Wikipedia

Ruusulinja

auringonvalon linja

Ruusulinja (engl. Rose Line) on nimitys, jota Dan Brown romaanissa Da Vinci -koodi käytetään Pariisin meridiaanista sekä myös Pariisin Saint-Sulpicen kirkon aurinkokellon gnomonin kautta kulkevasta auringon­valon linjasta, jonka avulla voidaan määrittää kevät­päivän­tasauksen ajankohta. Pariisin observatorion kautta kulkeva meridiaani on aikoinaan ollut yksi monista eri maissa käytetyistä nolla­meridiaaneista, ennen kuin sellaiseksi vahvistettiin Greenwichin meridiaani.[1] Brown samasti sen ja Saint-Sulpicen kirkon kautta kulkevan meridiaanin perustaen väitteensä Siionin veljes­kunnan asia­kirjoihin 1960-luvulta, mutta niissä sen enempää Pariisin meridiaanista kuin Saint-Sulpicen gnomonin kautta kulkevasta linjastakaan ei käytetty nimitystä ruusulinja. Jo ennen Dan Brownia useat kirjoittajat olivat kuitenkin antaneet Pariisin meridiaanille erilaisia esoteerisia tulkintoja.

Gnomoni Pariisin Saint-Sulpicen kirkossa.
Saint-Sulpicen kirkon obeliski ja lattiaan merkitty pituuspiirin suuntainen messinkilinja
Pariisin observatorio, jonka kautta vanha nollameridiaani kulkee.

Philippe de Chérisey kertoi romaanissassaan Circuit vuodelta 1967, että hänen tyttö­ystävänsä "Roseline" (Roseline Cantades, jonka hän kuvasi macchiavellimaiseksi neitsyeksi") sai surmansa auto-onnettomuudessa ja haudattiin kauniiseen hautaan nolla­meridiaanilla.[2] Tässä romaanissa ei kuitenkaan meridiaanista käytetty nimitystä "Roseline", kuten ei myöskään Siionin veljes­kunnan dokumentissa Le Serpent Rouge ("Punainen käärme") vuodelta 1967, jossa siinäkin nollameridiaani ja Saint-Sulpicen auringonvalon linja samastetaan.

Siionin veljeskunnan myytit

muokkaa

Dan Brown viittasi romaanissaan Siionin veljeskunnan dokumenttiin "Au Pays de la Reine Blanche" ("Valkoisen kuningattaren maassa") vuodelta 1967, jonka kirjoittajaksi on merkitty Nicholas Beaucéan. Ranskalaisen tutkija Franck Marien mukaan kyseessä on Pierre Plantardin käyttämä nimimerkki, ja dokumentin on laatinut Plantardin työtoveri Philippe de Cherisey.[3][4] Dokumentissa sanotaan, että Rennes-les-Bains sijaitsee tarkalleen vanhalla nollameridiaanilla, joka sen mukaan kulkee Pariisin Saint-Sulpicen kautta, ja lisäksi sen mukaan Rennes-les-Bainsin seurakunnalla on hallussaan Roselinen sydän". Tässä yhteydessä Roseline kuitenkin tarkoittaa Pyhää Roseline Ville­neuve­läistä.

Toisaalta Au Pays de la Reine Blanchessa viitataan myös "nolla­meridiaanin linjaan, toisin sanoen punaiseen linjaan, englanniksi 'Rose-line'".[5] Vuonna 1978 Pierre Plantard viittasi "punaiseen meridiaani­linjaan" myös nimellä 'Rose-Line' ("Ruusulinja"), sillä "Roselinen, Celle aux Arcsin abbedissan muistopäivää vietetään 17. tammikuuta... ja hänen legendansa on hyvinkin lukemisen arvoinen."[6]

Pierre Feugèren, Louis Saint-Maxentin ja Gason de Kokerin nimillä julkaistussa dokumentissa Le Serpent Rouge – Notes sur Saint-Germain-des-Près et Saint-Sulpice de Paris[7] väitetään, että Pariisin meridiaani kulkee Pariisin Saint-Sulpicen kirkossa olevan aurinkokellon gnomonin kautta, jossa se on merkitty lattiaan messinkisellä raidalla. Dokumentissa tätä linjaa sanotaan "punaiseksi käärmeeksi".

Philippe de Chérisey kertoi dokumentissaan Stone and Paper ("Kivi ja paperi") tarinan, jonka mukaan Roseline oli myös hänen seuralaisensa nimi. Sen mukaan hänen tuntemansa Roseline kuoli 6. elokuuta 1967, Kristuksen kirkastumisen juhla­päivänä, poistuessaan autolla nolla­meridiaanilta.[8] Toisessa Chériseyn dokumentissa nimeltä Circuit[9] tähän lisätään, että Roseline sai surmansa auto-onnettomuudessa, kun kuvattiin elokuvaa La beauté sur la terre ("Kauneus maan päällä"), jossa hänen oli määrä esiintyä.[10]. Samassa elokuvassa esiintyi myös Philippe Chérisey taiteilijanimellä Amédée.[11] Kertomuksessa Roselinesta mainitaan myös kuvitteellinen Charlot-niminen henkilö. Molemmat henkilöt ovat selvästi kuvitteellisia ja esiintyvät eräässä Chériseyn surrealistisissa teoksissa.

Circuitin XIII luku on omistettu nollameridiaanille. Chériseyn mukaan Pariisin meridiaanin olisi jo kauan ennen Jean Picardia määritellyt nollameridiaaniksi Till Eulenspiegel, jonka toimeksi­annosta apotti François-Pierre Cauneille olisi laatinut luettelon tärkeimmistä paikoista, joiden kautta se kulki. Tässä kappaleessa Roselinea sanotaan "kalastaja­naiseksi", joka mieluiten teki itsensä tunnetuksi nimellä "Di O Nysos, DON", yli­luonnollisena olentona, joka järjesti hautajaisia kuolleille, jotka yhä elivät hänen uudessa Citroen 2CV:ssään, sen auton jäljennöksessä, jossa hän itse sai surmansa.

Dan Brownin Da Vinci -koodi

muokkaa

Dan Brown antoi romaanissaan Da Vinci -koodi (engl. The Da Vinci Code) Pariisin meridiaanille nimen Ruusu­linja, vaihto­ehtoisena nimenä "maailman ensimmäiselle perus­meridiaanille"[12], joka romaanin mukaan oli Pariisin meridiaani.[13] Kuten Siionin veljeskunnan dokumentissa Le Serpent Rouge vuodelta 1967, myös tässä romaanissa väitetään, että tämä meridiaani kulkee Saint-Sulpicen kirkon gnomonin kautta.[14] Todellisuudessa Pariisin observatorion kautta kulkeva meridiaani, jota aikoinaan on käytetty nollameridiaanina, kulkee kuitenkin tämän gnomonin ohi noin 100 metriä idempänä.[15] Sharan Newmanin mukaan myöskään tämän gnomonin kautta kulkevaa linjaa ei ole koskaan sanottu "ruusulinjaksi", ja sama todetaan myös kirkkoon kiinnitetyssä kyltissä.[14] Kirkon opas­kirjasessa vuodelta 2000 kerrotaan gnomonin historiasta, että lattiassa oleva messinki­raita on "meridiaani", mutta siinäkään siitä ei käytetä nimitystä "Roseline" tai "Rose Line".[16] Aiheesta kirjoittanut Paul Murdin nimittää vastaavia aurinko­linjoja, joita on muuallakin, "meridiaaneiksi".[17]

 
Rosslynin kappeli Skotlannissa

Brown yhdistää Pariisin meridiaanin alkuperän olettamaansa Jeesuksen ja Maria Magdalenan sukulinjaan sekä Rosslynin kappeliin, jolla on romaanissa keskeinen merkitys. Da Vinci -koodin mukaan:

»Rosslynin kappelin sisään­käynti oli vaatimattomapi kuin Langdon odotti. Pienessä puuovessa oli kaksi rautaista saranaa ja yksin­kertainen tammi­kilpi: Roslin. Langdon selitti Sophielle, että tämä nimen vanha kirjoitus­asu viittasi ruusu­linjaksi sanottuun pituus­piiriin, jolla kappeli sijaitsi; tieteelliset Graalin tutkijat tosin uskovat mieluummin, että kyseessä oli "Ruusun linja" — Maria Magdalenan sukulinja...[18]»

Mark Oxbrow ja Ian Robertson toteavat kirjassaan Rosslyn and the Grail, että Dan Brown keksi "Ruusulinjan" yksinkertaisesti yhdistämällä Rosslynin ja Glastonburyn. Nimi Roslin (Rosslyn) ei viittaa mihinkään "pyhään ruusulinjaan" eikä sillä ole mitään tekemistä "Ruusun sukulinjan" tai "Ruusu­linjaksi" kutsutun meridiaanin kanssa. Roslin ei myöskään ole tämän skotlantilaisen kylän nimen alku­peräinen, vaikka onkin nykyisin yleisin kirjoitus­asu. Keskiajalla nimi kirjoitettiin usein Rosslyn.[19]

 
Yksi Pariisissa olevista kaikkiaan 135 Aragon metaljongeista
 
Louvren siipirakennusten väliin jäävä aukio, Place du Carrousel. Ylösalainen pyramidi on maanalaisessa aulassa kuvan keskellä näkyvän lasisen neliön alla.

Pariisissa vanha nolla­meridiaani on vuonna 1994 merkitty Jan Dibbetsin aloitteesta katujen pintaan niin sanotuilla Aragon metaljongeilla, jotka saivat tämän nimensä ranskalaisen tähti­tieteilijä François Aragon muistoksi. Da Vinci -koodin epilogissa päähenkilö kulkee näitä Aragon medaljonkeja seuraten Louvren siipi­rakennusten välisellä aukiolle, jonka poikki Pariisin meridiaani kirjan mukaan kulkee museon maanalaisessa aulassa olevan, ylös­alaisen pyramidin muotoisen katto­ikkunan (ransk. Pyramide inversée) kohdalta. Da Vinci-koodin loppuluvussa annetaan ymmärtää, että pyramidin alla on Magdalan Marian hauta.[20] Romaanissa myös samastetaan Magdalan Maria ja Pyhä Graal.

Ylös­alainen pyramidi sijaitsee Louvren siipi­rakennusten väliin jäävällä aukiolla, jonka poikki myös Aragon medaljongeilla merkitty pituus­piiri kulkee, mutta ei täsmälleen pyramidin kohdalta vaan hieman idempää. Siihen seikkaan, että vanha nolla­meridiaani kulkee hyvin lähellä ylös­alaista pyramidia, on aikaisemminkin kiinnitetty huomiota muun muassa Raphäel Aurillacin kirjassa Le guide du Paris maçonnique, jossa siinäkin asialla selitetään olevan jokin syvempi, esoteerinen merkitys.

Muita paikkoja, joiden on väitetty sijaitsevan samalla pituuspiirillä, ovat Arques Pas-de-Calais'n departementissa, Conques[21], Rodezin katedraali (Lady of the Roses), Pyhän Vincentin katedraali Carcassonnessa, Bourgesin katedraali ja Rennes-le-Bains

Historialliset nollameridiaanit

muokkaa

Dan Brownin mukaan Ruusulinja olisi ollut "maailman ensimmäinen perus­meridiaani".[12] Ajatus, että jokin meridiaani olisi valittava perus­meridiaaniksi, josta kulma­etäisyydet muille meridiaaneille lasketaan, tunnettiin kuitenkin jo antiikin aikana. Esimerkiksi Ptolemaios käytti kartastossaan nolla­meridiaanina Kanarian­saarten läntisimmän saaren, Ferron meridiaania, koska sen länsi­puolella oletettiin olevan vain merta.[1] Teoksessaan Almagest hän sen sijaan käytti pituus­asteiden lähtö­kohtana Aleksandrian meridiaania. Maimonides käytti teoksessaan Hilchot Kiddus Hachodesh, kohdassa 11.27, samasta kohdasta Aleksandriassa nimitystä אמצע היישוב ("asutuksen keskipiste"), toisin sanoen maapallon asutun alueen, Oikumenen kesipiste. Tämä oli epäilemättä myös saman­aikaisten arabialaisten maan­tieteilijöiden käsitys, jotka kuitenkin käyttivät nolla­meridiaanina myös Rodoksen tai Kanarian­saarten meridiaaneja. Ennen kuin Greenwichin meridiaani vuonna 1884[1][22] (ei 1888, vaikka Da Vinci -koodissa niin sanotaan) sovittiin kansain­väliseksi nolla­meridiaaniksi, tästä asemasta oli Pariisin ohella kilpaillut jo ainakin yhdeksän paikka­kuntaa, nimittäin Berliini, Cadiz, Kööpenhamina, Lissabon, Rio de Janeiro, Rooma, Pietari, Tukholma ja Tokio.

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Rose Line

Lähteet

muokkaa
  • Dan Brown: Da Vinci -koodi, s. 128–129. Suomentanut Pirkko Biström. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29468-3

Viittaat

muokkaa
  1. ↑ a b c Heikki Oja: ”Kiista nollameridiaanista”, Aikakirja 2013, s. 84–85. Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, 2013. ISBN 952-10-3221-9 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Philippe Chérisey: Circuit. Bibliothèque Nationale, 1967.
  3. ↑ Franck Marie: Rennes-le-Château: Etude critique. SRES, 1978.
  4. ↑ Richard Andrews, Paul Schellenberger: The Tomb of God: The Body of Jesus and the Solution to a 2,000-Year Old Mystery, s. 208. Time Warner Paperbacks, 1997.
  5. ↑ Pierre Jarnac: Les Mystères de Rennes le Château: Mélanges Sulfureux, s. 11-15. CERT, 1994.
  6. ↑ Henri Boudet: ”Pierre Plantardin kirjoittama esipuhe”, La Vraie Langue Celtique et le Cromleck de Rennes-les-Bains. Édition Pierre Belfond, 1978.
  7. ↑ Pierre Jarnac: Les Mystères de Rennes le Château: Mélanges Sulfureux, s. 3-10. CERT, 1994.
  8. ↑ Jean-Luc Chaumeil: The Priory of Sion - Shedding Light on the Treasure and Legacy of Rennes-le-Château and the Priory of Sion. Avalonia, 2010.
  9. ↑ Philippe de Chérisey: ”VII luku”, Circuit (EL 4-Y-413). (Dokumentissa on olemassa erilaisia versioita yksityis­henkilöiden hallussa) Bibliothèque Nationale, 1971.
  10. ↑ La Beauté sur la terre ina.fr. Viitattu 29.10.2016.
  11. ↑ Amédée IMDB. Viitattu 29.10.2016.
  12. ↑ a b Brown 2004, s. 128–129
  13. ↑ Philip Coppens: The Stone Puzzle of Rosslyn Chapel, s. 11. Adventures Unlimited Press, 2004. ISBN 1-931882-08-8
  14. ↑ a b Richard Benishai: Saint Sulpice and the "Rose-Line" geobiology.co.il. Arkistoitu 5.2.2008. Viitattu 29.10.2016.
  15. ↑ Tim O'Neill: History versus The Da Vinci Code historyversusthedavincicode.com.
  16. ↑ Paul Roumanet: Saint-Sulpice, s. 23-26. (Laurence Terrienin englanninkielinen käännös) Paroisse Saint-Sulpice (Pariisin Saint-Sulpicen seurakunta, 2000.
  17. ↑ Paul Murdin: Full Meridian of Glory: Perilous Adventures In The Competition To Measure The Earth, s. 77-85. Copernicus Books, 2009. ISBN 978-0-387-75533-5
  18. ↑ Brown 2004, s. 498
  19. ↑ Mark Oxbrow, Ian Robertson: Rosslyn and the Grail. Edinburgh: Mainstream Publishing Company, 2005.
  20. ↑ Brown 2004, s. 516–520, Epilogi
  21. ↑ The Enduring Enigma of Rennes-le-Chateau bibliotecapleyades.net.
  22. ↑ Bill Putnam, John Edwin Wood: The Treasure of Rennes-le-Château, A Mystery Solved, s. 146. Sutton Publishing, 2005. ISBN 0-7509-4216-9
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruusulinja&oldid=22908981”