuotta myöhemmin hän aloitti Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen sihteerinä ja asiamiehenä. Vuonna 1931 Savonen vieraili Skandinavian maissa tutustumassa sikäläisiin kokemuksiin tuberkuloosin vastustamisessa. Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen johtokunta perusti Savosen esityksestä toimikunnan, jossa olivat mukana muun muassa lastentautien professori Arvo Ylppö sekä naistentautien ja synnytysten professori Laimi Leidenius.

Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys teki yhteistyötä eritoten Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa. He vaativat poliittisia päättäjiä palkkaamaan kouluhoitajia ja terveydenhoitajia. Toisen maailmansodan aikana Savonen järjesti Ruotsiin hoitopaikkoja suomalaisille tuberkuloosipotilaille. Savosen merkittäviin saavutuksiin kuuluu vuonna 1929 voimaan tulleen Kansanparantoloiden valtionapulain edistäminen. Sen ansiosta Suomeen kehitettiin koko maan kattava parantolaverkosto vuoteen 1941 mennessä. Lisäksi hän edisti työllään calmetterokotteen käyttöönottoa 1941. Savonen oli lääkintöhallituksen kansanterveystyön lääkintöneuvos 19431952 ja syyskuussa 1952 perustetun Alli Paasikiven Säätiön hallituksen jäsen. Kansainvälisen tuberkuloosin vastustamisliiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1959.[2] Elämäntyöstään Savonen sai Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon 1957 ja työstään hänelle myönnettiin myös professorin arvonimi vuonna 1946.[1]

Ihmisenä Severi Savosta luonnehdittiin suoraksi ja mutkattomaksi. Hän kunnostautui ennen kaikkea käytännön valistustyössä, jota avittivat hyvät puhujanlahjat. Uransa aikana hänen arvioitiin pitäneen yli 2000 esitelmää. Hän oli asiantuntijana ja näyttelijänä vuonna 1933 valmistuneessa tuberkuloosin vaaroista valistavassa elokuvassa Ne 45000. Niin sanotut joulumerkkilapset olivat lähellä hänen sydäntään. Hän laati käsikirjoituksen Suomi-Filmin seitsenminuuttiseen lyhytelokuvaan Joulumerkki pienokaisten pelastajana (1954). Savonen julkaisi Woldemar Backmanin kanssa 1934 teoksen Keuhkotaudin kulku Suomessa vuosina 1771–1929. Siinä tuotiin kvantitatiivinen lähtökohta suomalaiseen tautien historian tutkimustyöhön. Vuonna 1951 hän julkaisi teoksen Keuhkotauti, sen ehkäisy ja hoito.

Lähteet muokkaa

  1. a b c Juhani Kirpilä, Sisko Motti, Anna-Marja Oksa (toim.): Suomen lääkärit 1962, s. 581-582. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1963.
  2. a b c Aura Korpi-Tommola: Savonen, Severi (1886-1964). Suomen Kansallisbiografia. Osa 8, s. 708-709. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5.

Aiheesta muualla muokkaa